Apu

Kaari Utrio: ”Ennen aamut olivat ihania – nyt ne ovat hirveitä, kun muistan, ettei vieressäni olekaan ketään”

Kaari Utrio: ”Ennen aamut olivat ihania – nyt ne ovat hirveitä, kun muistan, ettei vieressäni olekaan ketään”
Kaari Utrio on kirjailija, historioitsija ja feministi. Uudessa elämäkerrassa hän avaa onnen hetkiä ja kipeitä muistoja. Takana on yli kolme vuotta leskenä. – Suru Kain kuolemasta helpottaa. Nyt pitää antaa lapsille ja lapsenlapsille se, mikä minulla on annettavissa.
Julkaistu: 19.4.2021

Toisenlaisena aikana vanhan hirsitalon lasiverannan pitkän pöydän ääreen voi kuvitella vilkkaan seurueen. Puhutaan kirjallisuudesta ja maailmasta ja syödään hyvää ruokaa.

Katse voi levätä modernissa ja vanhassa, suomalaisessa taiteessa, joka peittää verannan seiniä. Sisäikkunan takana näkyy peräkanaa kaksi kirjojen täyttämää huonetta. Ainakin emäntä, kirjailija Kaari Utrio, tupakoi.

Nyt keskustelemme turvavälein, kaukana toisistamme, Kaarin huhtikuussa ilmestyvästä elämäkerrasta.

Kaari kertoo saaneensa koronarokotuksen ja ettei Somerolla ole juuri tapauksia. Julkisissa tiloissa kaikki käyttävät maskia.

– Länsisuomalaiset ovat järkeviä ihmisiä. Täällähän katsottaisiin kaupasta ulos, jos sinne menisi ilman kasvomaskia.

Kaari on asunut Somerolla vuodesta 1975. Samassa pihapiirissä ovat koti ja kustantamo. - Maalla on tärkeää olla väleissä kaikkien kanssa. Kaikki tietävät kaikesta kaiken, ja sillä on myös hyvät puolensa. Keskinäinen vastuuntunto tuo turvallisuutta.

Isä käski kopioida kirjeet

Huhtikuun puolivälin jälkeen ilmestyy kirja, jonka julkaiseminen jännittää kymmeniä kirjoja kirjoittanutta Kaari Utriota. Mutta nyt ei käsitellä naisten seksuaalihistoriaa tai luoda uutta historiallista romaania, nyt kirja kertoo Kaari Marjatta Utrio-Linnilän elämän tarinan.

Elämäkerran nimi on Kaari, ja sen kannessa nimihenkilö pitää sormiensa välissä pikkusikaria ja katsoo kameraan.

Elämäkerran on kirjoittanut Anna-Liisa Haavikko, mutta työtä on riittänyt Kaarillakin. Historioitsijana Kaarilla on tarkka leikearkisto, ja hän on pitänyt päiväkirjaa vuodesta 1979. Hänellä on tallessa koko kirjeenvaihtonsa, myös hänen itsensä kirjoittamat kirjeet.

– Olen ottanut omista kirjeistäni kopiot kahdeksanvuotiaasta asti, ensin kalkkeeripaperin läpi. Isäni taisi huomauttaa, että jonakin päivänä olisin siitä iloinen.

Kirjeitä lapsille eron jälkeen

Kirjassa on koskettavia otteita Kaarin kirjeistä perheelleen, etenkin kahdelle vanhemmalle pojalleen, jotka pieninä jäivät Kaarin ja hänen ensimmäisen puolisonsa avioerossa isälleen.

En uskaltanut juuri koskettaa teitä, vaikka kipeästi halusin pitää teitä sylissä. Oma syyllisyyteni teki suhtautumiseni luonnottomaksi; pelkäsin teitä ja pelkään edelleenkin. Ikävä turtuu ajan myötä, vaikka elämässäni ei ollut ainuttakaan päivää, ettenkö olisi teitä ajatellut. Mutta syyllisyys ei vaimene koskaan.

Tehtyä ei saa koskaan tekemättömäksi. Olen kerran menettänyt teidät, mutta jos te voisitte antaa minulle anteeksi, me voisimme ehkä ruveta olemaan ystäviä; aikuisia ihmisiä, Kaari pyysi 20- ja 18-vuotiailta pojiltaan.

– Se oli riipaisevaa aikaa monella tavalla. Nyt on mukavaa, kun kaikki välit ovat erinomaiset. Vanhin poikani on yli viisikymppinen. Syyllisyyteni on hävinnyt, kun näen, miten hienosti he pärjäävät ja miten kivoja ihmisiä he ovat. Normaaliaikoina olemme vuosikaudet tavanneet täällä joulun alla ja pitkäperjantaina, juuri tämän pöydän ääressä.

