Unelmien Kappadokia – Mondon vinkit kuumailmapallolennolle, luolakaupunkeihin ja ruokaelämyksiin

Näky on maaginen. Laakson pohjalla välähtelevät vuorotellen lukuisat valtavat pallot, jotka näyttävät pimeyden keskellä itä­maisilta taikalampuilta.

Kello on vähän yli viisi aamuyöllä, ja Göremen kaupungin länsipuolella on alkamassa yksi Kappadokian alueen klassikko­elämyksistä: useiden kymmenien kuuma­ilmapallojen lento. Välähdykset syntyvät kaasupolttimien liekeistä, jotka pitävät tuhahtelevaa ääntä.

Meidän palloamme vasta täytetään, mutta monet ovat jo päässeet matkaan ja nousevat rauhallisesti kohti korkeuksia. Parhaimpina aamuina täällä voi olla saman­aikaisesti ilmassa peräti 150 kuumailmapalloa. Paljon niitä on tänäänkin. Kun pallojen parvesta ottaa kuvan, se näyttää epätodelliselta. Tällaisia näkyjä luodaan yleensä tekoälyllä tai kuvankäsittelyohjelmilla. Eihän tällaista voi oikeasti olla!

Mutta kyllä voi. Pian meidänkin menopelimme on lähtövalmis, ja aamutokkuraiset matkailijat komennetaan koriin.

Köydet irti ja liikkeelle!

Tavallisesti kuumailmapallolennoilla noustaan korkeuksiin katsomaan maisemia, mutta tänään laskeudumme ensin lähtöpaikan viereiseen kapeaan rotkoon.

Pallo lipuu uurteisten kallioseinämien lomassa, ja matkustajat hämmästelevät kuskien taidokkuutta. Eipä olisi uskonut, että ilmavirrassa liikkuvaa palloa voi ohjata näin tarkasti. Välillä kuljetaan niin läheltä vaaleanharmaata kalliota, että sitä voisi melkein koskettaa.

Sitten nousemme rotkosta ja kohoamme korkealle laakson yläpuolelle. Alhaalla näkyy satumainen maisema. Kaikkialla törröttää suippokärkisiä kivimuodostelmia, jotka ovat kuin valtavia taikasieniä.

Ylitämme Göremen kaupungin. Sen asuintalojen lomasta kohoaa lisää kummallisia kallioita, joiden kylkiin on hakattu pieniä ikkunoita.

Kattoterasseilla näkyy ihmisiä, jotka ovat tulleet katsomaan kuumailmapallojen ylilentoa. He vilkuttelevat meille ja huiskutamme takaisin.

Noin tunnin matkanteon jälkeen saavumme laskeutumispaikkaan. Kuskimme parkkeeraa pallon millintarkasti peräkärryn päälle.

Me matkustajat saamme muistoksi diplomit sekä lasit alkoholitonta kuohujuomaa. Lento oli juuri niin hieno elämys, kuin saattoi toivoa.

Eivätkä Kappadokian ihmeet tähän lopu.

Horisontissa kohoaa lumihuippuinen vuori. Lähes neljä kilometriä korkea Erciyes on kuin Kappadokian oma Fujivuori, jonka voi bongata aina välillä seudulla liikkuessa.

Se on yksi syypää näihin maisemiin. Aikoja sitten Erciyes oli aktiivinen tulivuori, joka syöksi ympärilleen laavaa. Se taas jähmettyi huokoiseksi kiveksi, josta eroosio muotoili torneja. Sitten alueelle tulivat ihmiset, jotka alkoivat kaivertaa niihin luola-asuntoja. Nyt Kappadokia on ainutlaatuinen nähtävyys, jollaista ei ole muualla.

Alue sijaitsee Turkin keskiosissa, ja siihen kuuluu muun muassa Unescon suojelema Göremen kansallispuisto sekä sitä ympäröiviä seutuja. Suurin asutuskeskus on runsaan 2 000 asukkaan Göreme. Kappadokian historia on pitkä, ja täältä on löytynyt muun muassa 5 000 vuotta vanha luola­kaupunki. Pronssikaudella (noin 500–1 500 vuotta eaa.) seutu oli heettien valtakuntaa, ja sen jälkeen aluetta ovat hallinneet kaikki persialaisista Bysanttiin ja ottomaaneihin.

