Elokuun alussa hämeenlinnalainen suntio Timo Jauhola säikähti pahanpäiväisesti. Hänen kotipihansa vanhan navetan oviseinään oli ilmestynyt kolmiulotteinen valoilmiö. Siinä hehkuivat Neitsyt Maria ja Jeesus-lapsi.
Kuvio kääntyili hitaasti ja pysyi näkyvillä pari tuntia ennen katoamistaan.
Jauhola toimi kuten kuka tahansa outoon tilanteeseen joutunut järkevä ihminen toimisi. Hän otti ihmeestä kuvan, joka päätyi useille nettisivuille. Aiheesta kertonut Kotimaa-lehden verkkosivusto haastatteli uutiseensa suntio Jauholan ohella teologi Elina Vuolaa, joka on tutkinut vastaavia ilmestymisiä latinalaisessa kulttuurissa, missä ne ovat yleisempiä. Vuola kertoi, että yliluonnollisen kokemusta on turha rationalisoida tai yrittää selittää. ”Keskeisintä on ihmisen oma kokemus.”
Niin minustakin.
Marian ilmestymisen hetkellä en tiennyt omasta ihmeestäni vielä mitään. Muutamaa viikkoa myöhemmin kaikki mitä suuhuni pistin yrjötti ja tuuperrutti, enkä pystynyt upottamaan itseeni viiniä enempää kuin yhden lasillisen. Oh, shit. Samalla kun ajattelin, että tämä on minun ihan oma henkilökohtainen asiani, tajusin myös, ettei se menisi niin. Päätti nainen mitä päätti, raskaus on aina kaikkien muidenkin kuin hänen itsensä asia.
Omat vanhempani sekosivat raskaudestani hetkeksi. He olivat nähneet kohdallani tarpeeksi monta kärähtänyttä ihmissuhdetta ja olivat siksi luopuneet toivosta varmasti jo aikaa sitten. Isäni tuijotti minua typertyneenä, sanoi ”jaha”, otti viinilasillisensa ja meni katsomaan televisiota. Television äärestä hän hetken kuluttua huusi ”Oletan, että menette nyt naimisiin!” ja jankkasi asiaa tauotta seuraavan tunnin ajan. Äitini joutui jonkinlaiseen shokkiin ja alkoi ensimmäiseksi höpistä kaikesta, mikä voisi mennä pieleen: keskenmenoista, kuolleista sikiöistä ja vammaisista lapsista.
Minä kun luulin, että vanhemmat olisivat kapsahtaneet kaulaani. Ei tämän pitänyt mennä näin.
Ystävienkin oli vaikea niellä asiaa. Ei tietenkään ole helppoa ottaa vastaan raskausuutista, jos on itse juuri eronnut, saanut keskenmenon tai kykenemätön saamaan lapsia seksuaalisen suuntautumisen, sairauden tai muiden olosuhteiden takia. Mutta ei sitä uutista ole helppoa kertoakaan, edes rakkaimmille. Sain sillä aikaan muutaman hyvin elokuvallisen tilanteen.
Eräs lapseton ystäväni purskahti itkuun ja sopersi jotakin sellaista kuin: ”Nyt mikään ei ole enää niin kuin ennen.” Minä yritin lohduttaa sanomalla, että se oli minusta hyvä juttu. Hän katsoi minua pitkään ja pettyneenä ja itki yhä vuolaammin.
Töissä arkailin ihmisten reaktioita ja yritin pitää mahdollisimman pitkään matalaa profiilia. Neljännen raskauskuukauden korvilla kerroin asiasta ohjelmani tuotantoyhtiön ja tv-kanavan ihmisille. Minulta kysyttiin (loukkaantuneeseen sävyyn), olinko mahdollisesti suunnitellut asiaa kauankin, koska varalleni oli kuulemma tehty toisenlaisia suunnitelmia ja (innostuneesti) miten haluaisin julkistaa tilanteen koko kansalle. En mitenkään.
Olin jo kertonut aiheesta vanhemmilleni, ystävilleni ja työnantajille – edellä kerrotuin tuloksin. Pitikö se kertoa vielä 5,4 miljoonalle muulle ihmiselle.
Joulukuuhun asti kykenin survomaan kasvaneen mahani Hollywood-tähtien suosimiin, vartaloa muokkaaviin Spanx-alushousuihin. Spanxit tekivät uuskurvikkaasta vartalostani tasapaksun jöötipötkön, ja niiden avulla sain ährättyä itseni edes jotenkin normaalinoloisiin mekkoihin tv-lähetyksiä varten. Raskaana olemisen sijaan näytin siltä, että olin lipittänyt kesästä asti koritolkulla makeaa päärynäsiideriä.
Mutta sillä hetkellä, kun annoin mahani pullottaa televisiossa, alkoi puhelin soida ja sähköposti täyttyi haastattelupyynnöistä.
”Olen aivan varma, että tämä uusi elämäntilanne on herättänyt paljon ajatuksia, jotka lukijat haluaisivat ja jotka heidän täytyy saada tietää.”
”Jossain vaiheessa sinun täytyy puhua tästä asiasta. Sinun kannattaisi tehdä se nyt heti, niin sitten siihen ei enää koskaan tarvitse palata, ellet halua.”
”Saan kyllä selville, kuka lapsen isä on, jos et itse sitä kerro.”
Ja niin edelleen.
Kolmekymppisiltä naisilta kysytään aina haastatteluissa perheenperustamishaaveista. Minä olin mennyt sanomaan aiemmin jossain, etten ole koskaan ajatellut onneni olevan siitä kiinni, tulenko äidiksi vai en. (Lue: Itsekäs ihminen kehuskelee ylimielisesti sillä, ettei pidä lapsista eikä todellakaan aio hankkia niitä). Enkä minä ole koskaan esitellyt kumppaneitani julkisuudessa. (Lue: Katkera vanhapiika lesbo).
Haastattelu- ja kommenttipyyntöjen määrän perusteella en ole ikinä ennen elämässäni tehnyt mitään lähellekään yhtä kiinnostavaa. Minulle jopa tarjottiin ensimmäistä kertaa rahaa haastattelusta.
Millähän muulla olisin saanut aikaan vastaavaa? Hyppäämällä mäkeä parhaiten maailmassa? Tekstailemalla eroottissävytteisesti Ilkka Kanervan kanssa? Kärähtämällä kokaiinin salakuljetuksesta tai tulemalla uskoon? Paloittelusurmaamalla?
Pysyin vaiti. Ei auttanut. Tieto siitä, että odotin lasta, ilmaantui Wikipedian minusta kertovaan artikkeliin. Kun järjestin ystävieni kanssa kirpputoritapahtuman, otti eräs toimittaja yhteyttä ja kysyi, voisiko hän tulla tekemään jutun tapahtumasta. Vastasin myöntävästi ja sain lukea jälkikäteen netistä jutun, jossa kerrottiin, kuinka paljon mahani oli kasvanut ja miten olin sitä esitellyt, vaikka olin pukeutunut tarkoituksella väljään villapaitaan ja kieltäytynyt puhumasta aiheesta.
Facebook-postilaatikkoni ja sähköpostini täyttyivät ihanista ja liikuttavista onnentoivotuksista. Niiden lisäksi tuntemattomat ihmiset katsoivat oikeudekseen lähettää minulle kaikkea muuta kuin suloisia viestejä.
Muutamia tuntui vaivaavan ikäni, ja he halusivat valistaa minua siitä, että lapset tulisi tehdä kaksikymppisinä. (Sori, liian myöhäistä. Sitä paitsi jos olisin tehnyt lapseni jossain muussa vaiheessa elämääni, olisin todennäköisesti yksinhuoltaja ja lapsen isä olisi mahdoton hunsvotti.)