– En ehtinyt itse surra. Vielä 25 vuoden kuluttua Piijan kuolemasta aloin itkeä, kun kohtasin ihmisen, jotka oli menettänyt lapsensa. Lapsen menetys on kamalinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, Kaari Utrio sanoo.

Muistot eivät enää muserra

Omien kirjeiden lukeminen oli Kaarille tuskallista, mutta myös hyvää, koska asiat ovat korjaantuneet.

– Se on muisto, mutta enää se ei ole musertava. Joku valtavan vaikea asia on voitettu. Olemme olleet niin järkeviä, että olemme saaneet tämän asian kuntoon.

Elämäkerrassa kerrotaan myös Kain tyttären Piijan itsemurhasta 1985. Hän oli vain parikymppinen. Se järkytti perhettä syvästi. Kaarin tapa selviytyä oli auttaa Kaita ja Piijan veljeä Lassea. Hän kertoo, että pikkuveli käsitteli sen niin, että Piija oli taivaassa punkkarina.

– En ehtinyt itse surra. Vielä 25 vuoden kuluttua Piijan kuolemasta aloin itkeä, kun kohtasin ihmisen, jotka oli menettänyt lapsensa. Lapsen menetys on kamalinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Kun sellaisen tärskyn on kokenut, sen ymmärtää vielä paremmin.

Kaari Utrio kertoo olleensa lapsesta saakka kasvosokea. Se voi liittyä heikkoon näköön, siihen, että ihmisen kasvot liikkuvat koko ajan. – Muistan hiukset ja vaatteet, mutta en kasvoja. Pidän suurena ystävällisyytenä, että ihminen sanoo, kuka hän on ja missä olemme tavanneet. Sitten pystyn muistamaan hänet.

Suoraa puhetta puolison alkoholismista

Kaari tarjoaa kinkku- ja mustikkapiirakkaa, herkullisia molemmat. Ne on valmistanut hänen ystävänsä, joka tekee muutenkin ruokaa taloon. Kotirinteen keittiömestari oli Kaarin puoliso Kai Linnilä, joka menehtyi sydänkohtaukseen elokuussa 2017.

He olivat toisilleen elämän suurimmat rakkaudet.

– Olen onnellinen siitä, että olen saanut kokea suuren rakkauden kaikkine puolineen. Muisto siitä kannattelee. On kauhea ikävä, koska se toinen on ollut osa elämääni ja olennainen osa minua itseäni. Olimme aina yhdessä, kietoutuneita toisiimme.

Elämäkerrassaan Kaari kertoo suoraan myös Kain alkoholismista.

– On hirveää, kun rakastaa ihmistä ja näkee, että hän tuhoaa itseään hiljalleen. Miten voisin häntä auttaa? En nalkuttanut, paheksunut enkä rähjännyt. Äitini sanoi hyvin varhain lukioaikoinani, että sitten kun ollaan naimisissa, naisen täytyy muista kaksi asiaa: et koskaan kiellä sängyssä etkä nalkuta. Erittäin hyvät ohjeet.

"En kestänyt sitä, mitä tapahtui. Olin pahantuulinen. Se oli tavallaan hoivaajan yliotteen menetys, kosto."

Ennen muuta Kaari halusi kertoa siitä, että alkoholismista voi toipua. Kai raitistui, koska muutoin hän olisi menettänyt perheensä. Elämäkerran mukaan Kaari uhkasi ottaa rakastajan, jos mies ei lakkaa juomasta.

– Kai oli hyvä esimerkki siitä, että ihminen voi pelastaa elämänsä. Hän meni AA-kerhoon, kun hän oli 38-vuotias ja oli perustamassa Someron AA:ta. Ilman AA:ta hän olisi kuollut aikoja sitten. Jos jollekin olen elämässä kiitollinen, niin AA:lle. Kai ei ollut uskonnollinen, mutta hän sai sen nöyryyden, että hän hyväksyi AA:n askeleet, kunnioitti niitä, eli niiden mukaan ja auttoi lukemattomia muita ihmisiä.

Kaari sanoo, että jokaisen ihmisen ensimmäinen ryyppy on leikkiä tulella. Kukaan ei ennalta tiedä, onko hän alkoholisti vai ei.

Kai oli loppuelämänsä raitis. Hän kävi kolme kertaa viikossa AA:ssa koko elämänsä ajan. Kain raitistumisen jälkeen Kaari puolestaan joi liikaa muutaman kuukauden ajan.

– En kestänyt sitä, mitä tapahtui. Olin pahantuulinen. Se oli tavallaan hoivaajan yliotteen menetys, kosto. Se oli käsittämätön reaktio. Onneksi se meni ohi.

Kain raitistuttua alkoi Kaarin elämän paras aika, joka jatkui loppuun saakka.

