Apu

Jytky 50 vuotta: Suomen maaseudun puolue SMP yllätti kaikki vaaleissa 1970 – Mies rökälevoiton takana oli Eino Poutiainen Löytöjärveltä

Suomessa käytiin 50 vuotta sitten yllätysvaalit, kun pieni Suomen maaseudun puolue sai nousi keskisuurten joukkoon 18 kansanedustajallaan. Avun kannessa esiteltiin perheenisä Kiihtelysvaaran Löytöjärveltä, pienviljelijä Eino Poutiainen – puoluesihteeri ja unohdetun kansan mannekiini.
Kuvat Timo Pyykkö

Yleisradion tietokoneet menivät vaaliennusteissaan sekaisin, kun eduskuntavaalien tuloksia laskettiin illalla 16.3. 1970.

Vaalistudiossa Suomen Maaseudun Puolueen puoluesihteeri Eino Poutiainen ja järjestösihteeri Olavi Tupamäki inttivät, että ennuste näytti väärin. He vetosivat maakunnista saamiinsa radiotietoihin.

Vaalistudio ei vakuuttunut. Kyseessä olivat hajatiedot, ja Yle sanoi tekevänsä huomattavasti tarkempaa ennustetta. Sen mukaan puolue saisi noin kahdeksan paikkaa. Poutiainen laskeskeli lukuja tupakkiaskin kanteen.

”Minun roknoosini kertoo, että saamme kahteksantoista etustajaa”, hän räväytti.

Vasta puolilta öin selvisi, että Poutiainen oli ollut oikeassa. SMP:n saama äänivyöry oli ollut niin suuri, ettei sellaista ollut osattu ottaa tietokoneohjelmoinnissa huomioon.

– Älä viitsi muistuttaa! emeritustoimittaja Pentti Lumme parahtaa tänään.

Hän oli vaalistudiossa selostamassa tuota yllätyksellistä virheellisten ennusteiden iltaa. 

“Kun kymmenen vuotta tehdään yhteistyötä, tulee tietysti riitaa. Avioliitossakin tulee, vähintään kerran kuukaudessa.”
Eino Poutiainen Apu-lehdessä

Selitys asiaan löytyi kyllä paljon myöhemmin, Lumme kertoo. Tietokoneohjelmoinnissa SMP:lle ei ollut esiladattu mahdollisuutta kuusinumeroiseen vaalitulokseen. Olihan puolue saanut edellisessä vaaleissa vain alle 25 000 ääntä.

Nyt lopullinen vaalitulos oli 265 000 ääntä SMP:lle.

– Se oli äärimmäisen suuri virhe, jota ei huomattu ohjelmaa pyöritettäessä. Poutiaisella luvut olivat hanskassa paremmin. Yleisradion mittakaavassa virhe oli skandaali, eikä sille löytynyt selitystä seuraavanakaan aamuna. Minä jouduin selittämään kuvaruudussa väärää ennustetta omasta päästäni, ja sain syyllisen leiman.

Eino Poutiainen.

Veikko Vennamo ja 10-kertainen äänisaalis

Se oli todellinen murskavoitto. Siihen asti vain puheenjohtaja Veikko Vennamo oli saanut istuksia eduskunnan jakarandatuolilla – nyt puolue sai 18 kansanedustajaa. Edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna äänimäärä enemmän kuin kymmenkertaistui.

Ääniharavien joukossa oli yksi ylitse muiden – Veikko Vennamo. Hänen yli 14 000 ääntään sijoittuivat valtakunnallisella listalla neljännelle sijalle, mutta kun kymmenen kärjessä kaikki muut olivat suurista vaalipiireistä ja Vennamo piskuisesta Kuopion vaalipiiristä, hänen suhteellinen ykkössijansa oli kiistaton.

