Kapellimestari Dalia Stasevska ja sellisti Lukas Stasevskij: Dalia ihailee veljensä älykkyyttä – Lukas taas tsemppaa, ettei ärsyttäisi sisartaan

Yhteys. Kikattava vauva. Se on Dalia Stasevskan, 39, ensimmäinen muisto pikkuveljestään Lukas Stasevskista, 36. Sisarukset olivat babunian eli isoäiti Irynan kotona Liettuassa, jossa he viettivät pitkiä aikoja, ja babunia halusi heistä valokuvan. Puolivuotias Lukas nauroi leveästi.

– Pienestä pitäen ajattelin, että Lukas on äärettömän älykäs. Hänellä on uskomaton muisti. Pänttäsin yöllä historian lukuja ja numeroita, jotta pärjäisin kanssasi väittelyssä, mutta unohdin ne seuraavana aamuna ja harmitti hirveästi, Dalia kertoo.

Dalia otti vastuuta Lukaksesta ja häntä kaksi vuotta nuoremmasta Justaksesta.

– Dalia on aina ollut käsittämättömän itsenäinen ja omatahtoinen, voimakas persoona. Hän kykeni haastamaan aikuisia jo alle kouluikäisenä. Minä olin omapäinen, ja joskus tuntui, että Dalia ja Justas liittoutuivat minua vastaan, Lukas kertoo.

Sisarukset kasvoivat Tampereella. Heidän ukrainalainen isänsä Andrij oli muuttanut sinne 1990-luvun alussa Tallinnasta erottuaan lasten biologisesta äidistä, liettualaisesta Erikasta.

Isän uutta kumppania, kuvataiteilija Maarit Blomqvistia, he kutsuvat suomalaiseksi äidikseen. Yhdysvalloissa asuvaan biologiseen äitiinsä sisaruksilla ei ole yhteyttä.

Isä määräsi kotikieleksi ukrainan ja lapset soittamaan klassista musiikkia. Dalialle hän valitsi instrumentiksi viulun, Lukakselle ensin kitaran ja sitten sellon.

– Kotiolomme olivat ajoittain haastavat. Meillä oli ankara kuri, Dalia kertoo.

Erityisen rakas ihminen lapsille oli talvella 2022 kuollut isoäiti.

– Babunia osallistui vahvasti kasvatukseemme. Hän oli hieno, sivistynyt ihminen ja rakasti meitä ehdoitta. Hän piti meistä huolta, puhui meille tasaveroisina ihmisinä ja oli loppuun asti kiinnostunut kaikesta, Dalia kertoo.

Käännekohta. Kotoa lähdettyään Dalia ja Lukas olivat kymmenkunta vuotta vähän tekemisissä keskenään. Kun he opiskelivat yhtä aikaa Sibelius-Akatemiassa, Lukas purki usein pahaa oloaan juhlimalla ja huonolla käytöksellä. Dalia keskittyi opintoihinsa.

– Olin 20-vuotiaana hyvin epäkypsä. Daliaa, joka käyttäytyi ihmisiksi, edesottamukseni varmasti hävettivät. Hän sanoi, ettei yksinkertaisesti käsittänyt, miksi käyttäydyin niin ja hän otti minuun etäisyyttä. Minä taas en silloin ymmärtänyt, miksi hän muuttui etäisemmäksi, Lukas kertoo.

Lukas valmistui lopulta Sibelius-Akatemiasta sellistiksi, perusti pelimusiikkiin keskittyneen Game Music Collectiven ja soitti hetken selloa myös loistoristeilijällä. Dalian ura kapellimestarina lähti nousuun.

Sitten tuli vuosi 2017, ja sisarukset lähtivät Kiovaan hyvästelläkseen isoisänsä, joka sairasti syöpää. Isoisä kuoli heidän matkansa aikana. He viettivät ensi kertaa yhdessä aikaa ulkomailla ja puhuivat elämästään. He huomasivat, että olivat kokeneet samat tilanteet eri tavalla.

– Ensimmäisenä yhteisenä iltana puhuimme taukoamatta. Olimme kuin toistemme terapeutteja. Muistoihin tuli armollisuutta ja ymmärrystä. Se oli hieno hetki meille kaikille, Dalia kertoo.

