Kaikki eivät pidä lahjasoluilla vanhemmaksi tullutta Karoliina Knuutia oikeana äitinä

Hississä otan meistä valokuvan. Olen siinä hikinen ja hermostunut. On vuosi 2021, olen perhevapaalla ja saapunut työpaikalleni vierailulle vauvani kanssa. Tilanne on kiusallinen, vaikka kaikki haluavatkin esittää, ettei niin olisi.

Tiedostan, että vauva saattaa tehdä vierailusta joko keveän tai nöyryyttävän ja etten voisi juurikaan vaikuttaa asiaan. Kauhukuvissani hän rääkyy pää punaisena ja minä tihrustan itkua koko työyhteisön edessä tissi paidankauluksesta vilkkuen.

Vauva kuitenkin käyttäytyy hienosti. Hän hymyilee, on virkeä, suostuu vieraisiin syleihin. Hän antaa minun vaihtaa kuulumisia rauhassa lähes tunnin ajan.

Ylpeys nostaa päätään. Minun vauvani, noin rohkea, reipas ja iloinen!

Sitten joku sanoo jotakin, ehkä se olin minä. Ehkä sanoin, että hän on ihan erilainen kuin olin itse vauvana, sillä vierastin kaikkea ja kaikkia. Sellaisia ovat olleet myös siskoni lapset ja paljon minua nuorempi veljeni, jonka vauva-ajan muistan oikein hyvin.

”Mutta eikös nyt olekin niin, että hän ei ole sinun…”

Kollega katsoo minua, haluaa ehkä olla tahdikas, mutta tulee työntäneeksi minua tilaan, jossa olisi vaikeaa olla jatkamatta lausetta itse loppuun.

Pomoni näyttää hyvin hämmentyneeltä, siitä olen lähes varma. Itsekin olen, sillä olen kertonut asian vain yhdelle kollegalleni eikä hän ole paikalla. Hän näyttää kertoneen asiaa eteenpäin, enkä tiedä, kuinka moni jo tietää.

Muutaman hidastuneen sekunnin ajan auon kuivahtanutta suutani. Ei täällä, ei nyt. Ei kaikkien näiden ihmisten kuullen.

Olen ollut äiti lähes tarkalleen kaksi vuotta. Olen synnyttänyt, imettänyt, pitänyt perhevapaan, käynyt Hoplopissa, pyyhkinyt peppua ja oksennusta, kutsunut lasta mitä vaivaannuttavimmilla hellittelynimillä.

En ole kuitenkaan äiti ihan samalla tavalla kuin suurin osa Suomen äideistä. Lapseni ei nimittäin jaa kanssani ollenkaan yhteisiä geenejä. Vanhemmuuteni on epägeneettistä, niin minä sen itse määrittelen.

Minulle ja puolisolleni tehtiin RIVF-hoito eli vastavuoroinen koeputkihedelmöitys. Siinä puolisoni munasolu hedelmöitettiin lahjasiittiöillä ja alkio siirrettiin minun kohtuuni kasvamaan.

Olen kasvattanut lastani blastokystiksi kutsutusta solurykelmästä saakka kohdussani. Olen siirtänyt siihen raskaus- ja imetysaikana ravinteita – nykytiedon mukaan myös mieltymyksiä – suoraan kehostani. Ehkä taapero rakastaa kaikkea suolaista, koska jossain vaiheessa raskauspahoinvointejani en pystynyt syömään mitään muuta kuin McDonaldsin pikkuhampurilaisia.

Minulle on tietenkin täysin selvää, että minulla on oma lapsi. Kuitenkin olen havainnut, että juuri geeneistä on monesti kyse, kun puhutaan siitä, kenellä on oikeasti omia lapsia ja kenellä ei.

