Kai Hyttinen on aktiivinen ortodoksi, mutta raikulivuodet painavat yhä mieltä: "Usko auttaa myös ikäviin muistoihin"

Ortodoksiseen ristiin kaiverrettu präntti on niin pientä, että risti pitää ottaa kaulalta, jotta päivämäärä tulee varmasti oikein: 20.2.2011. Silloin Kai Hyttinen, Kuju, liittyi ortodoksiseen kirkkoon.

Pitkä prosessi eteni pikkuhiljaa. Ensin syttyi kiinnostus venäjän kieleen.

– Ystäväni Jokke Kämäräinen vei Olli Ahvenlahden, Pentti Mutikaisen ja minut vuonna 1999 Paanajärven kansallispuistoon Venäjän puolelle. Siellä oli muutama tupa ja myös venäläisiä kalastajia. Tehtiin samalla nuotiolla ruokaa, mutta meillä ei ollut kieltä, jolle toisillemme puhua.

Kuju päätti heti, että hän palaa sinne seuraavanakin vuonna, ja opettelee kieltä sen verran, että osaa sanoa päivää, kaunis ilma – muu hoituu elekielellä. Ensimmäisenä vuonna heitä opasti Sergei Denisov, josta tuli Kujun ystävä.

– Menin 2000-luvun alussa ummikkona opiskelemaan venäjää Pietariin, Smolnan luostarin alueella toimivaan kieltenopetuskeskukseen – Haapasalon Ville järkkäsi minulle lähistöltä asunnon.

Kaikenmoista kummaa tapahtui: ummikko pääsi ensimmäisenä päivänä perille julkisilla kulkuvälineillä ymmärtämättä mistään mitään. Alkuillasta hän aina käveli majapaikkaa kohti ja jos kirkon ovet olivat auki, kurvasi sisään ja imi itseensä ortodoksisuuden ilmapiiriä: valoja, tuoksuja ja ennen kaikkea musiikkia.

Se oli tärkeä askel Kujun tiellä kohti uutta kirkkoaan.

Jo nuorena hän oli ollut luterilaisessa uskossa ja esiintynyt Hämeenlinnassa seurakunnan tiloissa, nyt edessä oli henkilökohtainen uskonratkaisu.

– Ortodoksisuudesta löysin anteeksiantamisen mekanismeja itselleni, ja se on auttanut kovasti. Ja kiittämisen: mitä enemmän kiittää, sitä enemmän kiitettävää löytyy. Näitä olin hakenut jo pitkään. Minulle on tärkeää, että ortodoksisuus auttaa vähin erin tukahduttamaan kielteisiä ajatuksia ja niitä epätoivottuja ominaisuuksia, joita ei haluaisi itsessään olevan.

Samoihin aikoihin ortodoksikirkkoon liittymisen kanssa Kuju sanoi hyvästit myös alkoholille.

– Kyllästyin. Tajusin, että elinpäiviä on yksi kimppu olemassa. Kannattaako niitä tuhlata siihen, että on huonossa kunnossa? Rupesi eheytymään, ei mennyt enää sinne piiloon, vaan alkoi kohdata itseään ja ympäristöään eri tavalla.

Mennyttä joutuu sietämään, Kuju toteaa.

– Raikulivuodet kulkevat mukanani. Kuin tyhjästä nousee äkkiä mieleen muisto jostakin kiusallisesta ja ikävästä hetkestä. Siinäkin ortodoksisuuden anteeksiantomekanismit auttavat.

Päätös kirkkomusiikin opiskelusta oli nopea

Tie alkoi kulkea kohti ortodoksista kirkkoa myös musiikin ja laulun kautta.

Omaan rippi-isäänsä, Isä Rauno Pietariseen Kuju otti kerran yhteyttä, kun toivoi pääsevänsä tutustumaan kolttien jouluun. Tsasounoita kierrettiin yhdessä, ja Isä Rauno tuli kerran keittiökeskusteluissa ehdottaneeksi, että Kuju ryhtyisi opiskelemaan ortodoksista kirkkomusiikkia Joensuun yliopistossa. Päätöksen teko kesti kaksi sekuntia. Sitten Kuju kysyi Isä Raunolta: miten sinne pääsee?

