Apu

Kansallismuseo elää ajassa: Suomi on tuhansien muistojen maa


Suomen kansallismuseo kurottaa Helsingissä kivikaudelle saakka, mutta uudistuu kaiken aikaa ja tavoittelee kävijöitä 2000-luvun keinoin. Tuhansien museoiden maassa on muutenkin esillä yhtä ja toista – vakoilusta viinaan, arkiautoista nuukailuun.
Kuvat Miikka Pirinen

Siinä se yhä kyttää, Emil Wikströmin veistämä graniittikarhu kansallisromanttisen museon sisäänkäynnillä. Portaat vievät kuparipäällysteisille oville.

Ensimmäinen waikutelma, minkä wieras museoon astuessaan saa, on sywä hämmästys”, pakinoi Tiitus (Ilmari Kivinen) Helsingin Sanomissa avajaisten aikaan vuonna 1916.

Suomen Kansallismuseo ei ole sokkeloinen ryhmä enemmän tai wähemmän pimeitä, ummehtuneelta tuoksahtawia huoneita, nurkat täynnä wanhaa rojua, waan palatsi wielä enemmän sisältä kuin päältä.

Näinhän se on, edelleen. Kansallistunnelma tihenee rakennuksen holvatussa keskihallissa, jonne Akseli Gallen-Kallela on loihtinut neljä Kalevala-aiheista kattofreskoa. 2000-luvun konservointi on kirkastanut kuluneet värit. 

Talviurheilu on osa suomalaista kulttuurihistoriaa.

Tässä talossa Suomi vaeltaa halki historiansa kivikaudelta nykypäivään, Pohjanmaan Susiluolasta tietotekniikan aikakaudelle, ja tekee sen nykyaikaisin ottein.

Kansallismuseo syntyi kansallisromantiikan kuohuista. Sen peruskiveä vuonna 1906 laskettaessa Suomi oli jo siirtymässä yksikamariseen eduskuntaan.

Itsenäisyyden tahto oli vahva, mutta parin vuoden takainen kenraalikuvernöörin murha hillitsi vielä puheita ”Suomen kansallismuseosta” – paitsi senaattori Leo Mecheliniä peruskiveä muuratessa:

”Kansallismuseomme on oleva historiallisen tutkimuksen ahjo, mutta samalla muistotemppeli, missä opitaan kunnioitusta esi-isien töitä kohtaan”, Mechelin julisti suuren graniittimöhkäleen äärellä.

– Museon tehtävänä oli nostaa esiin suomalaista erityisyyttä sekä suomalaisille että kansainvälisesti, ja näyttää, että Suomi on yksi kansakunta, Kansallismuseon ylijohtaja Elina Anttila sanoo.

Talo avattiin keskeneräisenä

Arkkitehdit Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen suunnittelivat rakennuksen, joka heijasteli Suomen arkkitehtonisia vaiheita keskiajan kivikirkoista linnoihin. Kustannusarvio oli 1,6 miljoonaa markkaa, noin seitsemän miljoonaa nykyeuroa.

Vaikka matka peruskiven muurauksesta avajaisiin venähti kymmeneksi vuodeksi, talo avattiin keskeneräisenä ja jo tuolloin ahtaaksi havaittuna. 

Kun uudisrakentamiseen ja laajentamiseen myöhemmin alkoi löytyä rahaa, talo oli jo muuttunut niin kansalliseksi monumentiksi, että sen ulkomuotoon oli vaikea kajota.

Taloudellisia haasteita on riittänyt kaikkina aikoina.

– Tietynlaista toiminnallista varovaisuutta on syntynyt siitä, ettei ole oikein tiedetty, laajennetaanko museota vai ei.

Isompaa peruskorjausta saatiin odotella 2000-luvulle saakka, vaikka toisaalta:

– Kansallismuseo on erittäin hyvin rakennettu. Se on kestänyt hyvin aikaa ilman peruskorjauksiakin suhteessa moniin uudempiin rakennuksiin.

Kokoelmat olivat keisariajan perintöä

Kansallismuseon kokoelmat olivat pääosin keisariajan perintöä, jotka oli yhdistetty Valtion historialliseksi museoksi vuonna 1893. Sen kokoelmiin oli 1700-luvulta alkaen koottu muinaislöytöjä ja tutkimusmatkoilta saatua esineistöä, kuten Adolf Etholénin kokoama merkittävä Alaska-­aineisto.

– Kun Suomi kuului Ruotsiin, suomalaiset muinaislöydöt vietiin sinne. Sieltä on saatu lainaksi muun muassa nyt näytteillä oleva esihistoriallinen käärmekoru, Anttila sanoo.

Suomen kansallismuseon ylijohtaja Elina Anttila.

