Apu

Kaisa Liskin tie kujilta kuningattareksi

Kaisa Liskin tie kujilta kuningattareksi

Kiinteistönvälittäjä Kaisa Liski katsoo, että menestys on ansaittu, kun sitä vertaa lähtökohtiin. Vaikeasta lapsuudesta voi kasvaa vahvoja aikuisia.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Petri Mulari
Mainos

Jyhkeän jugend-talon takapihalla Hämeenlinnan keskustassa seisoo viisiovinen sporttinen citymaasturi.

Kiinteistönvälittäjä Kaisa Liski, 47, on palannut työkeikalta konttorilleen antamaan haastattelua numero 211 viiden kuluneen vuoden aikana – mies on niitä laskenut ja arkistoinut. 

Liski ei ole tottunut ajamaan puolivaloilla, kun on niin iso autokin. 

– Kun tulin alalle, toimitusjohtaja sanoi, että tässä voi tienata jopa 50 000 euroa vuodessa. En voinut uskoa sitä. Nyt olen jo aika monta kertaa vetäissyt sen kertoimella, Liski sanoo.

Kaisa Liski

Liiketoimintajohtaja, kiinteistönvälittäjä.

Tv-sarjoja: Kiinteistökuningatar Kaisa, Kaisa & puoli valtakuntaa, Kaisa ja luksuskodit.

Naimisissa, 3-vuotias poika nykyisestä ja kaksi aikuista lasta aiemmasta avioliitosta.

Asuu Hausjärvellä.

Kiinteistönvälittäjän menestystä ei ainakaan haittaa se, että on teeveestä tuttu. Sen ovat osoittaneet Liskin lisäksi muun muassa takavuosien Diili-kilpailijat Jethro Rostedt ja Mira Kasslin. Kaikilla on tai on ollut oma tv-ohjelma. He ovat myös välittäjien tulotaulukoissa ihan kärkeä.

Elämme aikaa, jossa sähköisellä viestinnällä ja imagolla on merkitystä. Auringon keralla ehtymättä tulee ohjelmia ja sarjoja, joista nousee joko päiväperhoja tai kestävämpiä hittejä.

– Olipa konsepti miten hieno tahansa, sisältö lähtee karaktääristä, sen ihmisen luonteesta, joka siinä esiintyy. Täytyy olla sanottavaa. On sama, vaikka olisi viisitoista kaunista naista, jos sisältö on latkeen patkeeta, niin ei me kuunnella. Tv-ruudun täyttäminen on vaikea asia, Liski sanoo.

Mitäpä muuta kuin teeveetä on käsite ”Kiinteistökuningatar Kaisa” tai ”Kauppaneuvos Jethro”. Ne jäävät mieleen ja tarjoavat kahvipöytiin keskustelun ja väittelyn virikkeitä – ja nimi pysyy huulilla.

Myyntityö on aina osaltaan roolileikkiä. Kotona Hausjärvellä Liskin perheen taloutta pyörittää paljon arkisempi Kaisa kuin se, joka esittelee ja myy arvokiinteistöjä prime time -ajalla televisiossa.

– Jos minulla olisi ollut perheidylli, isä ja äiti ja kaikki, niin todennäköisesti minusta olisi tullut opettaja, koska melkein koko suku on niitä.

Kaisa Liski kyllä tuntee kiinteistönvälittäjän stereotypiat. 

– En koskaan voinut kuvitella, että työskentelisin näin huonomaineisella alalla. Yleisesti välittäjät on jo vuosikymmeniä mielletty sellaisiksi filunkipelureiksi, jotka menevät sieltä, missä aita on matalin, ne laiskat ja ahneet, hän naurahtaa. 

– Kuitenkin, kun tänään koulutan myynnin ihmisiä, laiskuus ja ahneus ovat samaan pakettiin osuessaan hyvän myyjän ominaisuuksia. Kerkeät myydä paljon, kun et mene joka paikkaan. Kun on laiskuus, sä vähän arvioit ja arvostelet, ja ahneus, niin pyrit sen kaupan saamaan nopeasti aikaan. 

Liski itse tuli alalle rahattomana ja pystymetsästä.

– Kun aloitin 15 kiloa sitten, tulin polkupyörällä ensimmäiseen kiinteistönvälitystyöpaikkaan. Olin sporttinen, vähän alle 60-kiloinen ja elämäntavat olivat terveet. Korkeakoulututkintoja ei ollut, koska perheelläni ei ollut intressejä eikä rahaa kouluttaa minua aikanaan. Oli otettava töitä, joihin pääsi ilman koulutusta. Kiinteistönvälitysalalle on päässyt tähän asti kaikki. 