Kaari Utrio halusi, että Pekka Vuori maalaisi hänen muotokuvansa. Alkuperäinen on Tammessa. – Hymyilen kuvassa, vaikka maailman sääntö on, että muotokuvassa ei hymyillä.

Onnistuneen liiton resepti

Kaarin mielestä yksi syy liiton onnistumiseen oli, että pari ei puuttunut toistensa asioihin ilman, että toinen pyysi. He lukivat toistensa tekstit ja editoivat ne ankarimmalla mahdollisella tavalla.

– Meillä oli yhteisiä ja omia ystäviä ja harrastuksia. Annoimme tilaa molemmin puolin.

Kain kuolemasta on kulunut kolme ja puoli vuotta.

– Olen surullinen, mutta olen alistunut ja antanut periksi. Näin elämä menee, ja minun pitää antaa se, mikä minulla on annettavissa näille lapsille. Koko ajan suru helpottaa.

Kaarin oma tuotanto täyttää helposti kirjahyllyn.

Palokärki varoittaa kevään tulosta

Joka päivä Kaari lenkkeilee 40 minuuttia.

– Palokärki on palannut, ja kun se rupeaa rääkymään varoitushuutojaan, tietää, että päästään kevääseen.

Sunnuntaisin Kaari saa ulkoiluseurakseen teini-ikäisen pojanpoikansa. Tämä pelaa keskiaikaa käsitteleviä tietokonepelejä, ja mummin kanssa voi keskustella aikakaudesta. Harvan isoäiti on historioitsija, joka on kirjoittanut 22 keskiaikaan sijoittuvaa romaania.

Kaari on kaikkiaan kuuden, 6–24-vuotiaan lastenlapsen mummi. Se on kivaa ja mielenkiintoista.

"Naisen piti haluta, mutta hän ei saanut ilmaista sitä. Miehen taas piti osoittaa miehuuttaan. Taiteeseen suhtautuminen oli voimakkaasti sukupuolittunutta."

Huhtikuussa ilmestyvässä elämäkerrassa hän pohtii asiaa näin:

Ihminen on juuri niin onnellinen kuin hänen lapsensa ovat, Kaari mietti. Hän muisti, miten anoppi oli aikoinaan katsellut Karria ja sanonut, että vauvaa voisi katsella loputtomasti. Hän ajatteli, eikö anopilla ollut parempaa tekemistä. Katsellessaan Karrin ja Jennan poikavauvaa hän ymmärsi anoppiaan.

– Lapset irtautuvat vanhemmistaan, mutta vanhemmat eivät koskaan irtaudu lapsistaan. Se toistuu sukupolvesta toiseen. Täytyy olla onnellinen siitä, että lapset ja lastenlapset ovat terveitä.

Isovanhemmuus on ollut Kaarille niin suuri ilo, että sitä on vaikeaa sanoittaa.

– On ällistyttävää, että jo elämää kokeneena voi saada suuren elämyksen, joka on positiivinen. Eikä sitä osaa kuvitella ennen kuin se tapahtuu. Isovanhemmilla on se ylellisyys, että he voivat keskittyä vain lapsiin, kun ei ole vastuuta kannettavana kuten vanhemmilla.

– Parasta on lähteä, kun on huipulla. Tunsin haikeutta. Jokaisen kirjan lopettaminen oli kauheaa, saati se, että kirjoitin urani viimeistä lausetta.

Näin Kaarista tuli viihdekirjallisuuden pioneeri

Uransa alkuvaiheissa Kaari oli kahden pienen pojan äiti ja kirjailija, joka julkaisi viihderomaanin vuodessa. Hän oli elänyt kirjojen parissa. Hän oli kulttuurikodin kasvatti: isä Untamo Utrio oli Tammen toimitusjohtaja, Meri-äiti suomentaja ja toimittaja.

Viihdekirjallisuuden Kaari keksi, kun hän oli myymässä Tammen kirjakaupassa. Hän huomasi, että Sergeanne Golonin Angelika-kirjat kävivät kaupaksi. Kaari tutki niitä: Ei yli neljän rivin lauseita, ei sivistyssanoja. Paljon keskustelua. Runsaasti seikkailua ja hengenvaaraa.

– Vanhempani vaativat liian nuorena lukemaan kirjoja, joista en voinut ymmärtää mitään, kuten Dostojevskin Riivaajat. Olin myös lukenut paljon sivun mittaisia lauseita.

Isä oli sanonut tyttärelleen, että tämä elättäisi itsensä kirjoittamalla. Niin kävi, Kaarista tuli suomalaisen viihdekirjallisuuden pioneeri aikana, jolloin naistenviihde oli suorastaan halveksittavaa. Hänen kirjojaan kutsuttiin rouvaspornoksi.

