Tervakoskella moottoritien rampin pikavuoropysäkillä on usean henkilön porukka. Heidän vahvistuksenaan on etsijäkoira. Pikavuorobussi hiljentää pysäkin kohdalla, mutta kun kukaan ei olekaan tulossa kyytiin, kuljettaja kiihdyttää kohti Helsinkiä. Tällä bussipysäkillä, rampilla numero 21, Saku Inomaa, 40, jäi bussin kyydistä pois kaksi vuotta sitten – eikä häntä ole sen koommin nähty. Keskellä kirkasta päivää jäljettömiin kadonneesta miehestä viimeinen havainto on 16.5.2015 hieman kello 13 jälkeen. Tuolloin vallitsi keväinen koleus, lämpöä oli alle 10 astetta ja tihuutti vettä.

Inomaan omaiset ilmoittivat Sakun kadonneeksi saamiensa ohjeiden mukaan maanantaina 18. toukokuuta. Poliisi teki katoamispaikalla muutaman kilometrin alueella etsintöjä parin miehen ja yhden koiran voimin heti tiistaina. Saku Inomaan äiti Eeva-Helena Inomaa kertoo Avulle, että poliisi suoritti laajempia etsintöjä myöhemmin. Kadonneen etsintä -vapaaehtoisryhmä puolestaan järjesti suuretsinnän marraskuussa 2015.  Saaliina oli yksi musta takki, samankaltainen kuin Saku Inomaalla oli päällään ollut, mutta nopeasti selvisi, ettei takki ollut hänen. Inomaasta itsestään suur-etsinnässä ei löydetty merkkiäkään. Tällä hetkellä poliisi ei enää etsi Saku Inomaata aktiivisesti.

Lehtitietojen mukaan Inomaa kärsi paniikkihäiriöistä, ja silminnäkijöiden mukaan hän oli itse pyytänyt bussinkuljettajalta päästä kyydistä toukokuussa 2015.  Inomaan kihlattu on kertonut julkisuudessa, että Saku soitti hänelle bussista normaalin lämminhenkisen puhelun hieman ennen katoamistaan ja mainitsi puhelimensa akun olevan loppumaisillaan. Kihlattu ei usko, että Inomaa haluaisi vapaaehtoisesti pysyä kadoksissa, mutta ei myöskään epäile ulkopuolisen henkilön osallisuutta. Saku Inomaan puhelinta ei ole löydetty.

Saku Inomaasta on viimeinen varma havainto 16.5.2015 hieman kello 13 jälkeen moottoritien Tervakosken rampin pikavuoropysäkillä. 

Kesällä 2017 Pääkaupunkiseudun Etsintä ry:n vapaaehtoiset ovat kokoontuneet Riihimäen ABC:n terassille tilannekatsaukseen. Sen jälkeen he siirtyvät kadonneen etsinnässä merkittävälle paikalle: sinne,  missä etsittävä on viimeisen kerran todistettavasti nähty. Vapaaehtoiset kehittelevät Inomaan katoamisesta mielikuvituksellisia teorioita: Odottiko joku Inomaata bussipysäkin tuntumassa sijaitsevalla tilapäisellä parkkipaikalla henkilöautossa? Olisiko hän saattanut lähteä läheiseen metsään hetken mielijohteesta?  Metsässä etsintäväki tarkastelee karttaa. Seudulla virtaa Puujoki. Sen vesien syvyys saattaisi olla ratkaisu tähänkin tapaukseen. Hukkuminen on selittämättömissä katoamisissa aina mahdollisuus, mutta etsijät kertovat, että varsinkin etsintöjen alkuvaiheissa suunnataan voimalinjojen varrelle. – Eksyksissä olija hakeutuu voimalinjoille, jos niitä vain seudulla on. Linjoja pitkin voi seurata ihmisten ilmoille, jos vain voimia riittää, ryhmän jäsen Heikki Heinonen pohtii.

Jenni Kukkonen on Bonita-koiran toinen ohjaaja ja vapaaehtoisten mukana Saku Inomaan katoamisen selvittelyssä. Bonita on labradorinnoutajan ja newfoundlandinkoiran sekoitus. Labradorinnoutajat ja belgianpaimenkoirat ovat yksi yleisimmin viranomaisten käyttämä rotu, vapaaehtoiset kertovat.  – Olemme saaneet koirankoulutukseen apua muiden muassa punkaharjulaiselta etsijäkonkari Reino Savukoskelta, Jenni Kukkonen kertoo.  Ennen maastoon menoaan etsintäryhmä on kartasta suunnitellut päivän ohjelman. – Viimeinen varma havainto Saku Inomaasta on Tervakosken bussipysäkillä. Mutta Leppäkoskentiellä, kolmisen kilometriä pysäkiltä itään on havainto Inomaan näköisestä miehestä kävelemässä katoamisaikaan, Heinonen selvittää. – Silminnäkijä mielsi hänet Jasser Arafatiin, koska Inomaa oli katoamispäivänä käyttänyt mustavalkoista niin sanottua palestiinalaishuivia, Heinonen jatkaa. Heinosen kanssa Inomaata ovat etsimässä Henry Helander, Jussi Tuovinen ja Aki Peltokoski, joille kadonneiden etsintä on kiintoisa vapaa-ajan harrastus.

