Image

Kalle Kinnusen kolumni: Hipster-Hitlerin huonot vitsit

Kalle Kinnusen kolumni: Hipster-Hitlerin huonot vitsit
Natsisatiiri Jojo Rabbit jää mitättömyydeksi varovaisuutensa tähden, kirjoitttaa Kalle Kinnunen.

Adolf Hitler pikkupojan mielikuvituskaverina. Mutustellaan ajatusta. Kipeä juttu hei!

Mikäpä olisi rajumpaa kuin nauraa natseille ja tehdä ”Aatusta” ikään kuin satuhahmo, koska hänhän on, tadaa, pahuuden symboli.

En sano, etteikö Taika Waititin elokuva Jojo Rabbit olisi lähtöasetelmaltaan omaperäinen. Tällaista ei ole nähty, siis juuri tällaista. Äärihuumori sen sijaan on aika yleistä, ja Jojo Rabbitin voisi kuvitella asemoituvan nimenomaan levottoman satiirin piiriin. Yksi 1900-luvun karmeimmista asioista oli natsiaate. Pahuuden arkipäiväisyyden konsepti ei ole valitettavasti jäämässä ihmiskunnan historiaan.

Tarina arjalaisuutta ihailevasta saksalaispojasta sodan aikaisessa Kolmannessa valtakunnassa voisi siis olla tässä ajassa relevantti. Tekijällä on aiheen käsittelyyn lupa, sillä hän on maori, jolla on juutalaisia sukujuuria. Waititi itse esittää löysäranteista ja iloisena hyppelehtivää mielikuvitus-Hitleriä.

Jojo haluaisi päteä, mutta hänestä ei taida olla kunnon natsiksi. Natsien nuorisoseurassa häntä pilkataan. Jostain syystä äiti (Scarlett Johansson) ei ihaile natseja vaan taitaa olla vastarintahommissa. Kotitalon ullakolla vieläpä asuu Anne Frankia vastaava teini-ikäinen juutalainen tyttö – sarkastinen tyyppi, kuten hipstereille sopivaan indie-leffaan sopii.

Harvoin näkee elokuvaa, joka on näin loistava esimerkki kakun syömisen ja säästämisen mahdottomuudesta. Jojo Rabbitissa ei ole oikein mitään, mistä kukaan voisi loukkaantua. Miksi tehdä natsifarssi, josta kukaan ei missään tapauksessa voi loukkaantua? En tarkoita, että ketään pitäisi loukata, mutta toista sanontaa lainatakseni: jos haluaa munakasta, täytyy rikkoa munia. Sitten täytyy vielä onnistua.

Nyt munat ovat unohtuneet kauppaan. Lattialla koppalakkia sovittava elokuvantekijä on itseensä tyytyväinen ja massu pullollaan mutta ihmettelee, minne se kakku meni.

Elokuvan Hitler on koriste, sekoileva sketsihahmo.

Pinnallinen esteettinen referenssi on mitä ilmeisin. Pikku natsit näyttävät skarpeissa vaatteissaan kuin sokerikakuilta. Suloisuus on muutenkin hallitseva vire, ja sikäli Waititin elokuva muistuttaa Wes Anderson -kloonia, josta kaikki substanssi puuttuu. Andersonilta on imetty vain pikkusievyyttä ja pedanttista ulospanoa.

Elokuvan Hitler on koriste, sekoileva sketsihahmo, jonka käyttäytymisen kai pitäisi peilata Jojon mielentiloja. Siinä missä Jojo kaipaa elokuvassa pääsyä toisten mukaan, Waititin Hitler janoaa yleisön reaktiota ylivouhotuksella ja anakronismeilla: hän käyttää sanoja kuten man ja correctomundo, VAIKKA TOSIASIASSA NATSIT EIVÄT PUHUNEET NÄIN, kreisiä.

Onkohan Waititi nähnyt Iron Skyn? Jos näitä kahta elokuvaa vertaa, kumpikaan ei oikein ansaitse satiirin määritelmää, mutta amerikkalainen on tietysti puleeratumpi kokonaisuus. Iron Sky vetää pidemmän korren, koska se antautui huonolle maulle. Se otti riskejä, pieniä mutta kuitenkin.

Surullista on se, että Jojo Rabbit kieltää kaiken sen, mikä tekisi siitä universaalin ja vähänkään poliittisen.

Elokuvan on tuottanut Fox Searchlight, suuren Hollywood-studion taiteellisempien leffojen osasto, joka tunnetaan esimerkiksi The Shape of Waterista ja Dome Karukosken Tolkienista.

Waititi taas on tehnyt persoonallisia elokuvia, kuten What We Do in the Shadows, Hunt for the Wilderpeople ja Marvel-menestys Thor: Ragnarok. Nyt hän on vääntänyt itsensä natsiteemalla solmuun: kun otetaan jotain rujoa ja nihkeää, mutta sitten väitetään, ettei se olekaan rujoa vaan herttaista, ristiriita kiihdyttää mieltä suunnilleen alkuteksteihin asti.

Surullista on se, että Jojo Rabbit kieltää kaiken sen, mikä tekisi siitä universaalin ja vähänkään poliittisen. Se katsoo vanhaa natsileikkiä nimenomaan vuodesta 2019 ja turvallisen etäisyyden päästä. Pahat ovat tahmaisen pahoja ja hyvät halattavan hyviä.

Koska muovinen ja lutuinen natsisatu olisi sittenkin vähän liikaa, kolmas näytös tuo kuvaan tragedian. Harmi vain: se ei tunnu missään.

Varovaisuus tekee Jojo Rabbitista mitättömyyden. Se on parhaimmillaankin vain kertomus pojasta, joka haluaa hyväksyntää, eikä tuo tähän tuttuun tarinaan mitään uutta tai sydämellistä.

Ei se ole karnevalisointia, että piirtää Hitlerille viikset. Sillä on jo.

Julkaistu: 1.1.2020
Kommentoi »