Turun yliopiston kokoelmien jäänteet tuotiin Turun palon jälkeen Helsinkiin, jossa yliopisto käynnisti aktiivisemman keräämisen uudestaan. Painopiste muuttui selvästi kansalliseksi 1800-luvun puolivälin jälkeen, kun suomalaisuuden aate nosti kunnolla päätään.

Näyttelyiden lähtökohtana oli nimenomaan aineellinen kulttuuri. Poliittiseen historiaan liittyvää aineistoa ei ennen itsenäisyyttä juuri ollut ja arkeakin dokumentoitiin lähinnä kansatieteellisellä osastolla, valikoidusti, käden taitoa ihastellen.

– Kädentaito ja kauneus olivat varmasti yksi peruste kerätä esineistöä, ja ovat toki edelleen. Kädentaidot ovat aineetonta kulttuuriperintöä.

Nykyisessä keruupolitiikassa oman ajan dokumentointi on uudella tavalla esillä, mutta ei se ollut kokonaan tuntematonta aikaisempinakaan aikoina. 1870–80-luvulla vaikkapa Nuutajärven ­filigraanilasista oltiin ylpeitä. Haluttiin säilyttää sitä, mitä Suomessa on onnistuttu tekemään hyvin.

Sisällissodan keväältä 1918 on tallessa muun muassa sotavankien kenkiä. Kansallismuseo on nostanut kenkiä kattoon.

Sortoajan kuohuntaa kuvaa vitriiniin ripustettu verinen paita, joka Eugen Schaumanilla oli yllään hänen ampuessaan kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin 1904. Myös kevät 1918 sai museoväen liikkeelle.

– Sisällissodan aikana museon työntekijät lähtivät kaupungille poimimaan esineitä, jotka muistuttivat sen ajan tapahtumista. Se oli nykyajan historiaa, Anttila sanoo.

Bobrikovin murhanneen Eugen Schaumanin verinen paita vuodelta 1904.

Kun puhumme Kansallismuseosta, emme puhu vain rakennuksesta ja näyttelyistä, vaan yli puolesta miljoonasta esineestä, jotka liittyvät suomalaiseen ja suomalais-ugrilaiseen perintöön, mutta myös laajemmin maailmaan. 

Museon pääkokoelmat – historialliset, kansatieteelliset, yleisetnografiset, suomalais-ugrilaiset, merihistorialliset ja numismaattiset – syntyivät pitkälti tieteenaloista, joiden pohjalta niitä kerättiin. Tänään asioita ajatellaan isona kokonaisuutena.

– Pitkään aikaan ei elämää Suomessa ole enää dokumentoitu näin jaoteltuna. Elämme samaa todellisuutta, jossa on hirveän monta näkökulmaa, Anttila sanoo.

Museoiden toiminta on muuttunut

Vieraiden kulttuurien kokoelmat ovat tutkimusmatkailijoiden, diplomaattien ja lähetystyöntekijöiden satoa, Mannerheimin Aasian-tuliaisista Martti Rautasen Ambomaalle. Enää niitäkään ei aktiivisesti kerätä.

– Kun yhteiskunta monimuotoistuu, on tärkeää, että maahanmuuttajien kulttuureihin liittyvä esineistökin on osa suomalaista kokoelmaa, eikä sitä eroteta ulkomaisiin kokoelmiin, Anttila painottaa.

Museoiden toiminta on ollut suuressa muutoksessa. Yhteiskunnallinen rooli on vahvistunut, ja esineiden sijasta keskiössä ovat ilmiöt ja ihmiset.

Inherit the Dust. Vieraileva näyttely esittelee Nick Brandtin valokuvia Afrikasta.

– Museo on aina jollain tavalla osa oman aikansa ajattelua. Ajankohtaiset keskustelut ja henkinen ilmasto ovat vaikuttaneet museon valintoihin, Anttila sanoo.

Nykyaikaa ovat mm. tavarat Trumpin ja Putinin tapaamisen mielenosoituksista 2018.

Tänä päivänä myös museoissa puhutaan ekologisista kysymyksistä tai vaikkapa demokratiasta ja tasavertaisuudesta, jotka nähdään suomalaisen yhteiskunnan kulmakivinä.

– Ne ovat meille tunnusmerkillisiä arvoja, joita halutaan Suomesta tuoda esille ja kannatella tulevaisuuteen. Tällaisia valintoja tehdään koko ajan, Anttila sanoo.

Alkuaikojen museo oli akateemista ja vakavamielistä. Tämän päivän sanoja ovat elämyksellisyys, viihdyttävyys ja interaktiivisuus: kivikirvestä voi hiplata, Astuvansalmen kalliopiirroksiin syttyy valo nappia painamalla ja presidenttien muotokuvien jatkoksi voi valokuvauttaa itsensä paikan päällä.