Mikään mahtialue tämä ei silti koskaan ollut. Kappadokia oli pitkään syrjäseutua harvoine pikku­kaupunkeineen. Ja joillekin juuri se oli syy saapua tänne. Ajanlaskun alussa alueesta muodostui esimerkiksi turvapaikka Rooman valtakunnan vainoamille kristityille.

Vielä 1900-luvun alkupuolella Kappadokia oli yhä köyhää maaseutua, josta muutettiin pois paremman elämän perässä. Sitten tapahtui erikoinen sattumus, joka muutti kaiken.

Vuonna 1963 paikallinen asukas remontoi taloaan ja löysi yhden seinän takaa mystisen lisähuoneen. Se paljastui sisäänkäynniksi suureen maanalaiseen kaupunkiin. Samalla vuosi­kymmenellä luolasto avattiin yleisölle, ja näin alkoi turismin aikakausi Kappadokiassa. Kuvat maagisista kivi­maisemista alkoivat levitä, ja 1980-luvulla Kappadokiasta tuli hittikohde. Nyt se on yksi Turkin tunnetuimmista paikoista, jossa käy lähes viisi miljoonaa ihmistä vuodessa.

Asukkaiden hylkäämistä luola-asunnoista on nykyään tehty muun muassa luksushotelleja, joissa yöpymisestä ollaan valmiita maksamaan satoja euroja yössä.

Ai jai! Polviin koskee, ja kävellessä täytyy varoa, ettei pää kolahda kattoon. Kaymaklın maanalainen kaupunki on sekä yksi Kappadokian suosikkinähtävyyksistä että koettelemus matkailijalle.

Maan alla kulkee ahtaiden kulkureittien labyrintti, joita pitkin pystyy liikkumaan vain puolikyykyssä raahustaen. Käytävät tehtiin tarkoituksella mataliksi ja kapeiksi. Luolasto oli asukkaiden pakopaikka vihollisen hyökätessä, ja näissä tunneleissa ryömiessään sotilaat olivat haavoittuvaisia.

Jos ajatus maanalaisista kaupungeista herättää romanttisia mielikuvia, täällä ne karisevat. Vaikka käytävien pyöreissä muodoissa onkin tiettyä kauneutta, luolakaupunki oli ennen kaikkea väliaikainen piilopaikka – kuin pommisuoja, josta tultiin pois vaaran hälvettyä.

Vierailija voi levähtää isommissa huoneissa, joissa mahtuu jo seisomaan. Maan alle tehtiin kaikkea kappelista ruoka­varastoihin, ja ylimpänä on eläinsuoja. Näemme myös ison kiven, jolla kulkutie tunnelistoon voitiin sulkea.

Käytävillä tulee vastaan matkailijaryhmä. Kaikki puuskuttavat hiki otsalla. Niin mekin. Kaymaklıssa on kahdeksan kerrosta, joista neljä on auki vierailijoille. Jo ne tuntuvat labyrintilta, jossa eksyisi ilman opaskylttejä.

Kappadokiassa on arveltu olevan jopa 200 maanalaista kaupunkia, mutta suurta osaa ei ole vielä edes löydetty. Yleisölle on auki kourallinen paikkoja, tunnetuimpina Kaymaklı ja 10 kilometrin päässä sijaitseva Derinkuyu, jonne mahtui peräti 20 000 ihmistä. Nämä kaksi kaupunkia oli aikoinaan yhdistetty toisiinsa tunneleilla. Kunnioitus entisajan ihmisiä kohtaan kasvaa. Vaikka vulkaaninen kivi on huokoista, näiden kompleksien rakentamisessa on ollut uskomaton työ.

”Kaipaan niin paljon kirkkaanpunaista! Olen välillä tosi kyllästynyt tämän maiseman sävyihin”, oppaamme Aykut Babadoğan puuskahtaa.