Tämä näkyy arkipuheena äiti- ja isäpuolista, puolisisaruksista ja bonuslapsista. Ja kun joku löytää kumppaniksi yksinhuoltajan tai jopa raskaana olevan, puhutaan monesti toisen ihmisen lapsen kasvattamisesta. Tällöin kommentteihin saattaa sekoittua häivä sääliä tai nöyrää ihailua. Kasvattaa nyt toisen lapsia, siinäpä vasta sankari!

Olen itsekin käyttänyt näitä sanoja. Mutta viime vuosina olen seurannut tällaisia keskusteluja sivusta yhä turhautuneempana.

Jos henkilö kasvattaa lapsen omanaan, mikä saa meidät katsomaan hänen olevan jotain muuta kuin lapsen oikea vanhempi? Millaiseksi typistämme vanhemmuuden, isyyden ja äitiyden, jos takerrumme geeneihin kaiken muun kustannuksella?

Lapsettomuus on todennäköisesti paljon kamalampaa ja yleisempää kuin yleisesti kuvitellaan.

”Joidenkin tutkimusten mukaan lapsettomuus on yhtä iso kriisi kuin syöpään sairastuminen, jos miettii stressitasoa ja mitä se tarkoittaa ihmisen elämän kannalta. Se on perustavaa laatua oleva elämänkriisi. Usein isoin, mitä nuoret ihmiset ovat siihen asti kokeneet”, sanoo Dextra Lapsettomuusklinikan vastaava lääkäri Marika Mikola.

Olen soittanut hänelle, sillä nykyään lähes puolet hoidoista tehdään yksityisillä klinikoilla. Ei ole lainkaan tavatonta, että kriisi kuormittaa perheen taloutta kymmenillä tuhansilla euroilla. Kuluista perheille jää tänä vuonna maksettavaksi aiempaa enemmän, sillä yksityisellä klinikalla tehtävien hedelmöityshoitojen Kela-korvaus poistui lakimuutoksen vuoksi vuoden 2023 alussa.

Lapsettomien yhdistys Simpukan lahjasoluperheitä tukevassa Helminauha-hankkeessa työskentelevä Jenni Huhtala kuvaa hänkin lapsettomuutta vakavaksi kriisiksi, johon liittyy syviä pohdintoja elämän merkityksestä ja omasta ihmisarvosta. Kokemus voi olla häpeän sävyttämä ja altistaa yksinäisyydelle, sillä surun ja häpeän kierteet aktivoituvat sosiaalisissa tilanteissa, esimerkiksi silloin, kun kahvihuoneissa kerrotaan vauvauutisia. Hedelmöityshoidot voivat myös johtaa eristäytymiseen: on tavallista, että hoidoissa käyvä ihminen ei halua raportoida toistuvista pettymyksistään muille.

Mutta oikeasti lapsettomat ovat kaikkea muuta kuin yksin. Simpukan tilaston mukaan jopa joka viides suomalainen kohtaa elämänsä aikana tahatonta lapsettomuutta. Vuonna 2021 lapsettomuus- tai hedelmöityshoitoja aloitettiin tuoreimpien saatavilla olevien THL:n tilastojen mukaan 15 300 ja niistä sai alkunsa kuutisen prosenttia ikäluokasta, noin 2 880 lasta.

Luvuista hahmottuu kuitenkin vain pieni osa ilmiötä. Osa lapsettomuudesta kärsivistä ei löydä sopivaa kumppania. Osa käy lapsettomuushoidoissa, osa tyytyy yrittämään kotona. Jotkut jäävät lapsettomiksi pysyvästi hoidoista huolimatta. Mitkään tilastot eivät myöskään pidä sisällään kaikkia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, jotka eivät ole eläneet varsinaista lapsettomuuskriisiä, mutta joiden lapsitoiveet ovat jääneet kuitenkin toteutumatta.

Toisinaan on kyse niin kutsutusta sekundaarisesta lapsettomuudesta. Kun perheitä perustetaan vasta kolme-nelikymppisinä, lapsiluku jää väistämättä pieneksi. Tämä ilmiö näkyy joskus lapsettomuustilastoissa ja joskus vain syntyvyyden laskua kuvaavissa taulukoissa.

