Kalle Kinnusen kolumni: Haudatut aarteet

Yksi vuoden 2019 parhaista elokuvista oli Atlantique. Se voitti Cannesin elokuvajuhlilla Grand Prix’n eli festivaalin kakkossijan.

Ranskalaisen Mati Diopin esikoisohjaus on aavemainen ja katsojan odotukset kääntävä kertomus, jossa senegalilaisia nuoria miehiä lähtee matkalle Välimeren yli. Mutta elokuva ei kuvaa epäonnista matkaa. Päähenkilöitä ovatkin he, jotka jäävät Dakariin – erään lähtijän tyttöystävä ja poliisi, joka tutkii kummitteluksi epäiltyä sabotaasia. Meri nielee eikä pukahda. Surullisen, kauniin ja oudon elokuvan ytimessä ovat kaipuu ja kysymykset vailla vastauksia.

Sitä paitsi: onko merta koskaan kuvattu näin?

Et todennäköisesti ole huomannut, että Atlantique on saanut Suomen ensi-iltansa. Se saapui poikkeuksellisen nopeasti, vain muutama kuukausi Cannesin maailmanensi-illan jälkeen.

Netflix osti Atlantiquen oikeudet suureen osaan maailmaa. Näin se saavuttaa periaatteessa suuremman yleisön kuin se millään olisi perinteisellä tavalla tavoittanut. Vai saavuttaako? Olin Cannesin elokuvajuhlilla, seuraan työssäni levitysbisneskuvioita ja tarkkailen Netflixin julkaisuaikataulua. Silti loistoteoksen ”ensi-ilta” striimauspalvelussa oli mennyt minultakin ohi.

Netflix ei liikauta eväänsäkään esimerkiksi Atlantiquen markkinoimiseen Suomessa. Atlantique ei näy palvelun etusivuilla. Itsekin bongasin sen valikoimasta sattumalta.

Onko huippuelokuva olemassa, jos kukaan ei tiedä, että se olisi katsottavissa?

Sen lisäksi, että Netflix tuottaa itse elokuvia – Martin Scorsesen The Irishman ja Noam Baumbachin Marriage Story ovat kärkiesimerkkejä teoksista, joita ei olisi tehty ilman Netflixin rahoja – se myös ostaa valmiita elokuvia.

Kun Netflix haluaa tarjota elokuvia ja sarjoja, bisneskielellä sisältöä, sen on sitä myös hankittava. Pienet ja vaativat yleisöt ovat sille tärkeitä. Esimerkiksi Hymyilevä mies kiinnitti Netflixin ostajien huomion Cannesin elokuvajuhlilla. Tuottaja Jussi Rantamäki on kertonut, kuinka Netflix tarjosi maailmanlaajuisista oikeuksista summaa, joka oli enemmän kuin perinteisellä levitystavalla – myymällä oikeuksia eri maihin yksittäisille art house -elokuviin erikoistuneille levittäjille – tulisi todennäköisesti kassaan kertymään.

Niin kävi. Jälkikäteen on fakta, että Netflixin tarjous olisi ollut rahallisesti selkeästi parempi kuin mitä tuotantoyhtiö – ja ohjaaja Juho Kuosmanen rojalteina – lopulta sai.

On muutakin kuin raha. Joskus näkyvyys on tosiaan arvokkaampaa.

Hymyilevä mies levitettiin kymmenen maiden valkokankaalle, pienesti mutta vaalien. Siitä kirjoitettiin tuhansia arvioita eri kulttuuripiireissä – suurin osa kehuvia. Nyt Kuosmanen on tunnustettu kansainvälinen ohjaaja.

Netflixin valikoimaan Hymyilevä mies olisi ilmestynyt globaalisti, mutta yhtä koruttomasti kuin Atlantique. Jotkut aktiivisimmat kulttuuritoimittajat olisivat ehkä sen huomanneet ja sitä kehuneet. Muuten se olisi lymynnyt tuhansien nimikkeiden joukossa, vain erikseen hakevan ulottuvilla.

Hymyilevä mies olisi ollut saatavilla, mutta aarrearkun pohjalla.

Atlantique ei ole ainoa taiteellisesti korkeatasoinen ei-amerikkalainen uutuus, jonka olen sattumalta bongannut Netflixistä. Eräs kuin varkain taannoin valikoimaan saapunut hieno uutuus on Sudabeh Mortezain Joy, joka kertoo nigerialaisista seksityöläisistä Itävallassa.

Myös ilman Netflixin väliintuloa olisi ollut epävarmaa, olisiko Atlantique tullut Suomessa valkokankaalle. Paikallisen, laatuelokuvista yksi kerrallaan huolta pitävän levittäjän olisi pitänyt ottaa riski ja ostaa se. Olisiko se hankittu? Kyseessä on kuitenkin senegalilainen tarina. Eurooppalaisen kulttuuripiirin ulkopuolelta tulevalla art housella on vaikeaa Suomen markkinoilla.

Siinäkin on jotain paradoksaalista, että spesifiä afrikkalaista näkökulmaa poikkeuksellisen taidokkaalla esteetiikalla tarjoavat Atlantique ja Joy saapuvat Suomeen yhden maailman suurimman viihde- ja teknologiayhtiön kautta.

Silti – kumpikin kannattaa katsoa. Jakelutavasta viis, kun itse elokuva on erinomainen.