Image

Kahdeksas ihme



Kahdeksas ihme

Helmi Kekkonen on saanut kokea elämän arvaamattomuuden omakohtaisesti.
Teksti Helmi Kekkonen
Kuvat Anja Reponen

Julkaistu Image-lehden numerossa 10/2018

Oli huhtikuu, pääsiäisviikko. Maailma oli keväälle tyypilliseen tapaan sietämättömän kirkas. Makasin sohvalla ja tunsin jomottavaa, nivusista alaselkään ulottuvaa särkyä. Raskauteni oli viikolla kahdeksan. Silitin vielä litteää vatsaani varovasti, pysythän siellä?

Ei hän pysynyt. Muutaman päivän ajan jatkunut tiputteleva vuoto yltyi pitkäperjantain yönä runsaaksi, ja varhain aamulla lääkäri varmisti sen minkä jo tiesimme.

Seuraavat viikot olivat surusta tahmeita. Tuntui kuin joku olisi rakentanut eteeni muurin esteeksi sille tulevaisuudelle, jonka olimme jo edessämme nähneet, mutta jota ei kenellekään muulle ollut vielä olemassa.

En oikein tiennyt mitä tai ketä surin, ja samalla se oli aivan selvää. Sitä tosiasiaa eivät muuttaneet tilastot siitä, kuinka yleinen keskenmeno raskauden ensimmäisellä kolmanneksella on tai kuinka vähän viikkoja meillä oli kasassa. Hän, josta olisi tullut toinen lapsemme, oli poissa.

Ensin en halunnut puhua asiasta. En jaksanut, ja oli vaikea löytää sanoja. Meillä oli hetken aikaa jotain, ja nyt sitä ei ole. Sain keskemenon, enkä saanut yhtään mitään.

Olo oli tyhjä ja kaikki tuntui merkityksettömältä. Kaikki, paitsi jo olemassa oleva, elävä tyttäremme. Mitä jos jotain olisi mennyt vikaan vuosia sitten, eikä meillä olisi häntäkään? Miten järjettömän pienestä kaikki on kiinni, ihan koko ajan, ja miten minä silti yritin kaikin voimin järkeistää asiaa. Olimme tosiaan olleet vasta ihan alussa ja meillä oli jo lapsi, eikä ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä toisin.

Surun ja säryn hellittäessä mieleni alkoi muuttua, ja halusin käydä tapahtunutta läpi, mutta juuri kukaan ei kysynyt, miten voin, saati käyttänyt sanaa keskenmeno.

Mahdollisesta uudesta raskaudesta puhuminen tuntui olevan muille helpoin vaihtoehto, minulle se oli vaikein.

Vajaan kuukauden jälkeen lähdin ulos, baariin. Sanoin ystävälleni oloni olevan jo parempi, reipas, melkein tavallinen. Viini ei kuitenkaan maistunut, ja jossain vaiheessa iltaa aloin itkeä holtittomasti, räkää valuen. Luulin että olit jo unohtanut sen jutun, ystäväni sanoi. En ollut, enkä ole.

Mietin tätä kaikkea, häntä, lukiessani Juha Itkosen omakohtaista romaania Ihmettä kaikki, kertomusta elämän sietämättömästä arvaamaattomuudesta.

Heidän surunsa, se on toinen. Painavampi, musertava. Kohdussa on ongelma, mutta luonnollista keskenmenoa ei tule. Vauva saattaa kehittyä normaalisti tai sitten ei. Kaikki voi mennä suht hyvin tai ihan päin helvettiä.

Päätös oman lapsen elämästä ja kuolemasta on tehtävä itse. Tilanteen surua ja yksinäisyyttä on mahdoton kuvitella, mutta Itkonen onnistuu kuvamaan sen kirkkaasti, jopa kauniisti. Se on hurjaa, rohkeaa ja tärkeää.

Suruja ja pelkoja on turha vertailla, mutta lukiessa tulee mieleen, että pääsin helpommalla, me pääsimme. Luonto päätti puolestamme, mitään ei jäänyt jossittelun varaan.

Ja samalla tunnen sen säryn, josta kaikki alkoi, huhtikuun tylpän kauhun ja hiljaisuuden. Minua itkettää koko ajan, mutta en voi laskea kirjaa käsistäni. Vieressäni nukkuu vauva, tuhisee ja huokailee, on sillä tavalla täydellinen kuin vauvat ovat. Ilman keskenmenoa meillä ei olisi häntä. Sen ajatteleminen ei melkein mahdu minuun. Se on sekä ihmeellistä että luonnollista. Asiat, joita kutsumme luonnollisiksi, ovat kaikkein ihmeellisimpiä. Jokainen vastasyntynyt on tällainen asia.

Keskustelu lisääntymisestä, vanhemmuudesta ja kaikesta lapsiin liittyvästä on viime vuosina politisoitunut. Hyvä niin, sillä meidän on käytävä avoimempaa ja tasa-arvoisempaa dialogia siitä, mitä vanhemmuus on, miten se kodeissa ja yhteiskunnassa rakentuu.

Mutta samalla on vaara, että lapsista tulee lukuja, tilastoja, palkkeja ja käyriä. Silloin unohdamme sen, miten hieno ja ainutlaatuinen jokaisen lapsen syntymä on, unohdamme tilanteet ja tarinat, joilla on alku mutta ei loppua, joiden kanssa moni jää hirvittävän yksin.

Keskenmenosta on vaikea puhua. Puhuminen siitä, antaako omalle lapselleen mahdollisuuden elää vai ei, on oikeastaan käsittämätöntä. Mutta meidän on uskallettava ja jaksettava, jotta me voimme ymmärtää mistä tässä kaikessa on kysymys, nähdä pelon, huolen ja tilastojen toiselle puolen, tavoittaa pienissä ihmisissä alati läikkyvän ihmeen.

Hänen sydämensä löi kiivaasti, hänen hengityksensä lämmitti ihoani, hän oli siinä, me olimme, ja ensimmäistä kertaa hänen syntymänsä jälkeen olin hetken sellainen kuin minun olisi pitänyt olla koko ajan: onnellinen.

Julkaistu: 21.11.2018