– Jotta näyttelyt hyödyttäisivät kaikkia, pitää huolehtia, että ihmisillä on kiinnostus ja motivaatio tulla pohtimaan niitä kysymyksiä, joita me haluamme nostaa esille. Pitää mennä ihmisten ehdoilla.

Kansainvälisyys on luonnollinen osa museotoimintaa

Kansallismuseo luo nahkaansa pyörryttävän globalisaation keskellä ja voi tänä päivänä tarttua yllättäviinkin ilmiöihin, kuten viime kesän Barbie-näyttely osoitti.

– Barbie oli tärkeä osa jokaisen perheen elämää Suomessa ja siihen liittyi ulottuvuuksia naisten tasa-arvosta kansainväliseen huippumuotiin, Anttila sanoo.

Näyttely oli myös esimerkki kansainvälisyydestä, joka on nykyään luonnollinen osa museotoimintaa.

– Ei voida vain pyöriä suomalaisessa kulttuurikuplassa ja katsoa maailmaa siitä näkökulmasta. Jos haluamme sivistää ihmisiä ja tarjota mahdollisuuden rikastua ja ymmärtää maailmaa paremmin, pitää katsoa laajemmalle, Anttila sanoo.

Museo on silta tieteen ja arjen, menneen ja nykyisen välillä, näköalapaikka moneen suuntaan.

– Ei meidän aina tarvitse puhua menneisyydestä, voidaan puhua tästäkin ajasta.

Lisärakennus valmistunee 2025

Perusnäyttelyiden monivuotinen uudistustyö on loppusuoralla. Esihistoriaa ja itsenäisyyden aikaa käsittelevät näyttelyt avattiin jo kaksi vuotta sitten.

Itsenäisyyspäivänä 2017 avattu näyttely Suomen tarina kertoo itsenäisyyden ajasta. Sitä on ollut tekemässä ja elävöittämässä mm. Kaarina Hazard, Teemu Keskisarja, Kimmo Rentola ja elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen.

Työn alla on vielä Toista maata -näyttely, joka kuvaa suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin kehitystä keskiajalta Suomen itsenäistymiseen.

Uuden lisärakennuksen, jonka rakentamislupaus saatiin sisällytettyä juuri hallitusohjelmaan, on tarkoitus valmistua 2025. Se tuo lisätilaa museon kokoelmille ja uusia mahdollisuuksia kulttuuritapahtumille ja kansainvälisille näyttelyille.

Täydessä varastossa on noin 550 000 esinettä. Niitä on esillä myös muualla, kuten Seurasaaressa ja Suomen merimuseossa Kotkassa.

Uusi konservointi- ja kokoelmakeskus Vantaalla on huomattava parannus. Se on sopivan lähellä tutkijoille ja muille kiinnostuneille, ja siellä on kansainvälisestikin korkealuokkaiset konservointitilat. Lisätilaa saatiin myös, kun Kansallismuseon alle louhittiin maanalaisia tiloja 2010-luvun alussa.

Museoaineiston painopiste on siirtymässä yhä enemmän ilmiökeskeiseksi. Esineet saavat rinnalleen haastatteluja, dokumentteja, valokuvia ja digitaalista aineistoa. Virtuaaliset palvelut lisääntyvät – niillä tavoittaa laajemmin koko Suomen väestön ja kokoelmat ovat kansainvälisestikin saatavilla.

– Jo nyt täällä voidaan järjestää opastuksia, jotka striimataan niin, että koululaiset voivat seurata niitä missä tahansa, Anttila toteaa.

Erilaiset tapahtumat, kuten saunapäivät ja joulukuusimetsät, ovat tuoneet Kansallismuseoon ihan uusia ryhmiä.

– Niiden kautta ihmisten käsitys museosta on muuttunut paljon, mutta vielä on paljon tehtävääkin. Tärkeää on aktiivinen läsnä oleminen tässä ajassa, Anttila sanoo.

Museot identiteetin jäljillä

Ateneum, Helsinki

Suomen historia taiteen ­kuvastimessa. Uusrenessanssi­­rakennus vuodelta 1887 kätkee sisäänsä kansallisen ­taideaarteiston.

Hiljainen kauneus – Pohjoismaiden ja Itä-Aasian yhteys 6.10.2019 asti.

Siida, Inari

Saamelaisten kansallismuseo, jonne myös Suomen kansallismuseon saamelaiskokoelmat siirrettiin. Ulkomuseo perustettiin vuonna 1959, museorakennus 1997. Metsähallituksen luontokeskus täydentää komean kokonaisuuden.

Inarinsaamelaista käsityötä 19.4.2020 asti.

