Ei kaikki kasvu tapahdukaan siellä epämukavuusalueella, väittää Ville Blåfield.

Olen ihan hiessä. Istun radioaseman pihassa, hikoilen – ja hymyilen leveästi. Tunnistan lievän sokkitilan, ja hymyni vain levenee. Tältä tuntuu, kun on ylittänyt omat pienet rajansa.

Hetkeä aikaisemmin on päättynyt juontamani radio-ohjelma. Uutta ja kauhistuttavaa oli, että tällä kertaa jouduin myös huolehtimaan suoran lähetyksen tekniikasta. Ja katso: ohjelma alkoi ja loppui ajallaan, tärisevin käsin sain ajettua ulos oikeat mainostauot. Nyt kropan läpi käy syvä huojennus. Muista tämä, ajattelen. Aina pitää mennä epämukavuusalueelle.

Työssä ajautuu tekemään sitä, minkä jo osaa. On mukavaa olla mestari, toistaa samoja kehuttuja temppuja. Mutta pikku hiljaa kehut alkavat harveta, eikä vanhojen temppujen toistamisesta enää saa samanlaisia onnistumisen kokemuksia. Siksi nyt toistellaan mantran tavoin, että kasvu tapahtuu epämukavuusalueella.  Mukavuusalue tarkoittaa tässä puheessa laiskuutta. Kun Hesarin kriitikko kirjoittaa Juha Itkosen pysyvän uudessa romaanissaan mukavuusalueellaan, on kyseessä nimenomaan kritiikki. Se ei osaa uudistua!

Itkosen kirjan kritiikkiä lukiessani käännyn vähän mielipiteessäni. Ehkä kaikki kehitys ei löydykään epämukavuusalueelta.

Mietin omia kollegoitani. Toki on näitä dynaamisia uuden kokeilijoita, joiden ammatillinen identiteetti on jatkuvassa muutoksessa: toimittaja opetteli koodaamaan, valokuvaaja videotaiteilijaksi. Nämä tyypit ovat alan tähtiä. Mutta sittenkin arvostan vähintään yhtä paljon visusti vanhoissa tempuissaan pysytteleviä konkareita. Heidän osaamisensa ei laajene, mutta se syvenee. Eikö kasvu voi tapahtua myös näin – mukavuusalueen sisällä? Syvyyssuunnassa.

Puhelin soi San Franciscossa aamukahdeksalta. Tuottaja, työelämäkirjailija Saku Tuominen vastaa intoa äänessään. Päivän ensimmäinen palaveri Kaliforniassa on jo ohi.

”Yritämme saada täällä liikkeelle muutamaa aika mielipuolista hanketta”, Tuominen sanoo.  Klassinen epämukavuusalueelle heittäytyjä siis.

”Vihaan sitä sanaa”, Tuominen kuitenkin parahtaa. Tästä syystä hänelle soitinkin. Juuri uuden kirjan Luova järkevyys (Otava) julkaissut Tuominen on julistanut, että puhe epämukavuusalueella kasvamisesta on puppua. ”Jos ihminen pitää uuden oppimisesta, miksi ihmeessä se olisi epämukavaa?”

Tuomisella on vertaus. ”On totta, että esimerkiksi lihakset eivät kasva ilman rasitusta, mutta parhaat urheilijat korostavat nauttivansa rasituksesta. Jos näin on, ovatko he silloin epämukavuusalueella?”

Kyse on siis siitä, miten asioista puhutaan. ”Yritin aikanaan sanoa Broadcastersissa, että meidän täytyy uskaltaa epäonnistua. Näin, että ihmiset kuulivat sen, mutta eivät ottaneet sitä sydämeensä. Ei kukaan halua epäonnistua. Kun aloin puhua kokeilemisesta ja oppimisesta, kaikki muuttui.”

Tuominenkin on ehtinyt lukea Itkosen romaanin kritiikin. ”Se, että sä menet syvemmälle omassa jutussasi, voi nimenomaan olla sitä epämukavuusalueelle menemistä”, hän sanoo. Siis: syvyyssuunnassakin voi kasvaa.

Ja jos rehellisiä ollaan, sitä tietä uuden oppimisen ihana sokki on usein vielä suuremman työn takana. Onnistua uudessa teknisessä suorituksessa – lopulta aika helppoa. Kokea, että on todella syventänyt omaa osaamistaan, oivaltanut jotain oikeasti uutta?

Epämukavan työlästä. ■

1 Pelottaako epäonnistuminen? Saku Tuomisen sanaleikki vapauttaa: ”Päätä, että uuden oppiminen, vaikka sitten epäonnistumisen kautta, on mukavaa, ei epämukavaa.”

2 Rasittaako puhe luovasta hulluudesta? Tuominen kauppaa ajatusta luovasta järkevyydestä: siitä, että uuden kokeileminen, uudella tavalla ajatteleminen ja heittäytyminen ovat itse asiassa järkeviä, eivät hulluja valintoja. Fiksu työntekijä haluaa kehittyä.

3 Rasittaako puhe luomisen tuskasta? Lopeta luovan prosessin mystifiointi. ”Miten maailman hienoimmasta asiasta on onnistuttu tekemään jotain omituista ja vaikeaa?” Saku Tuominen ihmettelee.