Osalle käy niin, etteivät he ehdi aloittaakaan, ennen kuin edessä on epämieluisa yllätys. Ja osittain tästä syystä joidenkin skenaarioiden mukaan lapsettomuuden kriisin kokevat tulevaisuudessa yhä useammat.

THL:n tilastoissa lapsettomuushoitojen lisääntyminen ei vielä näy, mutta toteutuneiden hoitojen määrään vaikuttavat myös parantuneet hoitotulokset sekä hoitojen saatavuus. Tampereen yliopistollisen keskussairaalan Taysin hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikan osastonylilääkäri Katja Ahinko on jo kuitenkin huomannut arjessaan, että tarve lapsettomuushoidoille on lisääntynyt.

”Lahjasoluhoitojen määrä on toki lisääntynyt myös tilastoissa. Osittain se selittyy itsellisten naisten ja naisparien määrällä tässä joukossa”, hän kertoo.

Sekin tiedetään, että sperman laatu heikkenee kaikkialla teollistuneissa maissa. Silti lapsettomuusasiantuntijoiden mukaan klinikoille saapuvat potilaat yllättyvät useimmin siitä, mitä heille kerrotaan naisen hedelmällisyydestä.

Asiantuntijoilla on siksi yhteinen viesti, jonka he toivovat kirjoitettavan tähän: kun naisen hedelmällisyys suunnilleen ikävuosien 38-42 aikana romahtaa, lasta ei enää saada aikaan kuin poikkeustapauksissa. Iän tuomaan lapsettomuuteen ei ole olemassa hoitoa.

Tai siis on kyllä. Mutta ei, jos tavoitteena on saada lapsi omilla soluilla, omilla geeneillä.

Puolison joogaopettaja on iloinen, sillä hän on keksinyt mielestään hauskan leikin. Se kuuluu näin: aion arvata nyt, kumpi teistä on lapsen äiti!

Kiemurtelemme, tunne on käynyt tutuksi. Puoliso vastaa autopilotilla: olemme molemmat.

”Joo, kyllä mä sen tiedän”, joogaopettaja sanoo. ”Mutta, kyllä te tiedätte, arvaan nyt.”

Hautaudun kauluksiini ja kaivelen maata jaloillani. En haluaisi, että hän katsoo minua liian tarkkaan.

Lapseni ei näytä minulta yhtään. Paitsi silmistään, silmistään hän näyttää minulta hiukan. Hänenkin silmäkulmansa kääntyvät alaspäin. Tosin siinä, missä omat silmäni ovat vihreät ja pienet, hänen ovat siniset ja suuret, kuin puoliympyrän muotoiset vinoon maahan taotut portit.

Toiselta äidiltään hän näyttää paljonkin. Heillä molemmilla on hassun pyöreä, lähes jalkapallon muotoinen pää, hipaisustakin takaraivolle takkuuntuvat vaaleat hiukset ja pieni nykerönenä.

”Se olet sinä!” joogaopettaja sanoo ja osoittaa innoissaan minua.

Piristyn, ilahdunkin. Välittömästi tunne saastuu. Mikä ihme minua oikein vaivaa?

Jokin outo, järjen ulottumattomiin kaivautunut osa minusta ei haluaisi kertoa kenellekään, ettei lapseni jaa geenejäni. Jään tuon tuostakin itselleni kiinni siitä, että nautin tilanteista, joissa voin salata asian ja antaa ihmisten olettaa omiaan. Minullakin on hetkeni, jolloin toivoisin voivani olla muiden silmissä ihan tavallinen äiti enkä mikään sivistyssanaetuliitteillä varusteltu puoliäiti.