Raatteen portti, Suomussalmi

Talvi­sodan taistelujen vaikuttava museokohde Raatteentiellä, jossa ylivoimainen vastustaja pysäytettiin. Kolmen hehtaarin muistokentällä on 17 000 kiveä kaatuneille ja 105 vaskikelloa muistona sotapäivien määrästä.

Raatteen Portin jatkosota­näyttely 1941–44.

Hiihtomuseo, Lahti

Suomalaisen identiteetin ­tärkeä kulmakivi, talviurheilu, avautuu kunniakkaina latuina Salpausselän hyppyrimäkien juurella. Lahden kaupunki on vastannut museosta vuodesta 1974. Kävijä voi myös kokeilla mäkihyppysimulaattoria tai ampumahiihtoa infrapuna-aseella.

Sisulla sankariksi – suomalaisen kilpahiihdon historiaa.

Lusto – Suomen metsä­museo, Punkaharju

Metsä­kulttuurin ­valtakunnallinen erikois­museo avaa ikkunan ihmisen ja metsän ikiaikaiseen yhteyteen niin toimeentulona kuin kulttuurin perustana.

Myrskyasema – yhteistyössä­­ Ilmatieteen laitoksen kanssa 12.1.2020 asti.

Arktikum, Rovaniemi

Lapin maakuntamuseon näyttelyt Peräpohjolan ja Lapin kulttuurihistoriasta laajenevat Arktisessa keskuksessa koko arktisen alueen olosuhteiden ja kulttuurien ristivalotukseksi.

Aapa – pohjoisten soiden ­kiehtova elämä 26.1.2020 asti.

Verla, Kouvola

Puuhio­mo ja pahvitehdas 1800-luvulta on ainoa puunjalostusteollisuutta edustava kohde Unescon maailmanperintölistalla. Viimeinen hiomakone hiljeni 1964 ja Suomen ensimmäinen tehdasmuseo syntyi 1972. Museon omistaa UPM.

Taiteiden yö 23.8.2019.

Suomen lasimuseo, Riihimäki

Akateemikko Tapio Wirkkalan suunnitte­lema näyttely, joka kattaa 4 000 vuotta lasin historiaa ja 300 vuotta suomalaista ­lasinvalmistusta. Lasimuseo perustettiin 1961.

Oiva Toikan ihmemaassa 18.8.2019 asti.

Luostarinmäen käsityöläismuseo, Turku

Ainoa Turun palosta (1827) säilynyt puutaloalue on ulko­ilmamuseona maailmanmitan harvinaisuus: rakennukset ovat alkuperäisillä paikoillaan. Kolmisenkymmentä taloa on sisustettu esiteollisen ajan käsityöläisverstaiksi ja kodeiksi, joissa kesäaikaan työskentelee käsityöläisiä.

Käsityötaidon päivät ­15.–18.8.2019.

Työväenmuseo ­Werstas, Tampere

Suomen suurin maksuton museo Finlaysonin entisellä puuvillatehtaalla avaa oven teollistuneen ajan ja kansalaisyhteiskunnan historiaan, muun muassa höyry­koneiden ja pumpuliplikkain maailmaan.

Lastentarhanopettajien tarina 8.12.2019 asti.

Suomenlinna, Helsinki.

1700-luvulla ­rakennettu strateginen ­merilinnoitus on vahva osa Helsingin identiteettiä ja Unescon maailmanperintökohde. Tykkeineen, linnanpihoineen, ranta­kasarmeineen ja tunneleineen se on koko perheen kesäretkipaikka.

Erik Bruun -juhlanäyttely 10.11.2019 asti.

Rauman merimuseo, Rauma

Erikoismuseo ­esittelee Suomen kolman­neksi vanhimman kaupungin elin­ehtoa: merenkulkua, ­raumalaista laivanrakennusta, ­merenkulun opetusta ja merimiehen elämää. Rauman merikouluksi vuonna 1900 tehty kivirakennus itsessään on jo jykevä näky.

Ilta skanssissa – juhlavuoden päätapahtuma 9.8.2019.

Turun linna, Turku

Yli 700 vuotta vanha harmaa­kivilinna huokuu ­kuninkaallisia muistoja ­Kustaa Vaasan vanhemmilta ajoilta. Aikojen saatossa linna on toiminut niin vankilana kuin kruunun varastotilana. Suurin osa ­linnan huoneista on alku­peräisessä asussaan.

Turun linnan turnajaiset ­11.–14.7.2019.

Nuukuurenmuseo, Laihia

Loppuun kuluneet ja käytetyt esineet kertovat tarkasta elämisen mallista ­itseironiseen laihialaiseen tyyliin. Entinen mäkitupa ­Kotiseutumuseon pihassa ­lienee 1700-luvun peruja.

Kesänäyttely 15.8.2019 asti.

Julkaistu: 10.7.2019