Vennamo oli myös puolueensa kiistaton johtohahmo – siitä hän piti itsekin huolta. Vennamo ei kuitenkaan mitenkään sopinut unohdetun kansan ääneksi. Hän oli lähtöisin vauraasta kodista, kielitaitoinen pankinjohtajan poika. Oppinut lakitieteen lisensiaatti Helsingistä ei käynyt köyhän kansan puolestapuhujasta kuin raastuvassa.

Kansanomaista kuvaa Vennamo ei itsestään edes yrittänyt viljellä. Siitä hänen liituraitapuvussaan kertoivat korkeintaan lököttävät pöksyt tai hiukan vinossa ollut solmio. Vennamo saattoi siis olla puolueen ääni, mutta ei sen kasvot.

Sen sijaan Eino Poutiaisessa kiteytyivät ne katajaisen kansan ainekset, joissa tuoksuivat samalla kertaa pihka ja hiki. Lyhyenläntä, hörökorvainen mies oli oppinut maa- ja metsätöihin jo pienestä pitäen, takana oli neljä luokkaa kansakoulua, edessä vuodet talvi- ja jatkosodassa.

Sodan ja perheen perustamisen jälkeen hän oli muuttanut Kiihtelysvaaran Löytöjärvelle pientilalliseksi, jolle luonto oli neljäntoista vuoden ajan tarjonnut vastuksiaan siinä missä pellot yhä uusia kiviään. 

Eino ja Laina Poutiaiselle oli siunaantunut yhdeksän lasta.

Eino Poutiainen perheineen Avun kannessa 1970. Takana on suuri voittovoitto.

Ketku ja tosiketku

Suomen Maaseudun Puolueen tarina oli ollut siihen asti yhden miehen ristiretki. Veikko Vennamo oli alun perin ollut uskollinen maalaisliittolainen – hänen isänsä Emil Fennander oli ollut puolueen perustavan kokouksen varapuheenjohtajana. Veikko Vennamosta oli tullut 1945 maalaisliiton kansanedustaja ja myöhemmin ministeri.

Olipa hän vuoden 1956 presidentin valitsijamiehenä ollut antamassa sitä kenties ratkaisevaa ääntä puolueen ehdokkaalle Urho Kekkoselle.

Vennamo oletti maalaisliiton pudonneen hänen syliinsä, kun Kekkonen oli siirtynyt Tamminiemeen.

Kekkosella ei kuitenkaan ollut minkäänlaista ajatusta luovuttaa kotikenttäänsä yhtä vallanhimoiselle ja häikäilemättömälle poliitikolle, kuin hän itse oli. Vennamo sai hävitä kesän 1956 puoluekokouksessa tylyin luvuin Vieno Sukselaiselle.

“Tämä on totta Mitä Veikko Vennamoon tulee, olen minä – hänen vaimonsa ohella – kai ainoa ihminen, joka pystyn kertomaan hänestä totuuden. Ja sen teen sitten, kun olen kahdeksankymmenenviiden ja poissa politiikassa. Nyt ei ole oikea aika ryhtyä näitä asioita kertomaan.”
Eino Poutiainen Apu-lehdessä

– Vennamo piti Kekkosta ketkuna, mutta niin piti Kekkonenkin Vennamoa, Pentti Lumme sanoo.

Peli oli selvä. Vennamo lähti omille teilleen. Sooloilu maalaisliiton oppositiossa päättyi vuonna 1959, kun Vennamo perusti Suomen Pientalonpoikien puolueen. Perustavassa Pieksämäen kokouksessa oli läsnä myös maalaisliiton jättänyt Eino Poutiainen.

Tietysti kyseessä oli puhdas kosto Kekkosen ja maalaisliiton suuntaan, vaikka Vennamo saikin mukaansa vilpittömän joukon pienviljelijöiden asialle omistautuneita.

Kunnallisvaaleissa 1960 uusi puolue sai läpi 359 valtuutettua, Halsualla jopa yksinkertaisen enemmistön valtuustoon.