Joensuussa vietettyjen kirkkomusiikin opiskeluvuosien jälkeen ollaan tässä, Tampereella, omassa kirkossa, oman kuoron harjoituksia odottamassa.

Hengellisen kotinsa hän löysi täältä, 123 vuotta vanhasta mahtavasta kirkosta, jonka kuorossa hän laulaa.

Koronarajoitukset näkyvät täälläkin.

– Kanttori kyselee sähköpostilla, kuka kuorolaisista ehtii mihinkin tilaisuuteen. Korona-aikaan kuorossa ei saa olla kuin neljä ihmistä.

Kuju on rauhalliseksi mieheksi loikkinut elämässään moneen suuntaan. Musiikkimaailmaan ja teatterinäyttämöille ja niistä pois, kauas ihmisten ilmoilta ja taas ihmisten luo.

Yksi loikista uuteen oli kouluttautuminen 55-vuotiaana Muoniossa eräoppaaksi vuonna 2002 ja muutto Enontekiölle Hämeenlinna- ja Helsinki-vuosien jälkeen. Napapiirin pohjoispuolella kului kymmenen vuotta.

– Siellä asuessani olin automaattisesti hyvässä kunnossa, koska keväisin hiihdin muutaman kuukauden ajan kuusi päivää viikossa ja kuusi tuntia päivässä. Nyt en pidä itsestäni tarpeeksi hyvin huolta. Ruumiillinen rappeutuminen etenee, lonkkiin sattuu – ne vaativat kunnon lämmittelyn ennen kuin lakkaa sattumasta ja pystyy kävelemään.

Viime syksynä hän myi kiinteistönsä Enontekiöllä, kun pitkään ollut vuokralainen lähti muualle.

– Poromiesystäväni etsi pojalleen asuntoa. Hänen isänsä sanoi joskus: ”Avotunturi ei ole vanhojen ihmisten paikka – vanhat ihmiset tarvitsee metsän suojaa.”

Kuju puolisoineen asuu nykyään Orivedellä, johon kummallakaan ei ole mitään siteitä. Metsän suojaksi Kuju ei suostu sitä nimeämään.

– Se on hyvällä paikalla. Rouva käy Tampereella töissä ja hänen äitinsä asuu Virroilla. Ne kaksi asiaa määrittelevät asuinpaikan. Nousen joka aamu kello 5.30 ja keitän rouvalle kahvit, kun rouva lähtee töihin. Hän aikoo jatkaa vielä pari vuotta. Sen jälkeen onkin uutta ja outoa se meidän elämä. Eläkkeellä minulla on ensimmäisen kerran elämässä säännölliset tulot.

Sanat tulevat suusta työläästi, kun Kuju määrittää ja suomii luonnettaan.

– Minulta jää kaikki kesken. Olen toivottoman laiska ja mukavuudenhaluinen, välttelen vaivannäköä. Opin perusteet ja sitten rupean katsomaan jo seuraavaa. Sen takia en ole hyvä missään.

Kuju sanooo menevänsä elämässä pintakaasulla.

– Se tarkoittaa, ettei paineta kaasupoljinta, mutta moottori kuitenkin käy. Olen huono nimeämään asioita, antamaan niille otsakkeita. En ole hirveän pohtiva syvällinen ihminen, vaan hetkessä eläjä. Ehkä suurin syntini on, että vertaan koko ajan toisia ihmisiä itseeni. Reagoin naurettaviin asioihin ilman mitään järjellistä syytä, ajattelen olevani fiksumpi ja lahjakkaampi kuin muut. Valheellista, mutta ihminen muuttuu niin hitaasti, pikkuhiljaa.

Kujun mukaan itsensä näkeminen kaikkine vajavaisuuksineen, mihin ortodoksisuus ihmistä ohjaa, oli alussa piinallista, eikä valmista ole vieläkään.

Ristinmerkin tekeminen rauhoittaa.

