Apu

Kaija Koo on oppinut eniten virheistään: ”Avioeron jälkeen ymmärsin, että pystyn mihin tahansa”

Kaija Koo on oppinut eniten virheistään: ”Avioeron jälkeen ymmärsin, että pystyn mihin tahansa”
Kaija Koo raivasi tiensä 1980-luvun miehisestä musiikkimaailmasta suunnannäyttäjäksi: "Uskon, että olen tehnyt myös oman osani naisten paikan raivaamisessa tällä alalla. Se on vaatinut ohjaksien ottamista omiin käsiin ja vastuun kantamista päätöksistä."
Julkaistu: 19.10.2022

”Kun luin ensimmäistä kertaa tulevan kiertueemme biisilistaa, alkoi naurattaa. Setti on sellainen, ettei siitä voi tulla muuta kuin hyvälle tuulelle ja hitti­krapulaan. Olenkin sanonut Jennille, Ellinooralle ja Paulalle, että arvostan heitä päivä päivältä enemmän. Kukaan meistä ei tuijota vain itseään ja omia laulujaan, vaan olemme puhaltaneet konsertteja tehdessä yhteen hiileen.

Näen meissä myös paljon samaa, vaikka olen yli parikymmentä vuotta vanhempi ja eri vaiheessa uraa. Jokainen meistä on joutunut raivaamaan tieltään esteitä tullakseen kuulluksi.

Tämä porukka on myös hyvä esimerkki musiikkialalla tapahtuneesta vallankumouksesta: meillä on Suomessa kovia tekijöitä eturivin artisteina. Tuntuu, että naiset vetävät nykyään tätä pulkkaa.

"Olettamus oli, ettei nainen tuota, sovita, sanoita tai sävellä"

Toisin oli, kun aloitin itse 1980-luvulla. Ei silloin ollut kännyköitä, someryhmiä tai yhteistyötä yli genrerajojen. Kun nyt mietin, niin vaikea on edes muistaa, missä silloin kohtasimme toisten artistien kanssa.

Sattumalta keikoilla ja baareissa ehkä. Tai studiolla, jonka miesvoittoisissa porukoissa työskentelin.

Lähtökohtainen olettamus oli tuolloin, ettei nainen tee musiikkia. Ei tuota, sovita, sanoita tai sävellä. Pitkään luulin, etteivät tytöt edes voi perustaa bändejä tai soittaa sähkökitaraa. Muistan vieläkin, kun menin tiukoissa farkuissa ja Maya-merkkinen kitara mukanani Oulunkylän Pop & Jazz -musiikkiopistoon. Opettaja olisi halunnut soittaa vain tilulilujazzia, minä taas rokkia.

Silti olin valmis heittämään kaiken peliin musiikin kanssa, vaikka mitään taetta onnistumisesta ei ollut. Se oli hiukan sama juttu kuin olisin ostanut viimeisillä rahoillani lottokupongin.

1980–90-luvuilla levy-yhtiöt sanelivat enemmän sopimusten ja albumien sisältöjä. Vaikka tein oman läpimurtoni Tuulten viemää -albumilla vuonna 1993, en uskaltanut heittää kokonaan omaa persoonaani peliin. Ehkä se johtui siitäkin, että teimme biisejä niin tiivisti yhdessä silloisen mieheni Markku Impiön kanssa. Koin kantavani hänenkin toiveitaan.

Minulle ratkaisevin käännekohta aikanaan oli avioero. Silloin ymmärsin, että pystyn mihin tahansa, kunhan ryhdyn vain tekemään.

Mestarit-kiertue 21.10.–13.11.2022.

"Uskon, että olen tehnyt osani naisten paikan raivaamisessa tällä alalla"

Tänä päivänä levy-yhtiöt antavat mielellään ohjat artistille ja kuuntelevat ideoitamme. Toisaalta tämä on kasvattanut työmäärää ja vaatimuksia myös artistin suuntaan.

Enää ei riitä, että on musiikillisesti lahjakas, on oltava moniosaaja. Pitää olla dramaturgian ja visuaalisuuden tajua sekä bisnesvainua.

Uskon, että olen tehnyt myös oman osani naisten paikan raivaamisessa tällä alalla. Se on vaatinut ohjaksien ottamista omiin käsiin ja vastuun kantamista päätöksistä. Ei voi olettaa, että asemamme musakaistalla paranee, ellemme ole itse valmiita toimimaan.

Jokainen onnistumisen kokemus on kasvattanut itseluottamusta, mutta virheistä olen oppinut eniten. Niissä voi vähän aikaa rypeä, mutta sitten pitää nousta ylös ja jatkaa matkaa.

Luin taannoin artikkelin, jossa sanottiin, että ihmisellä on elämänsä aikana kolme uraa: parikymppisenä opiskelu, kolmekymppisenä tiivis työelämän putki ja viisikymppisenä uusi alku. Olen vähän miettinyt, että minä voisin luoda vielä kerran nahkani. Jospa vielä on se neljäskin ura.”

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »