Kabulissa 1980-luvulla pikkuinen Nasima Razmyar odotti aina jännittyneenä hetkeä, jolloin isä tulee töistä kotiin. Tummakulmaisen, suoraryhtisen isän olemus oli lapsen silmin jotenkin pelottava; hän puhui vähän, mutta harkitusti. Isä ei ollut leikkisä vaan auktoriteetti, jota lapset ihailivat, mutta tämän kotiin tullessa kipaisivat hetkeksi piiloon. Daoud Razmyar ei koskaan kurittanut lapsiaan fyysisesti, mutta hän uhkui henkistä arvovaltaa. Kun lapset kasvoivat, hän kyseli näiden kouluarvosanoja ja kuulusteli päivän tapahtumista.
Helsingissä keväällä vuonna 2017 kansanedustaja, Helsingin kaupunginvaltuutettu Nasima Razmyar ja hänen isänsä Daoud keskustelevat kotikielellään darilla, välillä keskustelu lainehtii englanniksi. Nasima tulkkaa daria suomeksi, jota isäkin osaa jonkin verran – perhe on asunut Suomessa jo yli kaksikymmentä vuotta. Tyttären ja isän välinen suhde on lämmin, arvostava. Se kuuluu puheessa ja näkyy katseissa, yhteisessä arvomaailmassa. Isä on ylpeä tyttärestään. – Lapset ovat kasvattaneet minua, erityisesti Nasima, joka on uskaltanut toimia ja ajatella. Hän oli lapsena harvinaislaatuinen tyttö, osoitti sen jo kaksivuotiaana. Isä sanoo, että tyttärestä kasvoi tällainen nainen kodin, luonteen ja Suomen antamien mahdollisuuksien vuoksi.
Muistot ovat vieneet Razmyarit kauaksi synnyinmaahan Afganistaniin ja sieltä Moskovaan, jossa Daoud Razmyar työskenteli suurlähettiläänä. Moskovasta lähdettiin pakomatkalle Suomeen vallan vaihduttua Afganistanissa jälleen kerran. Nasima oli silloin viisivuotias. Presidentti Najibullahin monipuoluehallitus oli kaatunut, ja Kabul piti pitkään pintansa mujahideen-sissejä vastaan. Vuosien taistelun jälkeen sissit rynnistivät pääkaupunkiin keskenään sotien. Aseista ei ollut pulaa. Perheen kohtalosta, kokemuksista ja ennen kaikkea Nasiman elämästä kertoo toimittaja, kirjailija Raila Kinnusen kirjoittama kirja Nasima (Tammi 2016). Kirjan alussa Nasima kertoo, miten ajatus elämäkerrasta tuntui aluksi vieraalta. Elämäkerta hieman yli 30-vuotiaasta naisesta! – Viime keväänä, voimakkaan yhteiskunnallisen murroksen ajassa koin suurta tarvetta peilata ajatuksiani henkilökohtaisiin kokemuksiini, hän perustelee kirjaa.
Kirja on tärkeä puheenvuoro Suomessa ja Euroopassa, kun pakolaiset, turvapaikanhakijat, populismi, nationalismi ja monenlaiset ääriliikkeet hallitsevat julkista keskustelua, ja historian opetukset tuntuvat unohtuneen. Tunkkaisen henkisen ilmapiirin keskellä kirja on kuin keväinen tuulahdus, toive siitä, että vaikeistakin ajoista selvitään, ja opitaan paremmiksi ihmisiksi. Nasiman toive on, että kirjan lukevat nekin, jotka ovat asioista eri mieltä kuin hän. – Toivon, että tarinani tempaa mukaansa myös lukijan, joka haluaa uppoutua tarinaan pienestä tytöstä, joka lähti kotimaastaan ja josta tuli suomalainen. Tytöstä kasvoi Suomen ensimmäinen pakolaistaustainen kansanedustaja.
Kuva Apuun otettiin 1992 perheen käydessä ensi kertaa Helsingissä. Nasima edessä vasemmalla.
Mustavalkoinen valokuva on isän ja tyttären edessä pöydällä. Kuva on Markku Lepolan kuva vuodelta 1992, jolloin Razmyarin-perhe, isä Daoud, äiti Kamela, tytär Nasima ja poika Nomyal kuvattiin Apu-lehteen. Artikkelin turvapaikkaa hakeneesta perheestä teki toimittaja Markku Rautonen, edesmennyt, kuten kuvaajakin. – Olimme käymässä ensimmäistä kertaa Helsingissä, kuva on otettu Hakaniemessä. Asuimme aluksi Rovaniemen vastaanottokeskuksessa, kahden huoneen perheasunnossa, josta muutimme Helsingin Käpylään, Nasima kertoo. Muutos, jonka perhe Suomeen tullessa koki, oli valtava. Isän vaikutusvaltainen asema Afganistanissa ja äidin työ toimittajana vaihtuivat työttömyyteen ja elintason niukkuuteen. Suurlähetystön loisto ja yltäkylläiset ajat olivat enää muisto. Lapset selvisivät muutoksesta vanhempiaan nopeammin. He aloittivat koulunkäynnin ja oppivat suomen kielen. Nasima oppi hoitamaan vanhempiensa asioita, täyttämään kaavakkeita ja luovimaan byrokratian haasteissa, joihin turvapaikanhakijat joutuvat.