Matka meinasi kuitenkin kuivahtaa vuoden 1962 eduskuntavaaleihin, joissa ei tullut yhtään kansanedustajan paikkaa.

Veikko Vennamo tunsi äänestäjien mielenliikkeet.

Pienviljelijöiden äänet eivät enää riittäneet

Veikko Vennamo oli osannut haistella äänestäjien mielenliikkeitä alusta asti, ja niin hän teki nytkin. Pelkästään pienviljelijöiden äänet eivät riittäneet, niistä kun kuitenkin osa meni edelleen maalaisliitolle, joka oli vaihtanut nimensä keskustapuolueeksi.

Vastavetona Pienviljelijäin puolue muuttui Suomen Maaseudun puolueeksi.

SMP alkoi puhutella unohdettua kansankerrosta. Siihen saattoi kokea kuuluvansa kuka tahansa, joka tunsi itsensä kaltoin kohdelluksi.

Ja Vennamo tiesi, että väärin kohdelluksi ja ymmärretyksi joutumisen tunne virtaa suomalaisessa veressä, varsinkin jos sen sykettä vauhdittaa herravihalla.

Vennamolainen retoriikka yhdisteli taitavasti vasemmistolaista agitaatiota, oikeistomielistä yltiöisänmaallisuutta ja kristillistä herännäisyyttä.

Eduskuntavaaleissa 1966 Vennamo meni läpi, mutta hän jäi puolueen ainoaksi. Käänteen tekivät vuoden 1968 presidentinvaalit.

Kekkonen sai jo tuolloin taakseen laajan puoluekentän tuen, mutta kokoomus asetti ehdokkaakseen pankinjohtaja Matti Virkkusen ja SMP Vennamon. Molemmat haastajat ottivat tietysti tähtäimeensä Kekkosen.

Vennamo haukkui televisiossa päävastustajaansa koko runsassuisella arsenaalillaan – Kekkonen ei tentteihin mennyt.

Presidentinvaalin tulos oli pettymys Kekkoselle. Hän sai ”vain” 201 valitsijamiestä. Sen Kekkonen jotenkin nieleksi, että Virkkunen oli saanut 66 valitsijamiestä, mutta että yhden miehen eduskuntaryhmän ehdokas Vennamo, ”tuo moraaliton demagogi”, 33!

”Mieleni tekisi mennä televisioon, ja sanoa, että lyön rukkaset pöytään, sillä en aio olla kaikkien saatanan kusipäiden haukuttavana”, Urkki purki kirjeessä vaalien jälkeisiä mielialojaan pojalleen Taneli Kekkoselle.

Apu kuvasi Eino Poutiaisen olohuoneessaan onnittelukukkien ja perheensä ympäröimänä.

Kova pala Kekkosen purtavaksi

Kaksi vuotta myöhemmin Kekkonen oli seuraamassa eduskuntavaalien valvojaisia Yleisradion toimitalossa.

Hän joutui kuulemaan ”sietämättömän vaalituloksen” ja sairastui. Julkisuuteen kerrottiin lievästä influenssasta, mutta kyse oli paljon vakavammasta.

Kekkonen oli ollut Ylessä aamuun asti. ”Harmittava humala ja muutenkin paha olo”, hän merkitsi päiväkirjaan.

Pian terveystarkastuksessa kuitenkin selvisi, että hän oli kokenut lievän sydänkohtauksen.

“Minä sanon näin: en osaa puhua niin kuin tohtorit ja maisterit enkä tunne heidän ongelmiaan, vaikka niitä varmasti on. Eikä ne tykkäisi, jos minä menisin niihin puuttumaan.”
Eino Poutiainen Apu-lehdessä

Vennamolaiset iskusanat pelureista, rappiosta ja laillisuuden palauttamisesta olivat uponneet hedelmälliseen maaperään. Suomi oli kouristellut rakennemuutoksessa, maaseutu oli autioitumassa.