– Teen ristinmerkin aina ennen esityksen alkua. Joskus tunnen hyvin voimakkaasti, että sitä apua on tulossa. Ei tarvitse täyttää joitain ehtoja, jotta saisin apua. Hyväksytään, otetaan sellaisen kuin on.

Kuju huokailee, pyristelee, kiemurtelee, ”äh” kuuluu kerran jos toisenkin. Lausuntojen antaminen ja julkisuus ottavat koville.

– Julkisuus kasvattaa valheellista sankaruutta. Kiitoksen ja kehumisen pitää olla suhteessa saavutuksiin ja tällä alalla kumpaakin saa helposti liikaa. Minuun se vaikuttaa niin, että rupeaa uskomaan siihen mitä puhuu. Vaikkei se ole totta – tai ehkä se on totta tänään, mutta mitä se on huomenna?

Kujun mukaan pahinta on se, mitä julkisuus aiheuttaa pääkopassa.

''Rupean tarkkailemaan ihmisiä, että ovatko he huomanneet, että olen Apu-lehden kannessa. Ihan naurettavaa! Jos on tulossa suurempia projekteja, joissa olen mukana, julkisuus tavallaan kuuluu työsopimukseen. Julkisuuskielteisyyteni on lisääntynyt vanhemmiten. Nuorena meni tukka suorana ja luuli, että kaikki kuuluu asiaan.''

Takana yli 50 vuotta työt ja menestystä

Kuju on vähättelevistä puheistaan huolimatta Suomen musiikin suuria nimiä, takanaan yli 50 vuotta työtä ja menestystä.

Hän on musiikinystävien arvostama ja äänestään tunnettu. Viimeksi tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla hänet nähtiin suorassa tv-lähetyksessä, lähimpänä yleisönään presidentti Sauli Niinistö ja rouva Jenni Haukio.

Kuju sanoo yhä hämmästyvänsä, kun joku kertoo, mitä hänen laulunsa on saattanut merkitä.

Kun vaikka Jarkko Nieminen nostaa Kurki-kappaleen Elämäni biisi -ohjelmassa tärkeimmäkseen. Kujun kasetit olivat lähteneet varkaan matkaan Jarkon lapsuudenperheen Saabin mukana ajat sitten: ”Autosta viis, mutta voisiko varas palauttaa ne kasetit!”

– Silloin tällöin joku tulee kertomaan, mitä jokin lauluni on hänelle merkinnyt, mitä tapahtumaa se edustaa. Kyllä itsellänikin on joitakin levyjä, jotka kuljettavat mielen kaukaisiin tapahtumiin. Kuten esimerkiksi Tina Turnerin Private Dancer. Siinähän on sellainen korrelaatio, että rahastahan minäkin laulan.

Kujun laulua kuunnellessa tulee kuitenkin pitäneeksi häntä tekstien tulkkina, runonlaulajana.

– Aluksi en ymmärtänyt teksteistä mitään! Musiikki oli melodioita, harmoniaa, siksi kai olen digannut esimerkiksi brasilialaista musiikkia. Vasta Kaj Chydeniuksen kanssa työskennellessäni olen tajunnut paremmin tekstin merkityksen. Kajn lauluissa teksti on teoksen lähtökohta ja sen pitää olla laulettuna yhtä ymmärrettävää kuin luettuna. Iskelmässä olen aina ollut sitä mieltä, että liika tulkinta tuhoaa sen. Se ei jätä tilaa kuulijan omakohtaiselle kokemukselle, jos valmiiksi kerrotaan, että näin minä olen sen käsittänyt. Iskelmä pitää laulaa rehellisesti, näyttelemättä.

Muutama runo ja teksti ovat miehelle erityisen tärkeitä. Yksi rakkaimmista on Eila Kivikk’ahon Muuan Isä meitä.

– ”Anna meille, tarkoitan: älä ota pois. Vaikeaa lastesi luopua ois. Elämäämme helpottaa vaikk’et yhtään vois, tätä pientä onneamme älä ota pois!” Siinä on hieno ajatus, että anna vähän edes pientäkin, älä ota pois. Pienet onnet ovat arkipäivän elämä. Vähäisiä oivalluksia, hetkiä, jotka erottuvat tasamaasta. Usein se liittyy suvun lapsiin tai luontoon.