Kuka tahansa, joka näkee perheeni, voi kuitenkin välittömästi päätellä, että jommankumman vanhemman geenejä lapsessa ei ole. Useammin kuin jaksan muistaa, muut ovat intoutuneet viihdyttämään itseään asian arvailulla. Ei sillä varmasti mitään pahaa tarkoiteta, mutta monesti se tuntuu silti kurjalta.

Ja kyllä, kerta kiellon päälle: minä tosiaan ilahdun aina, kun joku jossain sanoo, että hän näyttää ihan minulta.

Kun kuljen lapsen kanssa kaksin, päättäväinen ulkopuolinen silmä löytää kyllä samaa näköä. Tiettävästi kasvaessaan lapsi omaksuu myös epägeneettiseltä vanhemmaltaan ilmeitä ja eleitä. Ehkä hän ”kiittää” minua vielä maneereistaan.

Jossain kohtaa minun täytyy kuitenkin kertoa lapselleni, ettei hänen oikeastaan kannata etsiä meidän kasvoistamme samankaltaisuutta. Ettei hänen toisaalta tarvitse huolestua minun sukuani riivaavista uniongelmistakaan.

Vuonna 2007 astui voimaan uusi hedelmöityshoitolaki, joka turvaa lapselle oikeuden saada tietoa geneettisestä taustastaan. Nykyään kaikki lahjasoluperheet käyvät läpi pakollisen neuvonnan, jossa opastetaan kertomaan lapsen taustasta niin varhain, ettei lapsi muista, koska kuuli asiasta ensi kerran.

Tämä kaikki on minulle selvää, ja tiedän kyllä, miten toimia.

Kuvitellaan huone, jonka toisella laidalla istuu lääkäri ja toisella vakavaa lapsettomuuskriisiä elävä potilas tai pariskunta. Lääkäri kysyy yksinkertaisen kysymyksen: lapsettomuus vai lahjasolut?

Oikeasti kukaan ei esittäisi kysymystä näin. Mutta jonkin tavan kysyä tätä asiaa lääkärit joutuvat usein etsimään.

”Keskustelu yleensä lähtee siitä, että mitä te ajattelette, olisiko tämä teille kenties ajateltavissa oleva vaihtoehto”, Marika Mikola sanoo. ”Osalle se on heti selvää, ettei missään nimessä.”

Sitten Mikola punnitsee sanojaan. Hän ei halua arvioida, kuinka monet ihmiset lahjasoluista kieltäytyvät, mutta kertoo, ettei se ole ”ainakaan ihan harvinaista”. Aina ei tosin ole helppo sanoa, onko kyse itse soluista. Useimmilla lahjasoluista kieltäytyjillä hoitoja on takana paljon ja valintoja värittää uupumus.

”Mutta kyllä tätäkin kuulee, että eihän se ole sitten oma lapsi. Se on tietysti aika poikkeuksellista, mutta kyllä toiset näin sen ihan sanoittaakin. Kyllä sitä joutuu aika varovasti sanansa valitsemaan, kun ei itse ajattele näin. Voi siteerata vaikkapa tutkimuksia.”

Lahjasoluperheitä on tutkittu pitkään. Tutkimusten mukaan geneettisen siteen puuttuminen ei heikennä vanhempi–lapsi-suhdetta – kunhan asiaan ei liity haitallista salailua. Pikemminkin päinvastoin: kiintymyssuhteet kehittyvät jopa hieman paremmiksi kuin perheissä keskimäärin. Tätä selittää ennen muuta vanhempien sitoutuminen lapsiinsa.

Tietenkin lahjasolupäätöksessä kyse on myös rahasta, varsinkin yksityisellä klinikalla. Mikola laskee ääneen malliksi tilanteita, joissa lahjasolut kannattaisivat:

Kuvitellaan 41-vuotias nainen puolisoineen. Hän on melko tyypillinen yksityisen klinikan asiakas, sillä julkisella puolella ikäraja hoitoihin on 40 vuotta ja hoitojen määrä on rajattu. Yksityisaseman lääkäri näkee siksi usein ikähaarukan loppupäässä olevia tai sen jo ylittäneitä ihmisiä, joista osa on käynyt aiemmin hoidoissa julkisella puolella. Nainen tai pariskunta on saanut raavittua kasaan kymppitonnin. Lääkäri ehdottaa tehokkainta hoitomuotoa: IVF-hoitoa eli koeputkihedelmöitystä.