Ajelemme kohti Uçhisarin kaupunkia. Me Kappadokian ensikertalaiset katselemme vaaleanharmaita satumaisemia ihastuneina, mutta nämä seudut moneen kertaan kolunnut Babadoğan alkaa muistella kaiholla Portugalin Sintran värikkäitä linnoja ja taannoista reissuaan sinne.

Pysähdymme lounaalle Argos-hotellin yhteydessä toimivaan Seki-ravintolaan. Rinteen reunalle rakennettu paikka tarjoaa terasseineen upeat puitteet ruokailulle. Näkymä avautuu valtavan laakson ylle, ja vieressä kohoaa kallioon kaiverrettu, osin sortunut luola-asuntojen kompleksi. Se tuo mieleen lasten rakentaman hiekkalinnan rippeet. Horisontissa näkyy Erciyes lumihuippuineen.

Ravintola Sekin listalla on kaikkea pasta-annoksista Kappadokian perinneruokiin. Osa raaka-aineista tulee ravintolan puutarhasta, ja onpa paikalla oma viinitarhakin.

Matkailun myötä seudulle on tullut tällaisia ravintoloita, jotka tarjoavat syötävää maailmaa nähneille herkkusuille. Ja usein ne sijaitsevat tasokkaiden majapaikkojen yhteydessä.

Huippua edustaa luolahotelli Kaykapin ravintola Revithia, jossa voi kokea Michelin-tähdellä palkitun fine dining -elämyksen. Vihannekset ostetaan paikallisilta maatiloilta ja viinit turkkisilta pien­tuottajilta. Tarjolla voi olla vaikkapa moderni tulkinta dıvılistä eli uppopaistetusta perunapallerosta, joka on yksi Kappadokian klassikoista. Usean ruokalajin maistelumenyy ei ole kaikkein edullisin, mutta näitä herkkuja ei muualta saa. Pöytävaraus on pakollinen.

Paikallisia makuja hieman edullisemmin ja rennommalla otteella tarjoaa Museum Hotelin ravintola Lil’a. Pääruuaksi voi tilata vaikkapa avotulella kypsennettyä lammasta. Terassilta löytyy uima-allas ja mahtava maisema viereiseen laaksoon. Sisätiloissa taas on näyttelytila, jossa esitellään hotellin omistajan keräämiä historiallisia esineitä saviruukuista käsitöihin.

Mutta mikä on reissun ikimuistoisin ruokaelämys? Meille sen tarjoaa Ürgüpin keskustassa sijaitseva Ürgüp Pide & Kebab -ravintola. Parkkipaikan laidan kansankuppila on täynnä paikallisia, eivätkä hinnat huimaa päätä: turkkilaisen pizzan eli piden saa noin 5 eurolla ja kebab-annoksen 8–10 eurolla. Vaikka ruuat ovat yksinkertaisia, aidot ja vahvat maut pieksevät fine diningin.

Yksi kivimuodostelma näyttää kalalta, toinen kamelilta. Kolmas taas tuo mieleen ihmisen käden.

Kappadokian ihmeistä tunnetuimpia ovat eroosion muotoilemat luonnon kiviveistokset, ja yksi suosituimpia paikkoja niiden ihmettelyyn on Devrent Vadisi. Englanniksi sitä kutsutaan myös lempinimellä Imaginary Valley eli kuvitteellinen laakso. Nämä muodot laittavat liikkeelle sekä mieli­kuvituksen että ihmiset: tienposkeen pysäköi koko ajan busseja, joista virtaa matkailijoita kuvaamaan maisemaa.

Kappadokian nähtävyydet ovat levittäytyneet isolle alueelle, ja paras tapa kiertää niitä on autoilu, sillä väli­matkat ovat pitkiä. Jos ei halua ajaa itse, voi lähteä opastetulle kierrokselle. Mutta mitkä paikat kannattaa nähdä?