Naisen asema Afganistanissa on ollut vuosisatoja alistettu, ja on edelleen. Tytär on isän omaisuutta syntymästä naimisiinmenoon, jolloin hänestä tulee aviomiehensä omaisuutta. Miten Daoud Razmyarista kasvoi tytärtään koulutukseen ja työelämään kannustava isä? On suunnattava katse yli hänen sukupolvensa, Daoudin isään, joka eli 90-vuotiaaksi ja kuoli, kun Daoudin perhe oli jo Suomessa. – Isäni oli maamme yhden provinssin kuvernööri, ja hänen arvomaailmansa oli toisenlainen kuin muun perheen, suvun tai heimon, joka on Afganistanissa tärkeä tekijä. Hän ei ollut käynyt kouluja, mutta hän oli avoin, demokraattinen ihminen. Daoudin isoisä puhui ajattelun vapauden puolesta jo vuonna 1919, kun Afganistan sai itsenäisyytensä. Kun nuori Daoud alkoi olla yhteiskunnallisesti aktiivinen, moni suvussa oli hänen valintojaan ja ajatuksiaan vastaan. – Isäni ei. Perheessämme oli alkujaan 12 lasta, ja vanhempamme kasvattivat meitä avarakatseisuuteen. Daoudin ja hänen tulevan vaimonsa nuoruus oli Afganistanissa hyvää aikaa. He saivat opiskella ja ajatella ääneen, eikä yksityiselämässä ollut suuria vastoinkäymisiä. – Maassamme ei ollut sotaa, mutta elämä syrjäseuduilla oli monin tavoin jälkeenjäänyttä, oli köyhyyttä ja epätasa-arvoa. Daoud ja Kamela toivoivat lapsilleen hyvää elämää modernisoituvassa Afganistanissa mutta eivät arvanneet, että heidän tulevaisuutensa sijoittuisi Suomeen. Daoud oli jo nuorena miehenä, ennen naimisiinmenoaan tutustunut Suomeen. Hän vietti täällä vuonna 1979 monta kuukautta. – Helsinki oli kaunis ja hiljainen, rakastuin suomalaiseen luontoon. Kun jouduimme lähtemään Moskovasta, en miettinyt hetkeäkään muuta vaihtoehtoa kuin Suomea. Daoud valitsi lastensa tulevaisuuden takia Suomen, ei Yhdysvaltoja, Saksaa tai Englantia.
Tyttären syntyessä Afganistanissa huokaistaan, jos tulokas ei olekaan poika. – Se ei ole ilon huokaisu. Minulle Nasiman ja poikani Nomyalin syntymä on ollut samanlainen ilon hetki. Heitä on kasvatettu samalla lailla, pojallamme ei ole ollut afgaanitapaan erikoisasemaa perheessä, Daoud sanoo. Hän hymähtää ja sanoo, että jos afgaani-isä hyväksyy tyttärensä osallistumisen Tanssii tähtien kanssa -televisiokisaan ja iloitsee tämän avioliitosta suomenruotsalaisen miehen kanssa, ei ole epäilystäkään hänen tunteittensa aitoudesta. – Olin sanonut Nasimalle, että päivä, jolloin hän tulee kertomaan minulle löytäneensä miehen, jota rakastaa, on elämäni onnellisin päivä.
Isän tytöstä kasvoi naisten oikeuksien puolustaja. Nasima on tehnyt äärettömän tärkeää työtä monikulttuurisessa Monika-Naiset liitossa auttaessaan kaltoin kohdeltuja, pahoinpideltyjä, raiskattuja ja alistettuja maahanmuuttajanaisia. – Työ oli raskasta, mutta samalla antoisaa, kun näin monessa naisessa muutoksen, tytär sanoo. Kun Nasima valittiin Vuoden Pakolaisnaiseksi 2010, alkoi julkisuus, joka yllätti. – Julkisuudessa minusta alettiin luoda kuvaa, jossa diplomaatin tyttärestä tulee pakolainen ja pakolaisesta täydellistä suomea puhua vahva nainen, joka haluaa pelastaa muita maahanmuuttajanaisia. Kuva ei ollut väärä. Nasiman luontainen halu auttaa ja ymmärtää lähimmäisiä on kanavoitunut hänen työssään Monika-Naisten liitossa, jonka hallituksen puheenjohtaja hän nykyään on, ja ensimmäisen kauden kansanedustajana. – Se, että olen tässä elämäntilanteessa, on lapsuudenkotini vaikutusta. Tyttärelle isän kannustava asenne on kaikki kaikessa. Sitä olen yrittänyt välittää muille maahanmuuttajanaisille. Nasiman viesti kaikille naisille on, ettei pidä suostua alistumaan avioliitossaan, eikä suhteessaan miehiin.
Tuimakatseisesta isästä on muovautunut lempeästi hymyilevä isoisä. Nasiman ja hänen puolisonsa Johan Fagerin poika Jonas – nimi on yhdistelmä Nasimasta ja Johanista – on nyt seitsenkuinen vanhempiensa ja isovanhempiensa silmäterä, kallein aarre. Daoud sanoo dariksi sikäläisen sanonnan, jonka Nasima kääntää suomeksi: ”Kun oma lapsi on pähkinä, lapsenlapsi on pähkinän ydin”. Tätä ydintä vaalitaan nyt koko perheen voimin. Äitiys on muuttanut Nasimaa. Elämän keskipiste on nyt kotona, mutta siitä huolimatta hänelle on entistä tärkeämpää jatkaa yhteiskunnallista työtään. – Kansanedustajan työn merkitys ja motivaatio ovat kasvaneet yllättävällä tavalla. Haluan palata syksyllä eduskuntaan mukanani ripaus uutta tarmoa, energiaa ja päättäväisyyttä. Tunnen suurta rauhaa ja tyyneyttä, joka on tarpeen työssäni. Annetaan isälle viimeinen sana. – En ole eläissäni ollut niin onnellinen kuin nyt. Talo, jota olen symbolisesti rakentanut koko elämäni ajan, on nyt ehjä ja täynnä iloa, jota olen kaivannut. ● Lähde: Raila Kinnunen, Nasima (Tammi 2016).
Teksti Liisa Talvitie
