Image

Kalle Kinnusen kolumni: Suurin uhrautuja


Aina tärkeintä ei ole se, mitä valkokankaalla näkyy, vaan se, miten näyttelijä on kurittanut itseään roolia varten, kirjoittaa Kalle Kinnunen.
Kuvat Anja Reponen

Marlon Brando muutti amerikkalaisen elokuvanäyttelemisen. Aiemmin ohjaaja päätti, missä näyttelijät seisoivat tai mitkä askeleet he ottivat, mutta Brandon olemuksessa oli realismia tavoitteleva vapaus: levottomuutta, arvaamattomuutta. Kamera oli näyttelijälle alisteinen. Samalla alkoi tie kohti extreme-näyttelemisen aikaa.

Siinä missä Brando eli viikkojen ajan sotainvalidisairaalassa ja liikkui pyörätuolilla eläytyäkseen osaansa draamassa Miehet, nyt kova näyttelijämies lihottaa tai laihduttaa niin, että tarvitsee lääketieteellistä tarkkailua.

Oman kehon kaltoin kohteleminen on roolityötäkin painavampi todiste aitoudesta. Aina tärkeintä ei ole se, mitä valkokankaalla näkyy, vaan se, miten hurjaksi näyttelijän prosessia voidaan kuvailla.

Siksi Joaquin Phoenixin rooli elokuvan Joker nimihahmona on hyvin asemoitu seuraaviin Oscareihin.

Phoenix on kuvaillut, kuinka hän meinasi tulla hulluksi laihduttaessaan roolia varten 25 kiloa lyhyessä ajassa.

Näyttelijä laihduttaa? Näyttelijä pimahtaa? Hysteeristä roolia varten? Bingo! Oscar!

Hollywoodin extreme-näytteleminen liittyy metodinäyttelemiseen, siihen että rooliin eläydytään 24 tuntia vuorokaudessa ja uhrataan kaikki mikä uhrattavissa on. Extreme-näytteleminen on myös ensisijaisesti julkisuuteen liittyvä ilmiö. Ellei näitä narratiiveja olisi yhdistetty uutuuselokuvien markkinointiin, ne olisivat hyvin kummallisia. Nyt ne ovat sankaritarinoita.

Christian Bale laihdutti noin 30 kiloa elokuvan The Machinist pääosaa varten. Bale lihotti itseään yli 20 kiloa American Hustleen ja uudelleen ollakseen Dick Cheney elokuvassa Vice. Kannatti, läskit siivittivät Oscar-ehdokkuuksiin.

Extreme-näytteleminen on maskuliinista myytinrakentamista, äärimmäistä itsensä kieltämistä Suurta Taiteellista Tavoitetta varten.

Shia LaBeouf poistatti yhden hampaansa ja viilteli kuvauk­sissa kasvoihinsa pieniä haavoja ollaakseen vakuuttava sotaelokuvassa The Fury. Rajansa kaikella: sepä olikin LaBeoufin toistaiseksi viimeinen Hollywood-rooli.

Miehelle vamma ja askeesi on usein kuin mitali, jonka elokuvayhtiön pr-osasto asettelee sopivasti esiin. Naisen kehoa koskee erilainen ehjyysvaatimus. Se vielä toimi markkinoinnillisesti, että Natalie Portman harjoitteli balettia uupumukseen asti ja rikkoi kylkiluunsa Black Swanin kuvauksissa. Kun Angelina Jolie uransa alkupuolella turvautui Gia-elokuvan rooliaan varten metodiin, erakoitui ja käyttäytyi oudosti, hän sai ihailun sijaan vuosiksi hullun leiman.

Extreme-näytteleminen on maskuliinista myytinrakentamista, äärimmäistä itsensä kieltämistä Suurta Taiteellista Tavoitetta varten. Heath Ledger katkaisi omaa Jokerin rooliaan varten yhteyk­siään lähimpiinsä ja sekoili kuvauspaikalla, mutta oliko siinä järkeä? Missä kriittinen raja kunnianhimon ja itsensä kaltoin kohtelun välillä menee?

Monet upeat näyttelijät voivat pahoin. Maailman parhaista näyttelijöistä ovat uransa luomisvoimaisimmalla huipulla kuolleet päihteisiin viimeisimpinä Ledger ja Philip Seymour Hoffman.

Äärimmäisyydet viehättävät, makaaberi houkuttelee. Vakavasti sairaiden tosielämän henkilöiden näytteleminen näyttäisi helpottavan Oscar-ehdokkuuden saamista. Jokeri ei ole tosielämän hahmo, mutta pirun sairas tyyppi kyllä on.

Joaquin Phoenix on suuri näyttelijä, joka myös kuuluu extreme-näyttelemisen etulinjaan. Aiempi huipentuma oli Phoenixista itsestään kertova näytelty mukadokumentti I’m Still Here. Hän jatkoi tuon dokumentin alkoholisoituvana ”Joaquin Phoenixina” niin pitkään, että päätyi monenlaisiin vaikeuksiin.

Brandon ja Robert De Niron kautta Hollywoodiin tullut metodinäytteleminen on tosiasiassa perversio venäläisen teatterigurun Konstantin Stanislavskin metodista, jossa näyttelijä valjastaa tiedostamattomia voimavarojaan rooliin. Jo Stanislavski huomasi, että koko elämän luovuttaminen roolille johti mielenterveysongelmiin, ja ohjeisti näyttelijöitä eläytymään vain tarvittavan ajan, ei ympärivuorokautisesti.

Niin tai näin, vuonna 2019 nähdään, kuinka huippunäyttelijä uhraa itseään supersankarisarjakuvan kusipäistä pellehahmoa varten. Onko Phoenixin työ Jokerina monitasoisinta ja taitavinta näyttelemistä? Ei todellakaan, ei edes hänen urallaan. Mutta pahan olon spektaakkelina se antaa juuri sen, mitä hysteria ja pudotetut kilot lupaavat.

Julkaistu: 9.10.2019