Palestiinalaiskuosinen huivi löytyi vuosi Inomaan katoamisen jälkeen katoamispaikan läheltä Janakkalan Tervakoskelta, hylätyn hyppyrimäen nokalta. Etsintäjoukko päättääkin nyt siirtyä autoillaan hyppyrimäelle, jossa jotkut ovat jo aikaisemmin käyneet. – Mysteerit kiinnostavat minua, ja tämä tutkinta on hyvä harrastus, Janne Korhonen kuvailee kiinnostustaan katoamisiin. Jos Saku Inomaan tapauksessa on kyse henkirikoksesta, hyppyrimäkien lähellä on iso hiekkakuoppa sekä suonsilmäkkeitä, Korhonen huomauttaa. – Jos vuoden päästä katoamisesta, kesällä 2016 löydetty huivi oli Inomaan, sitä on siirretty ja se on tuotu hyppyrinokalle myöhemmin, Korhonen päättelee.  Löydetystä huivista ei tiettävästi kuitenkaan ole saatu eristettyä Inomaan dna:ta.

Tienviitassa Tervakoskella lukee Kukonnokantie. Muutaman sadan metrin päässä seuraava viitta oikealle ohjaa Hyppyrimäentielle. Kadonneiden etsijät olettavat, että Saku Inomaa, syystä tai toisesta, jalan tai autossa, olisi kulkenut tästä. – Autolla salaa paikalle yrittämisessä on ongelma, sillä hyppyrimäelle pitää ajaa talon pihan läpi, Heinonen muistuttaa. Pieneltä aukiolta on yli kymmenen metrin jyrkkä pudotus sorakuoppaan. Kuopan takana on metsää, ja sen jälkeen tietöntä suota, vaikka ollaan lähellä asutusta ja seudulla risteilevät kuntoilijoiden lenkkipolut.  – Inomaalla ei ollut tiedossa olevaa syytä kadota. Hän oli ollut äitinsä mökillä Iittalassa ja soittanut Iittalan huoltoaseman pysäkillä odottaessaan morsiamelleen Helsinkiin, että on tulossa, Heinonen kertaa hyppyrimäkien tuntumassa mäntyyn kiinnitetyn katoamisilmoituksen luona. Katoamisilmoituksen tekstissä kerrotaan palestiinalaishuivista ja pyydetään asiasta jotakin tietäviä ottamaan yhteyttä Hämeen poliisilaitokselle.

Kun tämänkertainen etsintä on käynnissä, läheisen talon isäntä Pentti Jantunen tulee paikalle. Hän on ollut aktiiviinen mäkihyppyharrastuksessa, ja hyppyrimäessä on joskus hypätty jopa Suomen mestaruuksista. – Sittemmin hyppyrimäkeä on tuhottu ja sytytetty palamaankin. Me tulemme yleensä katsomaan, kun tänne tulee autoja, Jantunen selvittää. Juntunen kertoo valvontakameran muistikortin oudosta katoamisesta sen jälkeen, kun Inomaan katoamista oli alettu käsitellä julkisuudessa. – Maastossa on saattanut olla huumekätköjä, eikä alueelle tungeksivista nuuskijoista välttämättä ole pidetty. Autotien lisäksi paikalle on mahdollisuus ajaa mopolla tai polkupyörällä useita polkuja pitkin, Heikki Heinonen valaisee.  Vapaaehtoiset etsijät kulkevat Bonita-koira edellään. Se merkkaa mahdollisen löytönsä haukkumalla. Etsintä on hiljaista puuhaa, ja hiljainen on hyppyri-mäen lähimaastokin. Aika on pysähtynyt lautahökkelien luona. Hiihtohissin ratastolppa on vahvassa ruosteessa. Etsijät vaihtavat paikkaa läheisen lammen rantaan ja kulkevat ketjussa tiheässä ryteikössä, mutta Bonita ei reagoi mihinkään.  Etsijät toivovat löytävänsä, mutta tänään heitä ei onnista. Saku Inomaan kohtalo jää edelleen sumuverhon taakse. 

Teksti Hannu Koskela, kuvat Juho Kuva

Eeva-Helena Inomaan viimeinen muistikuva pojastaan Sakusta on, kun tämä poistui perheen mökiltä Hattulasta lauantaina 16. toukokuuta noin kello 12. Inomaa sai sukulaiseltaan kyydin Iittalaan, jossa hän nousi Helsinkiin menevään bussiin. – Sakun kihlattu soitti minulle viiden–kuuden aikaan, että Saku ei ole tullut vieläkään. Sairaalat ja muut mahdolliset paikat soiteltiin läpi, mutta kukaan ei tiennyt Sakusta mitään, äiti muistelee. Äiti uskoo, että hänen poikansa sai bussissa paniikkikohtauksen ja lähti kävelemään metsään.  Eeva-Helena Inomaa harmittelee, että Sakua lähdettiin etsimään vasta kolme päivää katoamisen jälkeen. Hän toivoo, että myös aikuisten ihmisten katoamisiin suhtauduttaisiin vakavammin alusta lähtien ja että etsinnät aloitettaisiin nopeasti. – Sakun katoamispäivän jälkeen satoi vettä, ja kolmessa päivässä mahdolliset jäljet ehtivät kadota. Etsinnät olisi pitänyt käynnistää välittömästi, koska ei ollut Sakun tapaista häipyä jonnekin ilmoittamatta. Liian myöhään aloitetut etsinnät vievät suunnattomasti henkisiä, fyysisiä ja myös taloudellisia resursseja. Eeva-Helena Inomaa on etsinyt poikaansa omatoimisesti Tervakoskella näihin päiviin asti. Hän jaksaa yhä uskoa, että jonain päivänä Saku löytyy ja pääsee siunattuun maahan. 

Teksti Jesse Mäntysalo