Se oli näyttäytynyt maaltapakona, lehmien teurastuspalkkioina, pakettipeltoina, voivuorina, työttömyytenä ja siirtolaisuutena, kaupungistumisena ja lähiöiden syntymisenä, ”talonpojan tappolinjana”.

Herännyt opiskelijaradikalismi on pilkannut isänmaallisuutta ja uskontoa. Ryhti ja rehellisyys oli palautettava. Vennamolaiset olivat kaivaneet myös sosialismin peikon esiin. Olihan eduskuntaan tullut 1966 vasemmistoenemmistö. Ylipäätään politiikka oli täynnä pelureita, vilunkimiehiä, onnenonkijoita ja nöyristelijöitä.

– Kyllä se vaalivoiton yksi salaisuus oli tämä Vennamon ote, joka pystyi levittämään kansalaisiin käsityksen, että valtaa pitävät olivat roistoja, emeritustoimittaja Lumme miettii puolen vuosisataa myöhemmin.

Perussuomalaiset luotiin SMP:n raunioille vuonna 1995. Kuvassa perussuomalaisten pitkäaikainen puheenjohtaja Timo Soini, omien sanojensa mukaan maisterisjätkä Espoosta.

Vennamo ja hänen takapirunsa

Vaalivoitto ei kuitenkaan ja suinkaan ollut yksin Vennamon ansiota.

Sitä oli ollut pohjustamassa myös Eino Poutiainen.

”Jos Veikko Vennamo on ollut tämän poliittisen herätysliikkeen Messias, joka henkensä hurmalla kiehtoo kansanjoukkoja, on Eino Poutiainen ollut Pietari, se kallio, jonka varaan organisaatio on rakennettu”, toimittaja Annamaija Kataja runoili Apu-lehden jutussaan 1970. 

Lehden kansikuvajutussa kerrottiin, kuinka Poutiainen palasi vaalivoittajana kotikonnuilleen Kiihtelysvaaraan.

Onnittelijoita oli tullut jo aamusta kukkaset kädessä kotipirttiin onnittelemaan.

Suomen Maaseudun Puolue on vihdoin astunut mieslukuisana kotomaamme koko kuvaan, saanut jakansa tukevasti politiikan pöydän alle, nyt punasi kohonnut itsetunto poskia ja politiikasta puhuttiin uudenlaisella varmuudella.

Kansa on kyllästynyt, he sanoivat äänenpainossaan merkityksellisyys, jonka tavoittaa vain se, joka tietää että sanotulla sanalla on toteuttajat siellä missä päätökset tehdään.

Kukat täyttivät tämän pienen talon pienen peräkamarin yhden pöydän, atsaleat ja tulppaanit, vierellä pino sähkeitä ja onnittelukortteja. Kahvipöydässä oli täytekakku ja pikkuleivät.

Poutiainen oli myös itse tullut valituksi eduskuntaan Pohjois-Karjalan vaalipiiristä komealla 5500 äänen saaliilla. Hän saattoi vielä ylpeillä, että puolueen kannatus oli ollut vaalipiirissä maan korkein, kaikista annetuista äänistä 23,9 prosenttia.

Vennamolaisen herätysliikkeen palveluksessa hän on kokenut ankaran kilvoituksen – voittoja vähän, tappioita paljon – ja vihdoin päässyt perille, kahdeksantoista valitun kanssa luvattuun maahan, eduskuntaan.

Tänään on täysin merkityksetöntä se, hallitseeko Eino Poutiainen been tai deen, nöyrästi on kokoomuksen miehen ja kommunistin häneen katsottava, alamaisesti kepulaisen ja demarin tunnustettava tappionsa: tässä on parlamentin jäsen, unohdetun kansan edusmies.

Raimo Vistbacka toimi sekä SMP:n että perussuomalaisten puheenjohtajana.

Uskollinen sotamies Poutiainen

Puolueen sotilas Poutiainen oli ollut sen perustamisesta asti. Hänet oli heti valittu piirisihteeriksi vastuualueenaan koko itäinen Suomi, myöhemmin Pohjois-Karjala.