Naisen ikä vaikuttaa kuitenkin radikaalisti munasolujen laatuun ja IVF-hoitojen muihin tuloksiin, kuten yhdessä hoidossa kerättävien munasolujen määrään ja keskenmenoriskiin. Nyt eteen nostetaan tilastot: onnistumisen todennäköisyys omilla munasoluilla on viitisen prosenttia hoitoa kohden, kun taas nuoremmalta naiselta kerätyillä lahjamunasoluilla se voi parhaimmillaan olla lähes 50 prosenttia.

Omilla soluilla tehtävä IVF-hoito maksaa esimerkiksi Dextralla noin 5 000 euroa. Näitä yrityksiä mahtuu kuvitteelliseen budjettiin kaksi. Sen sijaan lahjamunasoluhoito maksaa 7 500 euroa. Rahaa jää lisäksi pariin pakkasalkionsiirtoon, ja joka yrittämällä todennäköisyydet ovat hyvät. Iso osa hoitoon hakeutuneista päättää kuitenkin käyttää kymppitonninsa omasoluhoitoihin.

Mikola ajattelee, että kyse on myös informaatiosta. Hän on huomannut, että kaikki nekään, jotka ovat hoidoissa, eivät ole koskaan edes ajatelleet, että lahjasoluvaihtoehto on olemassa.

”Suurin osa, joilla on lahjasolulapsi, ei puhu asiasta välttämättä edes ihan lähipiirille. Myöskään julkkikset, jotka saavat kaksosia 48-vuotiaana, eivät haastatteluissa kerro, että kyse on lahjamunasoluilla alkuunsaadusta raskaudesta, vaikka me lapsettomuushoitojen ammattilaiset sen osaammekin arvata.”

Vielä muutama vuosi sitten en tiennyt juuri mitään lapsettomuudesta enkä lahjasoluja koskevasta lainsäädännöstä.

Onneksi Sateenkaariperheet-järjestön perhevalmentaja Kaisa Niittynen tapaa työkseen perheenperustamisen alkuvaiheessa olevia tai asiaa harkitsevia ihmisiä.

Aikanaan hän tapasi niissä merkeissä myös minut. Olen yksi sadoista, ehkä tuhansista.

Työssään hän kuulee paljon sateenkaari-ihmisten geenipohdintoja. Huolenaiheet ovat muuttuneet paljon verrattain lyhyessä ajassa, kun vähemmistöjen oikeudet ovat lisääntyneet.

Vielä parikymmentä vuotta sitten sateenkaariperheiden lapset olivat epägeneettiselle vanhemmalleen paperilla ventovieraita. Kun laki ei tunnustanut samaa sukupuolta olevien liittoja eikä ollut oikeutta perheen sisäiseen adoptioon, vain toinen vanhempi sai olla parin yhteisen lapsen juridinen vanhempi. Silloin esimerkiksi erotilanteessa toisen vanhemman tapaamisoikeus oli juridisen vanhemman hyväntahtoisuuden varassa. Kuka tahansa voi kuvitella, kuinka ahdistavaa sellainen on ollut.

Nykyään Niittynen kuulee huolta siitä, näkevätkö perheen ulkopuoliset ihmiset epägeneettisen vanhemman yhtä paljon lapsen vanhempana kuin geneettisen vanhemman.

”Valitettavan usein ei-geneettinen lapsi on haaste ainakin jollekin sukulaiselle. Kun suvulle on tullut toinen lapsi, jolla on omat geenit, onkin alkanut aikamoinen epätasa-arvoinen käytös.”