Lukakselta vei muutaman vuoden, ennen kuin hän pystyi luottamaan läheisyyden kestämiseen. Hän tsemppasi, ettei ärsyttäisi sisaruksiaan.

– Dalia on minulle erittäin tärkeä ihminen perheessäni. Tunnistan hänessä eniten omia piirteitäni, Lukas sanoo.

Sydän Ukrainassa. Kun Dalia oli 13-vuotias ja Lukas 10-vuotias, isä vei heidät Ukrainaan, ihmeelliseen isänmaahan. Lukas hämmentyi maan köyhyydestä ja ihmisten tulisuudesta. Dalia ihmetteli, kun kaikki puhuivat venäjää, eivätkä ukrainaa kuten kotona.

Nytkin Lukas ja Dalia puhuvat keskenään ukrainaa, vaikka molempien vahvin kieli on suomi. Aurora-vauvalleen Dalia puhuu ukrainaa. Hän työllistää lapsenhoitajana ukrainalaisia pakolaisia ja on yrittänyt ystävystyä ukrainalaisiin pikkulapsiperheisiin Suomessa.

– On poikkeuksellista, että ihminen, joka on asunut elämänsä Suomessa, jatkaa vanhaa traditiota ja opettaa lapselleen esi-isiensä äidinkielen. Itsekin olen päättänyt, että mahdollisten lapsieni pitää osata sekä suomea että ukrainaa, Lukas sanoo.

Kun Lukas lähti Kiovaan syksyllä 2021 opiskellakseen elokuvaohjaajaksi, valtaosa ihmisistä puhui venäjää.

– Nyt suuri osa ihmisistä Kiovassa on vaihtanut puhekielensä ukrainaan. Venäjänkielisetkin ihmiset pyrkivät puhumaan julkisissa tilanteissa ukrainaa. Se on kannanotto, Lukas kertoo.

He sanovat, että venäläiset ovat 300 vuotta systemaattisesti sortaneet ukrainalaista kulttuuria.

– Alistamiskulttuuriin on kuulunut vahvasti isovenäläisyys: ukrainalaiset on esitetty osana venäläistä maailmaa. Posttrauman käsittely on vienyt aikaa: että ukrainalaiset oppisivat olemaan ylpeitä juuristaan ja kulttuuristaan, Lukas kertoo.

Sota. Lukaksen muutosta Kiovaan Dalia oli ylpeä ja hämmästynyt. Hän ajatteli sisarusten saavan Lukaksen avulla eritasoisen yhteyden Ukrainaan. Sitten helmikuussa 2022 Venäjä hyökkäsi.

– Ensimmäisen kuukauden elin sumussa ja huoli oli suunnaton. Oliko Lukas turvassa? Olin avuton. En tiennyt aina, missä hän oli, Dalia sanoo.

Alussa Lukas pelkäsi, että Venäjä valtaa Ukrainan. Hän koki ensi kertaa elämässään ilmahälytyssireenien ulinan, pommitukset ja tulitukset.

– Korostan, että on aivan eri asia olla siviili kuin sotilas, joka voi vammautua tai kuolla.

Helmikuussa ilmestyneessä, Pirjo Hounin kirjoittamassa Sodan sellisti -kirjassa Lukas kertoo miettineensä rintamalle lähtöä usein.

– Olin kauhuissani, mutta varmasti hänen tarpeensa syntyi syvästä huolesta ja tarpeesta auttaa Ukrainaa, Dalia sanoo.

Lukas oli lähtenyt Ukrainaan aloittaakseen uuden uran fiktioelokuvien ohjaajana. Sodan alettua hän alkoi kuitenkin kuvata Ylen Ulkolinjaan Sodan kylmät kasvot -dokumenttia ja myöhemmin omaa dokumenttielokuvaa.

Yle myös pyysi Lukasta soittamaan selloa raunioiden keskellä. Hän oli aluksi vastahakoinen.