Helsinkiin hän oli saanut komennuksen vuoden 1960 lopulla, puoluesihteeriä tuuraamaan. Sille tielle hän oli jäänyt kymmeneksi vuodeksi.

Ensimmäiset valitut puoluesihteerit eivät kestäneet ehdottoman itsevaltaisen Vennamon kyydissä. Poutiaisessa oli tarvittavaa sitkeyttä ja lupsakkuutta, hän oli turpeenpuskija luonnoltaan.

Ensi töikseen Eino oli hankkinut mopon, jolla hän oli kierrellyt itäistä Suomea, puolueosastoja perustellen.  Helsingissä mopoa ei enää tarvittu.

Pääkaupungissa Poutiaisesta tuli myös puolueen päälehden Pientalonpojan, myöhemmin Suomen Uutisten päätoimittaja. Puolueen köyhimpinä aikoina hän toimitti myös taloudenhoitajan virkaa.

Välillä ainoana palkkana oli ollut hikinen päiväraha. Hän oli puurtaja, järjestelmän synnyttäjä, joka siinä sivussa oli luonut vankan aseman itselleenkin.

Hän on uhrannut paljon. On menettänyt taloudellisesti, on ollut henkisesti kireällä. Fyysisesti toki on päässyt helpommalla kuin lantakuormalla, hän toteaa.

Eino Poutiainen on vaistonvarainen psykologi, taktikko, joka on opiskellut suomalaisen kansanluoteen mustanpuhuvat syöverit niinä vuosina, jolloin hän kävi savottaa moottorisaha ja nälkävyö työkaluinaan.

Torppaan saapuneet onnittelijat saivat eteensä täytekakkua.

Vennamo mitä ilmeisimmin oli osannut aavistella suuren vaalivoiton tulevan. Siksi hän halusi sen ainoaksi sankariksi. Poutiainen oli pärjännyt hänen kanssaan kuluneet vuodet, mutta vaaleja varten hän sai väistyä puoluesihteerin paikaltaan vaalipäälliköksi Pohjois-Karjalaan.  Siellä vaalivalmistelutkin olivat retuperällä, vaalirahoituksesta nyt puhumattakaan.

Poutiainen ei kuitenkaan kadonnut syrjä-Suomen syrjäkylillä syrjittyjen joukkoon, vaan johdatti joukkonsa puolueen mittarilla suurimpaan voittoon. Puhetilaisuuksia vaalipiirissä järjestettiin 600.

Apu-lehdessä Poutiainen kertoi, oliko hänen ja Vennamon mahdollinen riita ajanut hänet Pohjois-Karjalaan.

Ulkopuolella magnetofonin hän tunnusti, että Vennamoa on helpompi kestää epäonnen kuin menestyksen päivinä.

– Kun kymmenen vuotta tehdään yhteistyötä, tulee tietysti riitaa. Avioliitossakin tulee, vähintään kerran kuukaudessa. Tämä on totta. Mitä Veikko Vennamon henkilöön tulee, olen minä – hänen vaimonsa ohella – kai ainoa ihminen, joka pystyn kertomaan hänestä totuuden. Ja sen teen sitten, kun olen kahdeksankymmenenviiden ja poissa politiikassa. Nyt ei ole oikea aika ryhtyä näitä asioita kertomaan.

Mihin katosi Poutiaisen murre?

Kymmenen työvuotta Helsingissä olivat olleet raskaita erossa perheessä, mutta opettavaisia ne olivat Poutiaiselle olleet. Politiikan koulu on kaikille kova.

Lauseet ovat taitavasti muotoiltuja, kieliopillisesti oikein rakennettuja, huumorilla sopivasti höystettyjä. Murre on lähes kadonnut, kielenkäyttöön on sijalle ilmestynyt sellaisia sanoja kuin aggressio, sympatia ja diskriminoida. Hän ääntää ne luontevasti ja ilman edeltävää, keskittynyttä taukoa.