Toisinaan, jos perheen lapsilla on keskenään eri geeniperimä, vanhempi saattaa murehtia ennen sisaruksen syntymää, osaako rakastaa kaikkia lapsiaan yhtä paljon.

”Sehän on vähän sellainen kauhukuva, että apua, nyt tulee se epägeneettinen toinen lapsi, minkälainen ihminen olen, jos joudunkin huomaamaan, että omista geeneistä tullut esikoinen onkin mulle tärkeämpi.”

Tutkimusten mukaan kiintymyssuhteet kehittyvät sateenkaariperheissä normaaleiksi tai jopa keskivertoa paremmiksi, aivan kuten muissakin lahjasoluperheissä. Vanhemmat myös sitoutuvat lapsiinsa: ei-synnyttäneet vanhemmat pitävät esimerkiksi enemmän perhevapaita kuin suomalaiset isät keskimäärin.

Niittynen kertoo silti itsekin miettineensä, miksi osalle geenit ovat niin tärkeitä kuin ne ovat.

”Kaiken yrittämisen ja vuosikausien haaveilun ja kymmenien tuhansien eurojen jälkeen päädytään siihen, että lapsettomuus on parempi kuin se, että lapsessa ei ole jommankumman geenejä. Se on hämmentävää.”

Sattumalta tätä juttua kirjoittaessani Kansallisteatterissa pyörii Heini Junkkaalan ohjaama dokumentaarinen teatteriteos Pudota. Ystävä tulee hoitamaan lasta, sillä teema kiinnostaa perheeni molempia aikuisia.

Teos tuo lavalle lapsettomuuden kriisistä kaiken sen, mistä asiantuntijat ovat puhuneet teoreettisesti. Tiedän entuudestaan, miten tarina päättyy, mutta elän silti päähenkilön mukana raastavassa toivon ja epätoivon vuorottelussa.

Näytöksen päätyttyä salista virtaa ulos turpean punasilmäinen joukko. Tekstiviesti kertoo, että lapsi nukkuu, joten menemme naapuribaariin juomaan kaakaot.

Mietin lavalla näkemääni naista ja hänen epätoivoista haavettaan siitä, että voisi joskus kutsua itseään äidiksi. Niin koskettava kuin tarina onkin, en pysty ohittamaan mieleeni tunkevaa kysymystä: entä ne lahjasolut? Niitä ei mainittu kertaakaan, vaikka epäonnistumiset seurasivat toisiaan. Oli keskenmenoja, ikäkin alkoi tulla päähenkilöllä vastaan.

Ehkä lahjasolupohdinnat oli rajattu pois käsikirjoituksesta dramaturgisista syistä. Eikä tässä tietysti yhdestä tarinasta ole muutenkaan kyse.

Silti en voi olla miettimättä, miten kaikki nämä lapsettomat ihmiset, joita kohtaan olen tottunut tuntemaan myötätuntoa, miten he näkevät minut? Onko minun vanhemmuudessani jotain sellaista, jota he eivät saata kuvitellakaan?

Onko minun äitiyteni pahempaa kuin äsken lavalla näkemäni tuska? Pahempaa kuin kestää syöpä?

Kun vertaan itseäni lapsettomiin ihmisiin lahjasoluvalinnan edessä, saan kuulla toisinaan, että se nyt on ihan eri asia.

Siihen vastaan, että minä en näe eroa.

Aivan kuten kuka tahansa lahjamunasoluun turvautuva nainen, minä kannoin lapsen, joka on geneettisesti puoliksi puolisoni, puoliksi ventovieraan. Silti rakastan häntä omanani. Oikeastaan ainoa ero, jonka näen, on se, etten ole kokenut lapsettomuuden surua samalla tavalla kuin nämä tuloksettomissa hoidoissa uupuvat ihmiset.