– Miksi pitäisi soittaa selloa, kun ulkona soditaan? Sitten olin Butšassa kuvaamassa ja minua pyydettiin soittamaan sotilaille ja siviileille. Silloin koin ensi kertaa palvelevani ihmisiä. Musiikin avulla ihmiset kykenivät käsittelemään niitä vaikeita tunteita, joista eivät pystyneet puhumaan.

Sen jälkeen Lukas on soittanut ympäri Ukrainaa, muun muassa hääparille H’ersonin lentokentällä ja juoksuhaudassa sotilaille.

Soittaessaan Lukas kokee vihaa Venäjää kohtaan, Dalia taas ei johda venäläistä musiikkia.

– Kun ukrainalaisena ihmisenä luot taidetta, luot kulttuuria ja jätät jäljen itsestäsi. Taide vahvistaa ukrainalaisten uutta identiteettiä, joka on pohja vastarinnalle, Lukas sanoo.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan Dalia oli työmatkalla USA:ssa. Hän pohti peruuttavansa konsertit ja ryhtyvänsä täyspäiväiseksi vapaaehtoisauttajaksi.

– Seattlen orkesterista sanottiin, että he ymmärsivät, mutta he voivat myös antaa minulle tilan puhua. Aloin tehdä niin. On tärkeää käydä monilla foorumeilla ja pitää esillä Ukrainan asiaa.

He ovat keränneet Ukrainaan avustuksia yli 200 000 euron arvosta, ja työ jatkuu. Dalia on johtanut Lvivissä orkesteria ja haluaa levyttää ukrainalaismusiikkia ukrainalaisten orkesterien kanssa.

– Harva laittaa niin paljon omaa aikaansa esi-isien kotimaahan kuin Dalia. Hän on urallaan huippuvaiheessa ja siitä huolimatta investoi Ukrainaan, Lukas sanoo.

Lukas korostaa, ettei kumpikaan ole sankari. Sankareita ovat taistelijat rintamalla. Sota on jatkunut kaksi vuotta, ja usko Ukrainan nopeaan voittoon on vähentynyt, kun kesän vastahyökkäys ei ollut menestys ja lännen apu on pienentynyt.

– Ukraina on nyt omillaan. On vain pakko jaksaa, sillä sota on kuin maraton, joka tulee kestämään vuosia. Jos Eurooppa häviää tämän sodan, se menettää valta-asemansa. USA:lle se ei ole välttämättä elämän ja kuoleman sota, Euroopalle on.

Omilla poluilla. Lukaksen mukaan Dalia on jo ylittänyt urallaan sen rajan, että jokin asia voisi yllättää. Dalia on ollut vuodesta 2021 Lahti Sinfonian ylikapellimestari ja BBC:n sinfoniaorkesterin päävierailija vuodesta 2019. The New York Times valitsi hänet yhdeksi vuoden 2023 läpimurroksi ja BBC Music Magazine vuoden 2023 muusikoksi.

– Hän on huipulla, ja minulle on arkipäivää, että hän saa tunnustuksia. Dalia on aina kyennyt menemään omaa polkuaan riippumatta ulkopuolisista haasteista ja siitä, mitä hänelle on sanottu.

Dalialle veljen päätös lähteä opiskelemaan elokuvantekoa ei ollut yllätys.

– Lukas osaa kertoa tarinoita, ja minulla oli jo hänen ollessaan ala-asteella vahva tunne, että hänen pitäisi olla elokuvaohjaaja. Lähinnä harmitti, ettei hän ollut uskaltanut tehdä sitä aiemmin. Hänen silmänsä paloivat eri lailla, kun hän puhui elokuvasta ja ohjaamisesta kuin musiikista.

Dalia ja Lukas kokevat olevansa sukulaissieluja. Heille ei riitä yksi asia, vaan tiedonjano on valtava.

– Lukaksella on suuri sydän. Hän havainnoi maailmaa kiinnostavasti ja on kova puhumaan.

– Tietyissä asioissa saatan paasata, Lukas tunnustaa.

Jos Lukaksen monologit ärsyttivät lapsena Daliaa, nykyään hän rakastaa niitä.

– Mikään ei ole ihanampaa kuin että Lukas tulee kylään, laitan ruokaa ja hän kertoo juttuja.