Image

Kalle Kinnusen kolumni: Metsurin tarinan katsominen tuntuu siltä kuin olisi tullut kotiin

Kalle Kinnusen kolumni: Metsurin tarinan katsominen tuntuu siltä kuin olisi tullut kotiin
Metsurin tarina on ehtaa maagista realismia, kirjoittaa Kalle Kinnunen.
Julkaistu: 6.10.2022

Alussa voisi ajatella, että tässä taas körötellään menneen Suomen hangilla. Mikko Myllylahden esikoispitkä Metsurin tarina vaikuttaa ensin vetäytyvältä kuin lama-Suomen elokuvien antisankarit tai maalaistaajama, joka kollektiivisesti tahtoo jämähtää houreiseen satuun 1960-luvusta.

Se on kuitenkin enemmän, sekä teoksena että kulttuurisena etappina. Se ei ole karrikoitua nostalgiaa vaan ehtaa maagista realismia.

Valtava ero on jo ihmiskuvassa. Kaurismäen elokuvat tapahtuvat idealisoidussa yhteiskunnassa. Metsurin tarina ei käsittele yhteiskuntaa. Sen ihmiset ovat tunnistettavia taipumuksia, jotka ikuisesti hautuvat omissa liemissään, etenkin Jarkko Lahden esittämä päähenkilö Pepe.

Maagisen realismin puitteet ovat sellaiset kuin kansan sielu. Saksassa syntyi uusasiallisuus. Latinalaisessa Amerikassa palavat suuret tunteet. Elokuvantekijöistä Guillermo del Toro tarttuu groteskiin, pohjoisamerikkalaiset David Lynchistä lähtien tukeutuvat naiivia hipovaan sentimentaalisuuteen ja Alejandro González Iñárritu maalaa omakuvia universumia suuremmalla pensselillä.

Suomessa maaginen realismi on tietysti eksisteeraamista lumisessa kirkonkylässä, jonka aika unohti. Tarvitaan liioiteltu, asetelmallinen valaistus, koska Suomi on pimeä maa. Psyyke tulee keinovalaista puolen aikaa vuodesta.

Pepe on metsuri, joka elää todeksi Jobin tarinaa. Työpaikka lähtee, tapahtuu kirvesmurha ja yliluonnollisia katoamisia. Vaimolla on toinen. Pepe säilyttää optimisminsa. Hänen puolestaan ei tarvitse surra.

Pepen roolissa Lahti on kuin Hymyilevän miehen Olli Mäen autereinen puoli. On kuin se olisi ottanut kokonaan vallan.

Metsurin tarina ei ole juonielokuva, ei edes siinä määrin kuin Kaurismäen teokset. Sen hiipivällä uhkaavuudella ei ole Suomessa edeltäjiä. Jos jonnekin, Myllylahti kumartaa Roy Anderssonin suuntaan. Suomalaiseen maaseutumaisemaan, jonka tunnistan 1980-luvun lapsuudestani (tai television kautta siitä suodattuneista muistikuvistani), Mylly­lahti loihtii hengellisen todellisuuden.

Metsurin tarina on myös tilintekoa kahteen suuntaan: suomalaisen elokuvan positioon maailmankaikkeudessa ja aiempiin sukupolviin, paitsi elokuvan piirissä myös tässä koko maassa.

Suomalaisen juron ja lakonisen ihmisen arkkityyppi on aarre. Se tunnetaan maailmalla. Siitä pidetään. Ei sille naureta.

En tiedä, ajatteleeko kukaan keski­eurooppalainen Aki Kaurismäen elokuvia realistisiksi kuvauksiksi meikäläisistä saati elämästä Suomessa. Sen tiedän, että kaurismäkeläisyys on ollut suomalaisen elokuvan monimuotoisuuden kansainväliselle läpimurrolle tietynlainen taakka: Suomesta odotettiin vain uusia Kaurismäkiä. Vahvuudesta tuli myös este.

Kun suomalainen elokuva on nyt tekijöiltään, aiheiltaan ja muodoiltaan laajentunut ennennäkemättömällä voimalla, on uusi mahdollisuus ottaa kiinni ja nauttia myös näistä ennen ärsyttäneistä kliseistä.

Kun Metsurin tarina sai maailmanensi-­iltansa Cannesissa, sen mainoskuvana oli synkeä talvimaisemakuva karvalakkimiehestä, josta kymmenen vuotta sitten olisi leffa-alalla parahdettu, että älkää nyt Luojan tähden enää tukeko tätä Suomi-kuvaa.

Juuri tuo kuva on kuitenkin vetoava ja iskevä, ja kun esityssarjan eli Kriitikoiden viikon ohjelmistosta kirjoitettiin kokoavia juttuja eri maiden lehtiin, tuo stilli oli yleensä poimittu kärkeen. Siinä on voimaa, koska se on niin totta.

Toisaalta 2020-luvulle Myllylahden elokuvan kiinnittää eräs vain kotimaassa aukeava detalji: se, miten tulkinta Pave Maijasen kappaleesta Ikävä rakennetaan tarinaan. Ei tämä olisi ollut aiemmin mahdollista.

Aiemmille sukupolville Maijanen oli kasaritähti, joka teki kevyttä poppia, juppi hahmo ainakin läpimurtonsa aikaan. Maijasesta on jalostunut suomalaisuuden tulkki, joka hän on tosiasiassa aina ollut. Elokuvantekijät heittäytyvät oman lapsuutensa nostalgiaan, Kaurismäki rautalankaan, Myllylahti kasari-Suomeen. Biisi on synteesi. Aikakaudet lomittuvat.

Fennoetnisen haja-asutusalue-elokuvan ydinmehu on lokakuussa esillä Lontoon elokuvajuhlilla, jossa nähdään kaksi suomalaista elokuvaa: Metsurin tarina ja restauroitu Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia. Mikä pari! Urbaanikin suomalainen voi huomata toteavansa: kummankin katsominen tuntuu kuin olisi tullut kotiin.

Metsurin tarina. Ohjaus: Mikko Myllylahti.

Kalle Kinnunen on kolumnisti, joka tuntee Rantasalmen ja Vihdin kirkonkylät.

1 kommentti