Haluaisin sanoa muutakin. Minusta tuntuu, etteivät he näe minua ihan samanlaisena ihmisenä kuin he itse ovat. Olen kasvanut samojen normien keskellä kuin kaikki muutkin, mutta olen toteuttanut haaveeni normeista huolimatta.

Pysyn hiljaa, sillä tavallaan ymmärrän heitä.

Ennen kuin minusta tuli äiti, olin aamu-uninen ihminen. Nykyään joskus kuuden-seitsemän kieppeillä lapseni herää ja kiipeää pois pinnasängystään.

Joskus harvoin hän kömpii kainalooni, möyrii siinä ja laulelee pehmoleluilleen. Useimpina aamuina hän herää kuitenkin kuten lapset tapaavat herätä: siirtyy suoraan syvästä unesta tarmontäyteiseen valvetilaan. Hän juoksee noutamaan kirjoja, kiipeää ne kainalossaan sänkyyni ja lätkäyttää yön yli turvonneen vaippapeppunsa suoraan puoliunisille kasvoilleni. Siinä hän istuu, naamallani, pissapaali lotisten ja kiljuu riemuissaan: ”Äipä, kiija lukee!”.

Lukutuokion jälkeen keittelemme kahvia ja puuroa. Hän tuntee jo läpikotaisin omat työvaiheensa: hän raahaa jakkaransa asemiin, kaataa veden keittimeen, survoo pienellä pullealla nyrkillään suodatinpussin paikoilleen, mittaa kahvipurun, painaa virtanappia.

Puurokattilan äärellä toistuu seuraava koreografia: Ensin lapsi mittaa pienen nokareen voita puurokattilaan. Sitten minä käännän selkäni ja hän pistää kynnellisen voita suuhunsa. Joka aamu minä esitän, etten huomaa, kun hän tekee niin.

Kello ei ole edes kahdeksaa, kun kaikki nämä vaiheet on käyty läpi. Tällaista elämäni nyt on, enkä sitä oikein enää osaisi toiseksi kuvitella.

Tänä keväänä kävin läpi vanhoja valokuviani. Kun eteeni tuli kuva työpaikan hissistä, yllätyin miten kamala olo minulle kuvan näkemisestä yhä tuli.

Ajan kuluessa olen saanut karvaasti huomata, että tässäkin asiassa on paljon helpompi neuvoa muita kuin kokea itse.

Yhtäältä lapsi tuntuu niin omalta ja ihanalta, että haluaisin huutaa tämän oivallukseni maailmalle. Silti valehtelisin, jos väittäisin, ettei geneettiseen katkokseen liity lainkaan surua ja jotain omituista herkkänahkaisuutta. Ehkä se on huolta siitä, että joku jossakin onnistuu vielä uskottelemaan lapselleni, etten ole hänen ihka oikea äitinsä.

Joka päivä olen silti kiitollinen, että osasin ja halusin ottaa tämän askeleen, jota kaikki eivät osaa tai halua ottaa. Mutta en minä oikeasti tiedä, miksi niin kävi.

Ehkä olin kasvanut ajatukseen, ettei lapsia noin vain ilmesty ihmisten syleihin. Tai ehkä se, että kuulun seksuaalivähemmistöön, on tuonut minulle tiettyä ulkopuolisuutta, joka säästi minut ratkaisevalla hetkellä päätöksentekoa lamauttavalta järkytykseltä. Ehkä minun oli siksi helpompi unohtaa, mitä satukirjat kertovat perheistä ja lasten tekemisestä.

Mietin, tekeekö joku juuri tälläkin hetkellä lapsettomuuden surutyötä vain siksi, että hän on ollut vanhemmuutta koskevan geenipuheen kohderyhmää.

Eikö hän siksi osaa unohtaa, mitä hänelle on opetettu lasten tekemisestä?

Eikö hän siksi osaa kuvitella, mitä oikeasti tarkoittaa olla äiti tai isä?