– Naisen piti haluta, mutta hän ei saanut ilmaista sitä. Miehen taas piti osoittaa miehuuttaan. Taiteeseen suhtautuminen oli voimakkaasti sukupuolittunutta. Dekkareita sai lukea, koska John F. Kennedy piti James Bondista.

Onneksi Kaarilla oli lukijat, joka oli valtava joukko. Hän kertoo kohdanneensa myös suoranaista naisvihaa.

– Luojan kiitos, nyt on #metoo! Olen niin onnellinen näistä rohkeista naisista.

"Voisin ajatella, että tapaan Kain vielä jossakin, ehkä taivaassa. Mutta kun minulla ei ole uskoa, ei ole koskaan ollutkaan. Paitsi luonto. Sen eteen täytyy tehdä kaikkensa."

Ikäsyrjintä ei Kaarin ammatissa näy, koska lukijakunta on vakaa.

– Tein suurimmat ja loistavimmat teokseni 50–60 ikävuoden välillä: kolme suurta keskiaikaromaania, jotka eivät ole viihdettä, Eurooppalaisen perheen historian ja muita romaaneja. Lisäksi matkustin koko ajan.

Täytettyään 60 vuotta Kaari toimitti ja kirjoitti neliosaisen Naisten äänioikeus 100 vuotta -teoksen ja julkaisi romaanin joka toinen vuosi.

– Vaihdoin 1800-luvulle ja siirryin epookkikomediaan. Pystyin vaihtamaan sekä aikakauden että tyylilajin. Se on kirjailijalle iso juttu.

Kaari tiesi 2017 ilmestynyttä Hupsu rakkaus -romaania kirjoittaessaan, että se olisi hänen viimeisensä.

– Parasta on lähteä, kun on huipulla. Tunsin haikeutta. Jokaisen kirjan lopettaminen oli kauheaa, saati se, että kirjoitin urani viimeistä lausetta. Kiihkeä luomiskausi oli kestänyt vuosikymmeniä.

– Kirjailijan kannalta probleemi on siinä, että suuri osa myynnistä on äänikirjoja. Hän ei saa niistä juuri mitään eikä kukaan voi elää niiden tuotoilla.

Koukussa äänikirjoihin

Ei sillä, että Kaari olisi lopettanut työnteon. Amanitalta ilmestyy suurteos Suomen naiset sodassa. Kaarin miniä Sari Savikko kirjoittaa sitä, Kaari lukee ja korjaa. Yrityksen toimitusjohtaja on Lasse Linnilä, kustantaja kolmannessa polvessa.

Kaarin koti ja perheen kustannusyhtiö Amanita sijaitsevat samassa pihapiirissä. Romanttinen, mutta kylmä lasikäytävä yhdistää ne toisiinsa. Koronavuonna kirjojen myynti on noussut ensi kertaa pitkään aikaan. Se ilahduttaa Kaaria, joka on ansainnut elantonsa kirjoittamalla vuodesta 1968.

– Kirjailijan kannalta probleemi on siinä, että suuri osa myynnistä on äänikirjoja. Hän ei saa niistä juuri mitään eikä kukaan voi elää niiden tuotoilla. Tästä poden huonoa omaatuntoa, koska olen koukussa äänikirjoihin. Myös minun kirjojani kuunnellaan todella paljon.

Kaari sanoo, että työ ja lapset pitävät kiinni arjessa, mutta Kaita tulee ikävä etenkin aamuisin.

– Ennen aamut olivat ihania. Nyt ne ovat hirveitä, kun muistan, ettei vieressäni olekaan ketään. Suorastaan kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät uskomaan. Voisin ajatella, että tapaan Kain vielä jossakin, ehkä taivaassa. Mutta kun minulla ei ole uskoa, ei ole koskaan ollutkaan. Paitsi luonto. Sen eteen täytyy tehdä kaikkensa.

Kaari Utrio

  • Syntyi: 28. 7. 1942.

  • Asuu: Somerolla.

  • Perhe: kolme lasta ja kuusi lastenlasta.

  • Ajankohtaista: Anna-Liisa Haavikon kirjoittama elämäkerta Kaari (Siltala).

  • Ura: Filosofian maisteri, kulttuurihistorioitsija ja kirjailija. Esikoisromaani Kartanon herra ja kaunis Kirstin 1968. 34 historiallista romaania. Toistakymmentä tietokirjaa naisen ja perheen historiasta. Eevan tyttäret (1984) oli myyntimenestys. Valtion kirjallisuuspalkinto 1973, Pro Finlandia -mitali 1983, Valtion tiedonjulkistamispalkinto elämäntyöstä 2002, Suomen Kirjailijaliiton palkinto 2014.

1 kommentti