Ehdoton vierailukohde on Paşabağin laakso, joka tunnetaan ”keijujen savupiipuista”. Ne ovat korkeaa sientä muistuttavia kivipilareita, joiden huipulla on suippo lakki. Se on kovempaa kivimateriaalia, joka suojaa alla olevaa kiveä kulumiselta. Näin pilarit ovat jääneet seisomaan keskelle maisemaa, kun muu kivimateriaali on kadonnut ympäriltä ajan saatossa. Paşabağ on aidattu ulkoilmamuseo, jonne tarvitsee pääsylipun. Aluetta kierrellään leveitä kävelyreittejä pitkin, ja kallioon kaiverretuissa taloissa voi vierailla sisällä.

Mielenkiintoinen paikka on Güvercinlik Vadisi eli kyyhkysten laakso. Paikalliset kaiversivat aikoinaan tänne kyyhkys­lakkoja, sillä linnunkakka oli paras saatavilla oleva lannoite näillä seuduilla. Kyyhkysiä voi edelleen nähdä laakson yllä olevalla näköalapaikalla. Sieltä voi myös ostaa noin purkin siemeniä ja heittää ne ilmaan, jolloin viereisen mehukioskin katolla päivystävä lintuparvi syöksyy kohti ilmaista ateriaa.

Hieno mutta runsaasti matkailijoita keräävä kohde on Göremen ulkoilmamuseo, jossa pääsee ihailemaan kallion sisään rakennettuja kirkkoja. Ajanlaskun alussa Kappadokiaan saapui munkkeja, jotka halusivat viettää eristäytynyttä erakkoelämää. Seuraavien vuosisatojen aikana tänne syntyi luostari kymmenine kappeleineen ja kirkkoineen.

Kauneimpia Göremen pyhätöistä on kauttaaltaan freskoilla koristeltu Karanlık Kilise, jota pääsee katsomaan pientä lisämaksua vastaan. Seiniltä hohtaa sinisen sävy, joka maalattiin indigokasvista saadulla väriaineella. Maalaukset lukeutuvat Kappadokian parhaiten säilyneisiin. Turkkilaiset maan­viljelijät nimittäin tukkivat 1900-luvun alussa kirkon sisäänkäynnin ja tekivät siitä kyyhkyslakan. Näin valolle arat koristelut jäivät pimeään suojaansa, kakkakuorrutuksen alle.

Tsih! Maisemien katselu aiheuttaa harvemmin tirskahtelua, mutta nyt siihen on syynsä. Kuivan maiseman keskellä seisoo kymmeniä kivipylväitä, joiden muoto on, noh… fallinen. Paikan nimi on Aşıklar Vadisi eli rakkauden laakso.

Tutustumme fallossymbolien täyttämään alueeseen hevosen selässä. Ratsastusretki sopii Kappadokiaan hyvin, tuleehan seudun nimi erään teorian mukaan muinaisesta persialaisesta sanasta, joka tarkoittaa kauniiden hevosten maata. Muitakin selityksiä nimelle on kyllä esitetty.´

Retkellä on mukana kaksi muuta matkailijaa, ratsastusopas Azis ja yksi hevostilan koirista, joka jolkottelee rinnallamme. Aikoinaan Kappadokian tasangoilla eli villihevosia, joita ihmiset alkoivat kesyttää. Emme tiedä, periytyvätkö ratsumme niistä, mutta kovin villejä ne eivät ainakaan ole.

Kokemattomat ratsastajat saavat tällaisilla turistiretkillä yleensä alleen elikot, joita kiinnostaa enemmän ruohon popsiminen kuin harja hulmuten laukkaaminen.

Tämä tahti mahdollistaa toisaalta keskittyneen maisemien katselun. Rakkauden laakso ei ole vain luonnon tuhma vitsi vaan aidosti upea paikka, joka tuo mieleen Star Wars -elo­kuvien aavikkoplaneetan Tatooinen. Ei olisi ihme, jos seuraavan kivimuodostelman takaa astuisi esiin jediritari.

Kun ratsastaa valkoisella hevosella näissä maisemissa, alkaa tuntea itsekin olevansa osa valkokankaan tapahtumia. Tällaisten hetkien vuoksi Kappadokiaan kannattaa tulla. Täällä elämä on välillä kuin elokuvaa.