Moni oletti, että lapseni oli spermapankin tai yhden yön panon siittämä, ja minua moralisoitiin siitäkin.
Yleensä kestän hyvin kaikenlaista itseeni kohdistuvaa arvostelua. Minut pitää järjissäni tieto siitä, etteivät vieraat ihmiset oikeasti tiedä elämäni todellisista suruista ja iloista yhtään mitään. Mutta sitä on vaikeampaa kestää, kun täysin tuntematon ihminen toivoo, että saan keskenmenon tai että synnytän vaikeasti vammaisen lapsen.
Totta kai oli ihanaa saada erityishuomiota, sitä saavat varmasti kaikki raskaana olevat naiset. En vain aina tiennyt, mitä ajatella siitä, että minua ei enää katsottu silmiin vaan mahaan, ja niistä ihmetyksestä pyörivistä silmistä ja kohdallani toistuvista kommenteista, joiden mukaan oli niin erikoista, että juuri minä saisin lapsen.
Kun yritin tivata huomauttelijoilta, mikä tässä oli niin epätavallista, en saanut koskaan konkreettista vastausta.
”Se vain on niin erikoista. Että juuri sinä.”
Tässä kaikessa ei ole mitään erikoista, ja siksi sen voi kertoakin, vaikka näin: Mä tapasin ihanan miehen, me rakastuttiin ja päätettiin perustaa perhe, koska me molemmat haluttiin. Kyl me kysyttiin neuvoa, yhdeltä melkein 1-vuotiaalta Mimosa-neidolta, jota me kutsutaan Oraakkeliksi. Mimosa heilutti hyväksyvästi sellasta pientä pajukeppiä jota se oli pureskellu ja nauro. Homma okei. Sit me jätettiin ehkäisy pois, ja kai mä aattelin, että siinä menee tovi, että mä tuun raskaaksi, jos ollenkaan. Sitten se tapahtuikin melkein heti.
Vaikka olin onnellinen, lapsen odotus teki minut hiljaiseksi ja haikeaksi. En kyennyt enää edes päivittämään Facebook-statuksiani. Välillä viihdyin itsekseni mainiosti ja välillä tunsin infernaalista yksinäisyyttä. Keskittymiskykyni oli mennyttä. En pysynyt kärryillä edes yksinkertaisessa pikkulasten lautapelissä saati kyennyt keskustelemaan useamman kuin yhden aikuisten kanssa kerrallaan.
Tuntui, kuin muu maailma olisi jatkanut hurjaa menoaan ja minä olin pudonnut kyydistä. Olin vaipunut outoon olotilaan. Yritin sopeutua uuteen rooliini, mutta se oli hankalaa. Kun joku kutsui minua ”mammaksi”, sähähdin kiukusta. Vauvalehtien lukeminen sai aikaan hirvittäviä vajavaisuuden ja ahdistuksen tunteita. Äkkiä pelkäsin vanhenemista ja kuolemaa. En hallinnut tunteitani.
Pakahduttava rakkauden ja liikutuksen aalto pyyhkäisi lävitseni kun katsoin toimittaja Riikka Uosukaisen työskentelyä Ylen vaalitentissä. Kun hedelmäveitsi juuttui poikkiteloin astianpesukoneeseen sain niin infernaaliset raivarit, että revin astianpesukoneen melkein irti seinästä. Taidenäyttelyn avajaisissa sain ihmistungoksesta ja vatsani saamasta huomiosta sellaisen ahdistuskohtauksen, että pakenin kotiin vuolaasti itkien.
Ja samalla olin maailman onnellisin siitä, että sisälläni kasvoi uusi elämä. Minun lapseni. Pieni ihminen. Raskaana olemisen ja lapsensaamisen pitäisi olla maailman tavallisin juttu. Mutta jos ollaan rehellisiä, onhan se aikamoinen ihme. Ainakin minulle.