– Ainoa tavoitteeni oli lopettaa köyhistely. Olin kahden kasvavan lapsen yksinhuoltaja. Nälkää en nähnyt, mutta hemmetin tiukkaa oli. Autokin oli myytävä. Työ oli minun korkeakoulu ja yliopistotutkinto. Vedin ensimmäiset kaksi vuotta yötä päivää. Asiakasrekisterin, mitä monet rakentavat kymmenen vuotta, tein kahdessa vuodessa.

Tänään Liskin vuositulot lasketaan sadoissa tuhansissa euroissa, ja hän katsoo työnaisen palkkansa ansainneen. Elämäntyyli on kallis ja kuluttava, mutta elämä on sen nuoruusvuosista hänelle velkaa.

Liskin kannoilla on aika ajoin liikkunutKanta-Hämeen ulosottoviraston haamu: jäännösveroja, rikesakkoja, yrittäjämaksuja. Hän myöntää, että aina raha-asiat eivät ole sujuneet ihan Strömsön hengessä. 

– Minulla oli konsulttiyritys, jonka kautta hoidin toimeksiantoja. En ollenkaan ymmärtänyt, miten iso merkitys sillä on, että teet ajoissa veroilmoituksen. Kirjanpitäjäni saattoi siitä huomauttaa, mutta jätin sen vain hoitamatta. Sinäkin vuonna, kun minua kiusattiin nollatulot-otsikoilla, tienasin yli 200 000, mutta maksoin verot vasta viiveellä ja korkojen kera pois.

– En ole ollut tahallisen huolimaton, vain ajattelematon. Ja toisin kuin moni muu, en ole laittanut yritystä konkurssiin, vaan maksanut velkani. Se on ollut minulle kunnia-asia, hän sanoo.  

– Olen tajunnut, miten taitava minä olen tässä työssä ja pystyn auttamaan muita.

Liski ei epäile, etteikö onnistumisen tarpeen ja työenergian dynamona haamuilisi lapsuuden väheksyvä aika, kun ”ikinä ei kelvannut sellaisena kuin on”. 

– Kun toin kympin kokeesta kotiin, niin jos äiti sen bilehuuruissaan ylipäätään huomasi, niin se kymppi oli yleensä vahinko, kuulemma. Se ei ollut semmoista ”hienoa, jees, tosi upeeta”. 

– Äiti ei kokenut, että mikään asia on palkitsemisen arvoinen. En oppinut sitä, että olisin pyrkinyt nuorena taloudellisesti menestymään. Tiedän ystäviä, joita pistettiin siivoamaan, viemään koiraa ulos tai jotka saivat kokeista rahaa. Ne oppivat jonkunlaisen rahankäytön, joku säästämään, joku tuhlaamaan. Minä opettelin sen kantapään kautta vasta yritystoiminnan parissa. 

– Äiti halusi varmaan mielipiteillään sotia valtaväestöä vastaan. Se perusporvari- ja kaupallisuusviha on varmasti osittain rasittanut kasvuani. Mistä tietää, miten hiton hyvä demari minusta olisi tullut, mutta koska oli pakko sotia sitä äidin vasemmistoradikalismia vastaan, niin minusta tuli hyvin oikeistolainen.

Se oli se kasvun tie – ”pakenemisen pakko ja pako siitä kaikesta”. 

– Ihan pikkuisena, 4–6-vuotiaana, kehitin mielikuvitusmaailman. Kaipasin ydinperhettä, ja kun menin kuusivuotiaana kouluun, kerroin, että meille on tulossa vauva. Äiti yksinhuoltajana oli varmasti tosi tyytyväinen tästä keksitystä uutisesta. Ei minulla ole pikkusisaruksia. 

– Isompana rakensin muuria. Varoin aitoutta ja idylliä. Koska minulla ei ollut sitä, en halunnut olla liian lähellä sitä missään, etten olisi kokenut huonommuutta enää enempää. Tein aika ääriratkaisuja usein, ja saatoin lähteä vaikkapa Ruotsin-risteilyille. 

– Kaveripiiristäni aidot ihmiset ovat säilyneet liki 40 vuotta, mutta kyllä matkan varrella oli kaikenlaista rokkistaraa, hunttalanmattia ja murhamiestä. Ei sitä silloin edes tajunnut, sitä haki vaan niin paljon sitä hyväksyntää. Kallion pubit olivat hetken aikaa tuttuja, kunnes tajusin, kuinka vaarallista siellä on. 

