Image

Kalle Kinnusen kolumni: Suvakit rajakkimetsällä

Kalle Kinnusen kolumni: Suvakit rajakkimetsällä
Maailman hulluus tappaa satiirin, kirjoittaa Kalle Kinnunen elokuvasta The Hunt.
Kuvat Antti Vettenranta

Rikkinäisen yhteiskunnan merkkeihin kuuluu, että yksittäinen teos herättää sensuurihaluja ja sen tuominen yleisön eteen saatetaan estää.

Niin kävi The Huntille. Sen piti tulla Yhdysvalloissa valkokankaille syyskuussa 2019. Daytonin ja El Pason joukkoampumisten vuoksi jakelija perui ensi-illan.

Itse presidentti Donald Trump oli kuitenkin jo aiemmin ehtinyt hyökkäämään The Huntia vastaan. Hän ei maininnut sitä nimeltä twiitissään, jossa kuvaili ”tulevan elokuvan” lietsovan kaaosta ja edustavan liberaalin eliitin rasismia pahimmillaan. Siinäpä mainospuhetta, jonka jälkeen en malttanut odottaa, milloin näen elokuvan.

Ei toki tarvita yhtä elokuvaa todistamaan, että amerikkalainen yhteiskunta on mäsä. Taloudellinen epätasa-arvo, ideologinen polarisaatio sekä alemman keskiluokan ja alaluokan ahdinko ovat mäski, jonka käymisellä on arvaamattomia seurauksia.

Tulevaisuudentutkijaystäväni totesi taannoin, että Yhdysvallat voi luhistua vaikkapa pitkittyvän pandemian seurauksena. Syntyisi ainakin kaksi erillistä hallintoaluetta tai valtiota. Toinen olisi ehkä trumpilainen maa, jossa valtaa pitäisivät uskonnolliset äärikonservatiivit. Toinen olisi arvoliberaali valtio, jossa on enemmän superrikkaita kuin missään muualla ja jossa aseiden saatavuutta vähän rajoitettaisiinkin.

Maassa, jossa aseenkanto-oikeus on pyhä ja oman käden oikeutta ihaillaan politiikassakin, hajoamisesta tuskin selvittäisiin ilman laajaa väkivaltaa.

The Hunt käsittelee polarisaatiota splatter-satiirin keinoin. Yhtenä inspiraationa on Hillary Clintonin syyskuussa 2016 käyttämä sana. Clinton kuvaili, että puolet Trumpin kannattajista ovat rasistisia, seksistisiä, homofobisia, muukalaispelkoisia ja islamofobisia ”ällötyksiä” (deplorables).

Craig Zobelin elokuvan idea on yksinkertainen: upporikkaat, kirjasivistyneet ja poliittisesti korrektit eliitin edustajat kokoontuvat pikeepaidoissaan harrastamaan juuri sitä, minkä piti olla vain pähkähullu, junttien somessa levittämä salaliittoteoria. He sieppauttavat ällötyksiä ja jahtaavat näitä maastossa kuin eläimiä. Saalistettavat ovat metsästäjien mukaan ase-intoilijoita, ilmastonmuutoksen kieltäjiä ja ”mahdollisesti n-sanan käyttäjiä”. Eliitin tyypit taas ovat kaksinaismoralistisia muillakin tavoilla kuin siksi, että tappavat ihmisiä. He eivät ole liskoihmisiä, ainoastaan narsistisia ja naurettavan ylemmyyskompleksisia. Alun jälkeen näkökulma on ”ällötysten”, ja kohta vain yhden heistä.

Ilmeinen vertauskohta on Get Out. Nyt rasismin sijaan aiheena on luokka – tai yrittää olla –, ja elokuvan ilkikurisesti käsittelemä ongelma on vihan järjetön lietsonta.

Identiteettipolitiikan ilmiöiden satirisointi on The Huntissa yhdistetty 1980-luvun hengessä huolettoman yliampuvaan splatter-revittelyyn. Jos tyylilaji ei hierrä, alkupuolta katsoo kiinnostuneena ajatuksella ”mitäs hullua tähän on keksitty”. Kunhan kierroksia riittää, on aivan hauskaa, jos kylmäveriset murhaajat ryhtyvät toimiensa keskellä riitelemään, saako sanoa musta vai pitääkö sanoa afroamerikkalainen.

Rohkeus vain jää perusasetelman lupauksiin, eikä fokuksen siirtyminen loppupuolella itsepuolustuslajikoreografioihin ole alussa viritetyn ajatusleikin arvoista. Kun elokuva lopulta tuotiin Yhdysvalloissa teattereihin keväällä 2020, enää ei tullutkaan kohua.

Antoisinta pohdittavaa The Hunt tarjoaa, jos alkaa miettiä, miksi se on juuri tällä tavalla löysä. Eliittiä pilkataan enemmän. Juntit on kuvattu syyntakeettomina hölmöinä, ja heikäläisistä inhottavin vihanlietsoja onkin kaksoisagentti. Amerikkalaisella elokuvalla on suuria vaikeuksia purkaa luokkakysymyksiä älykkäästi, eikä se onnistu nytkään.

Ongelma ei ole siinä, että tosielämän konkreettisista kiinnekohdista vain vihjataan: Clintonia tai Trumpia ei mainita, ja Sandy Hookin joukkomurhaa seuranneisiin sairaisiin salaliittoteorioihin viitataan mutkan kautta. Ongelma voi olla siinä, että koko juttu jää leijumaan sopivan turvallisen groteskiuden ja orwellilaisemman vertauskuvallisuuden väliin. Uskonnosta ei kehdata sanoa mitään.

Ehkä Amerikan polarisaatio ja siitä seuraava yhteiskunnallinen rappiotila on mahdoton satiirin aihe. Pelkään sen olevan satiirin ulkopuolella. Kun Paavo Haavikko sanoi parodian olevan mahdotonta, koska ne tekevät sen itse, se oli vasta kärjistys.

Nyt kaikki rajat on jo ylitetty. Ei valmiiksi mieletöntä voi esittää mielettömämpänä.

Julkaistu: 13.5.2020
Kommentoi »