– Minä tunnen pienviljelijän huolet ja aseman kokemusperäisesti. Minä olen ollut teollisuustyöläisenä ja tunnen työmiehen ongelmat kokemusperäisesti. Veikko Vennamo on rikkaan perheen poika ja lakimies, ei hänellä ole sellaista näkemystä näistä asioista – ilman asutustoiminnan pitkää kautta hän ei olisi koskaan tullut tajuamaan mistä on kysymys.

Minä sanon näin: en osaa puhua niin kuin tohtorit ja maisterit enkä tunne heidän ongelmiaan, vaikka niitä varmasti on. Eikä ne tykkäisi, jos minä menisin niihin puuttumaan. Sen vuoksi minä olen sitä mieltä, etteivät tohtorit ja maisterit pysty meikäläisen asiaa auttamaan, heiltä puuttuu kokemusperäinen tieto.

Timo Soinin johtama perussuomalaiset nousi SMP:n manttelinperijäksi. SMP:n kohdalla jytky tapahtui 1970 ja perussuomalaisten 2011, jolloin viiden paikan pienpuolue sai eduskuntaan 34 paikkaa lisää.

Poutiaisen taival eduskunnassa jäi lyhyeksi

Eino Poutiainen istui kaksi vuotta eduskunnassa. Vuonna 1972 Kekkonen hajotti eduskunnan. Uusissa vaaleissa SMP säilytti 18 paikkaansa, mutta eduskuntaryhmä hajosi pian sen jälkeen.

Poutiainen oli tippunut eduskunnasta. Vennamo ei myöskään päästänyt Poutiaista enää SMP:n puoluesihteeriksi vuoden 1972 puoluekokouksessa.

Poutiaisen  Pohjois-Karjalassa eduskunnasta pudottanut Aune Mänttäri oli yksi Suomen Kansan Yhtenäisyyden puolueen riveihin siirtyneistä. Se oli osa suurta peliä, joka tarvittiin Kekkosen toimikauden jatkamiseen poikkeuslailla, mutta tämä on jo toinen tarina.

Eino Poutiainen palasi eduskuntaan vuoden 1979 vaaleissa. Hänen comebackinsa kesti kuitenkin vain puoli vuotta. Eino Poutiainen kuoli 61 vuoden iässä saman vuoden syyskuussa. Totuus Vennamosta jäi kertomatta.

– Eino oli sellainen mopolla liikkuva pienviljelijä ja kansanmies, jolla oli kansanmiehen käsitykset politiikasta ja politiikan harjoittamisesta. Varmaan vähän herravihaakin mahtui, mutta ystävällinen ja vilpitön poliitikko hän aina oli. Ei roistopoliitikko ollenkaan, emeritustoimittaja Pentti Lumme muistaa.

Sampo Terho ja Jussi Halla-aho edustavat Poutiaisen ja Vennamon opetuslasten seuraavaa sukupolvea. Sittemmin näiden nuorempien puoluetovereiden tiet erkanivat myrskyisissä merkeissä.

50 vuotta

  • 1959 Veikko Vennamo perustaa Suomen Pientalonpoikien Puolueen.
  • 1966 Nimi vaihtuu, Vennamosta Suomen Maaseudun puolueen ainoa kansanedustaja.
  • 1970 Suurvoitto vaaleissa, 18 kansanedustajaa.
  • 1972 SMP hajoaa SMP:ksi ja SKYP:ksi.
  • 1979 Pekka Vennamosta SMP:n puheenjohtaja.
  • 1983 SMP hallitukseen.
  • 1995 Perussuomalaiset perustetaan SMP:n raunioille.
  • ​​​​​​​1997 Timo Soini Perussuomalaisten johtoon.
  • 2017 Jussi Halla-aho Perussuomalaisten johtoon.

​​

Julkaistu: 19.3.2020
Kommentoi »