Yksi Kujun kappaleista kuitenkin lukeutuu maailman pahimpiin korvamatoihin: Dirlanda, eikä sen tekstistä ymmärrä juuri mitään. Harmittaako laulaa sitä vuosikymmenestä toiseen?

– Sehän on huikea teksti! Semmoista Sauvo Puhtilan ajatuksenvirtaa, ettei siinä ole mitään järkeä. Se on alkuperältään sienensukeltajien työlaulu, jonka itse löysin Rodokselta, kun oltiin kihlajaismatkalla Kristiinan kanssa. Siitä saan kiittää itseäni ja sitä, ettei se kelvannut Vesku Loirille levytettäväksi. Se on ihmeellinen laulu, pysynyt jo muutaman sukupolven kansan tietoudessa.

Suomen historian monilapsisimmassa vuosikerrassa 1947 syntyneelle Kujulle tuli 75 vuotta täyteen tammikuun 7. päivä.

– Ei juhlittu. En ole syntymäpäiviä juuri vietellyt sitten lapsuuden. Voi olla, että kesällä pidetään kunnon kesäjuhlat. Enemmän jotta saa itselle tärkeitä ihmisiä koolle kuin merkkivuoden takia.

Kivahan olisi kavereiden kanssa musisoida, Kuju myöntää.

– Mihinkään 75-vuotiskonserttiin en lähde. Täytyy olla jokin muu tarkoitus. Viime keväänä lauloin vanhoja laulujani uusiksi levyllisen, kun Poptorin Erkki Puumalainen tarjosi mahdollisuutta, patisti. Ensin harasin vastaan, mutta olikin mielenkiintoinen juttu verrata itseään siihen, mitä oli 50 vuotta sitten. Hosuminen oli häipynyt, tekstejä mietti eri tavalla.

Helmikuun alussa piti järjestää Matti Siitosen eli Fredin näköinen konsertti, mukana Pepe Willberg, Nina Tapio ja Kuju. Se siirtyi marraskuulle. Kesäksi UIT tuottaa kolmelle kuukaudelle venyvän kesäteatteriesityksen Tukkijoella-klassikosta, jonka Timo Kärkkäinen on kirjoittanut uusiksi ja musiikkiakin on päivitetty. Kuju on vanha isäntä – tietenkin. Sitä suunnitelmaa korona ei vielä ole vienyt.

– Koetan tehdä sen minkä voin, etten koronaa saisi. Pyrin olemaan mahdollisimman vähän ihmisten kanssa tekemisissä. Jos saan tartunnan, en sille mitään voi. Pelko ei lisää turvaa, vaan vain stressiä.

Se ihmetyttää, mitä korona-aika on tehnyt mielelle.

– Masiina sammui, tuli näköalattomuus, mitään ei osaa suunnitella. Harmittaa. Olen availlut tietokonetta ja ajatellut, että teenpäs tuonkin kappaleen sovituksen loppuun, mutta pian huomaan, ettei mieleen tule mitään ”nerokasta” ja kone sulkeutuu. Sinnikkyys on kadonnut, kun ei ole päässä sitä hälytystilaa, joka tulee kun valmistautuu seuraavaan esitykseen. En tiedä, pystyisinkö säveltämään tai tekemään tekstejä ollenkaan, Kuju pohtii.

Tämän sanottuaan hän latoo aforistiset tiivistykset.

– Kun ei pyri mihinkään, pääsee vaikka mihin. Jos oikein päämäärätietoisesti hakeutuisin elämässäni johonkin suuntaan, ja minulle tarjottaisiin jokin toinen suunta, en tarttuisi siihen. Olen vuosikymmeniä ajatellut, että vapaus on sitä, että saa itse valita vankilansa. En osaa pelätä. Uhkarohkea en ole, tietty kontrolli on mukana koko ajan. Uuteen mahdollisuuteen olen ollut silti valmis tarttumaan.

Olli Ahvenlahden elämänmotto on Kujusta hyvä: ”Kaikki järjestyy.”