Reetta Rädyn kolumni: Sinä pamputat, minä laulan

"Erityisen pelottomia ovat mummot.”

Näin kirjoitti toimittaja Anna-Liina Kauhanen kuvatessaan naisten merkitystä Valko-Venäjän kansannousussa (HS 28.10). Kuvat, videot ja jutut Valko-Venäjältä todistavat samaa. Valkoisiin pukeutuneet naiset tanssivat mustiin pukeutuneiden poliisien edessä. 80-vuotias mummo esittelee puutarhansa hiljaista mielenosoitusta: punaisia ja valkoisia kukkia. Pidätetyt naiset laulavat kansanlaulua käsikynkässä, poliisit katsomonaan.

Valko-Venäjän kansannousu alkoi elokuussa.

Netissä kiertää joka päivä rajumpia videoita, joissa turvallisuusjoukot hakkaavat ihmisiä henkihieveriin, tai kuoliaaksi.

Mielenosoittajien rauhanomaisuus on suorastaan aggressiivista.

Sinä uhittelet, minä tanssin. Sinulla ase, minulla ruusu. Sinä pamputat, minä laulan.

Valko-Venäjän oppositiota ovat johtaneet naiset. Svjatlana Tsihanouskajasta tuli oppositiojohtaja, kun hänen Lukashenkan vastaehdokkaaksi pyrkinyt miehensä vangittiin. Tsihanouskaja joutui pakenemaan Liettuaan.

Myös Maria Kalesnikava yritettiin häätää maasta, mutta hän repi rajalla passinsa ja ryömi auton takaikkunasta ulos. Hänet vangittiin. Johtotrion kolmaskin jäsen Veronika Tsapkala on maanpaossa.

Tämä ei lannistanut valkovenäläisiä.

Kansannousu on peräisin kansasta, ei sen symboliksi nousseista johtajista.

Lehtijuttuja lukiessa tapaa järkkymättömiä naisia.

Pelolle ei pidä antaa periksi, koska se jähmettää ajatukset ja estää toimintakyvyn, sanoo vankilassa pidätettynä ollut Marta. Kuljen omantuntoni ohjaamana, en pysty vaikenemaan, vakuuttaa Karina.

Tällaista on 700 kilometrin päässä Helsingistä:

Kampaaja Olesja kertoo hallituksen uhanneen kerätä lapset lastenkoteihin. Valokuvaaja Viktorija pidätettiin tyttäriensä Janan ja Martan kanssa. Hän sanoo, että lapsetkin ovat täysin suojattomia. ”Heidät voidaan siepata kadulta, hakata, lyödä ja vainota.” (HS 25.9.)

Nobel-kirjailija Svjatlana Aleksijevitš sanoo Der Spiegelin haastattelussa, että Valko-Venäjällä on palattu Stalinin ajan salaisen poliisin metodeihin.

Se on tosi paljon sanottu. Stalinin aika, 2020.

Suurvaltapolitiikka näyttäytyy näinä aikoina autoritaaristen miesten taisteluna ja veljeilynä. On tämä moninapainen kauhun epätasapaino: Putin, Xi, Jong-un, Orban, Erdogan, Trumpkin siellä vielä räyhää.

Mutta on meillä täällä myös toisenlaisia voimia. Kansalaisia, jotka vastustavat taantumusta ja väärinkäytöksiä riskeeraamalla oman turvallisuutensa ja tulevaisuutensa. Sillä on väliä, kohdistammeko katseen johtajiin, vai näemmekö myös sen, miten heitä vastaan noustaan vaikkapa Venäjällä, Puolassa tai Hongkongissa.

Siellä missä on sortoa, on myös vastarintaa.

Sosiologian professori Eeva Luhtakallio kirjoitti USA:n vaalien jälkeen siitä, että vaalianalyyseistä unohtuu usein kansalaistoiminta. Bidenin voiton takana ei ollut vain korona tai Trump vaan neljä vuotta systemaattista vapaaehtoistyötä, jonka ansiosta esimerkiksi juuri Georgiassa rekisteröityi satoja tuhansia uusia äänestäjiä. Kansalaiset eivät tyytyneet typistämään demokraattisia oikeuksiaan äänestämiseen vaan tekivät töitä sen eteen, minkä uskoivat oikeaksi.

Demokratia ei ole yksilölaji, vaikka kaikilla äänestäjillä onkin vain yksi ääni, Luhtakallio kirjoittaa verkkomedia Ilmiössä.

Onkohan mikään maailmassa lopulta yksilölaji? Mitä meidän pitäisi tehdä?

Lopuksi selfhelp-vinkki yhteiskunnalliseen yleis­ahdistukseen. Googlaa Baltian ketju. Katso kuvat.

Vuonna 1989 noin kaksi miljoonaa ihmistä muodosti 600 kilometrin ketjun, joka kiemurteli Tallinnasta Vilnaan. Ihmisketju vaati vapautta Baltian maille. Ihmiset seisoivat teiden varsilla käsi kädessä, aseettomina.

Se oli tosi kaunista.

Onko sillä sitten väliä, onko kadulla tai ketjuissa miehiä, naisia, molempia, kaikkia?

On sillä, sillä kyse on vallasta ja sen jakautumisesta. Valko-Venäjän kansannousukin on myös sota sovinismia vastaan. Erityisen pelottomia ovat mummot. Suomessa asti voi tuntea patriarkaatin sirpaleita jalkapohjan alla.

Kirjoittaja on Tampereen yliopistossa pätkätöissä oleva vastarintaromantikko.