– Rötöksiä en tehnyt, enkä hölmöillyt. En ole käyttänyt viinaa enkä päihteitä, ja tupakoinutkin vain pari vuotta aikuisiällä. Olen ollut hyvin urheilullinen ja sisimmältäni oikeat arvot tunteva, oikean ja väärän erottava, mutta tietyssä iässä kaveripiiri voi hetkellisesti johtaa johonkin. 

– Tylysti voisin sanoa, että ei siellä lapsuudessa kauheasti ollut, mitä pitäisi kiittää, paitsi edesmennyt isoäitini, joka piti minusta huolta ja kesät huolehti peruskasvatuksesta, opetti ne tärkeät asiat. Sillä pohjalla tässä mennään. 

Asia, jonka Liski on radikaaleimmin jättänyt taakseen, oli pitkä ja ”hemmetin hirveä” väkivaltainen parisuhde. 

– Ehkä ei osaa tunnistaa niitä ihmisiä, joiden kanssa elämä olisi vakaata, tai sitten olet niin koukussa siihen epävarmuuteen, että haet ympärillesi ihmisiä, jotka ovat yhtä epävarmoja. 

Siitä koulusta valmistuu vahvoja ihmisiä, jos jaksaa viimeiselle luokalle.

– Luulen, että tämä kiinteistövälitystyö on kääntänyt sen ajatusmallin. Olen tajunnut, miten taitava minä olen tässä työssä ja pystyn auttamaan muita. Jos joku muu ei saa asuntoa myytyä tai pysty riitaista avioeropesää hoitamaan, niin minä pystyn. Ehkä minä olen se pelastaja, varsinkin, kun päätin, että teen tämän työn ensimmäisestä päivästä alkaen kymppiplus.

– Ensimmäiset pari vuotta minua vei eteenpäin voitontahto ja kilpaurheilijamainen ajattelu, että myyn enemmän ja paremmin kuin kukaan muu. Hyväksymistä en enää hakenut, kun kohtasin vastarintaa. Minusta huokui, että olin löytänyt paikkani. Sitten otettiin kyynärpäät ja muut aseet ja mentiin, ja sillä tiellä olen. 

– Olen halunnut tehdä kaiken vähän paremmin. Vasta viimeisten vuosien aikana olen voinut sanoa itselleni, että ehkä tämä riittää. Olen ruvennut siirtämään muille sitä taitoa ja eteenpäin pyrkimisen halua, tavoitteellista tekemistä, joka johtaa johonkin. 

Liski on tätä nykyä sekä palkollinen että yrittäjä. Hänellä on pari yritystä, joiden kautta hän tekee muun muassa myyntivalmennusta, koulutusta ja esiintymisiä. Alaisia on 40. Sen lisäksi hän on liiketoimintajohtajana Viva-konsernissa – ”optiojärjestelmä takaa minulle tulevaisuutta”. 

– Olen hakenut myyntiin yli parituhatta asuntoa ja ollut henkilökohtaisesti kaupanteossa yli tuhannessa. Alkuvuosina myin yli kaksisataa asuntoa joka vuosi. Monihan ei myy koko uransa aikana kahtasataa. Siitä kehittyi se osaaminen.

Perisuomalaisesta kateudesta Liski katsoo selvinneensä vähällä. 

– Minua on kohdeltu hirveän hyvin. Toisinkin olisi voinut käydä, koska Suomen mediagenre on vuosia ollut sellainen, että mieluummin kaivetaan paskaa kuin hyvää. 

Liski katsoo uskottavuuden ehtineen väliin. Ensin oli julkista vitsailua ”kiinteistökuningattaresta, jolla on suuria verovelkoja”, sitten tuli siviilielämän sävyttämä suvantovaihe.

– Perustin uuden perheen, menin naimisiin, ostin talon maalta, rupesin ostamaan sijoitusasuntoja ja laitoin bisnekset kuntoon. Sitä kautta tuli vakuuttavuus, eikä kunnon kateusmeininki päässyt päälle. 

– En näe kateutta muussa kuin tässä naurettavan pienessä kiinteistönvälittäjien klaanissa, 4 500 ihmistä Suomessa. Niistäkin suurin osa on pienillä paikkakunnilla kasvanut, ehkä hyvän kaivoveden ansiosta, ihan hyviksi ihmisiksi, joilla ei ole tarvetta mustamaalata. Pahimmat lööppijutut ovat tulleet ihan kiinteistövälityspiireistä. 

Suomalaista yritysilmastoa Liski pitää yrittäjähenkisenä, joskin hieman myöhäisheränneenä. Tämä lama ei taitu hetkessä, mutta taistelemalla tähänkin asti on tultu. ●

Teksti Jorma Lehtola, kuvat Petri Mulari

Julkaistu: 13.11.2015