Jyrähdys, jytky ja tuskan huuto – Hurja tarina 2000-luvun huippu-urheilun alasajosta: "Nykyjärjestelmä tullut tiensä päähän"

Spider on urheilun todellinen verkottunut sisäpiiriläinen, joka kirjoittaa Aitioon nimettömästi pitääkseen henkilöllisyytensä salassa kirjoittamiensa asioiden arkaluonteisuuden vuoksi. Spider kirjoittaa Aitioon epäsäännöllisesti, tarvittaessa.

Suomalainen kesäolympiamenestys Pariisissa oli sitä luokkaa, että se kirvoitti erinäiset urheilun asiantuntijat ja valmentajat kommentoimaan suomalaisen huippu-urheilun tilaa. Sudet olivat nähneet lampaat ja lampaat paimenen.

– Pariisin kisojen jälkeen OKM:llä ja O.Komitealla on miettimisen paikka. Aluksi voisi toimistoväen ja stipendiaattien määrän vähentää puoleen, tuplata todellisten urheilijoiden stipendit ja siirtää loput vähät rahat valmentajiin, loihe lausumaan Kalervo Kummola X:ssä.

Ajan tyyliin, Kummolan populistinen kannanotto sai lukuisia kannattajia, jotka tunnetuskissaan olivat kiehuttaneet mitalikahvit pohjaan. Ilman täytti pelin politiikka.

Ennen olympiatulen katoamista Pariisin horisonttiin, Suomen Olympiakomitean (jatkossa Olympiakomitea) väistyvä puheenjohtaja Jan Vapaavuori saattoi löytää syyllisen nykytilalle 2010 perustetusta huippu-urheilun muutosryhmästä (Humu).

Lajiliitot ovat halunneet visioida Olympiakomiteaa kohden kansalaisliikuttamisen suuntaa aiemminkin ja vähintään Pariisin olympiadin alusta alkaen. Tällä agendalla myös Vapaavuori tuli sisään urheiluliikkeen johtajaksi vuonna 2020.

Vuodesta 2008 Olympiakomitean hallituksessa ja vuodesta 2012 varapuheenjohtajana toimineen Susanna Rahkamon luovan kipinöinnin seurauksena saatiin kuulla, Ylelle antamassaan haastattelussa pari mielenkiintoista lukua. 4 ja 8. Huippu-urheilun muutosryhmän jalkauttamaa strategiaa uskallettiin toteuttaa olympiadin verran, ja että se hylättiin jo kahdeksan vuotta sitten. Uskoa siis riitti Lontoon ja Rio de Janeiron välisten kesäkisojen ajaksi.

Vuosina 2012-2016 laitettiin siis ”urheilija keskiöön” ja vuosina 2020-2024 ”naapurin Pena”. Siinä välissä selviteltiin ainakin hallinnollisia sotkuja. Kansakoulujärjelläkin ymmärtää, että Penasta ei saa boltia, eikä boltilla Penaa liikkeelle.

Strategisten valintojen, Olympiakomitean hallituksen ja jäsenliittojen johtajiston lisäksi sekaisin on ollut myös moraalinen kompassi. Puheet ovat yksi asia ja teot toinen. ”Rahkamolaiseen” johtamisdoktriiniin näyttäisi kuuluvan ketteryys. Pääasia on valta. Toissijainen asia on se minkä arvosuunnan milloinkin allekirjoittaa. Rahkamoa urheilukokemattomampi Vapaavuorikin siirtyi 11. elokuuta 2024 alkaen ainakin retoriikan tasolla huippu-urheilumieheksi.

Lopputuloksena on kaikkien aikojen heikoin huippu-urheilun taso ja huonovointisin kansa. Rahaa on palanut, mutta tämä kehityskulku on monen olympiadin mittainen. Siinä mielessä nykyinen johto voi saada vastuuvapauden mitalittomuudesta.

2000-luvun voittajia ovat olleet vain urheilun ”laskutusmiehet”. Nämä sulavaliikkeiset ja sutkit kulissipelurit, jotka yhtäältä toinen toisensa selkiä pesien toisaalta puukottaen putkahtavat aika-ajoin mitä mielikuvituksellisimpiin Olympiakomitean positioihin ja nollaprojekteihin vailla mitään vastuuta. Tästä seteliselkärankaisesta pienestä porukasta sitten myöhemmin.

Yhtä kaikki, vyyhde on niin sekava, että on pakko lähteä aikamatkalle 2000-luvun alkulähteille. Aikaan kun nykyisen olympiadin urheilijat syntyivät.

Kummolan pelikirja

Jääkiekon suosio räjähti 1990-luvulla tähtiin ja Jääkiekkoliiton asema suomalaisessa urheilujärjestelmässä nousi asteittain. Valtaa kahmittiin sekä poliittisesta että taloudellisesta piiristä, olihan Jääkiekkoliitto käytännössä täysin kokoomuslainen johdoltaan. Jääkiekkoliitto oli osannut hoitaa talouttaan ja oli vauras, toisin kuin muut lajiliitot.

Jääkiekkoliiton kasvoina toiminut Kalervo Kummola oli aikaansa edellä ollessaan verkottunut niin poliittisesti, mediassa kuin liike-elämän kentällä. Lisäksi Kummolan ote vankistui myös kansainvälisissä kabineteissa Leijonien menestyksen saattelemana. Kummola ymmärsi, että jos vallassa haluaa olla pitkään, on parempi jäädä lankojen vetäjän rooliin ja työntää ”hyödylliset hölmöt” valokeilaan kantamaan vastuuta vailla todellista valtaa. Lojaliteetista palkittiin hyvin.

Jääkiekkoliiton puheenjohtajuus (1997) vankisti lopullisesti Kummolan asemaa Olympiakomiteassa ja koko suomalaisen urheilun kentällä. Tämän symbolina voidaan nähdä Jääkiekkoliiton muutto pois muiden urheilulajien luota, SLU-talosta, samana vuotena. Uusi koti löytyi Käpylästä, urheiluvälinevalmistaja Amerin Sportsin pääkonttorin toimitiloista.

Kummola oli istunut Olympiakomitean hallituksessa vuodesta 1993. Hän vetäytyi verhoihin Olympiakomitean valtuuskunnan puheenjohtajaksi vuonna 2004. Kummola ei koskaan halunnut kalifiksi kalifin paikalle Olympiakomitean puheenjohtajaksi. Hän halusi olla kalifin tekijä.

Tapani Ilkka oli hallinnut hyvin patruunamaisesti Olympiakomitean puheenjohtajan nuijaa vuodesta 1988 aina vuoteen 2004 asti. Yleisurheilumies Ilkka toimi pitkään myös Suomen urheiluliiton (SUL) puheenjohtajana. Ilkka oli siviilityönään Vierumäen urheiluopiston kunnioitettu rehtori aina eläköitymiseen eli vuoteen 2006 asti. Opiston, jonka pääomistajana oli Jääkiekkoliitto. Opiston, jonka omistuksesta SUL luopui vuonna 1997.

Vuonna 2004 Ilkka ilmoitti, että ei ole käytettävissä enää jatkokaudelle Olympiakomitean puheenjohtajaksi. Tiedotustilaisuus oli kaksi päivää ennen puheenjohtajavaaleja.

– Olen siirtänyt päätöksentekoa ehdokkuudestani siksi, että olen halunnut varmistua siitä, että sekä Kalevi Kivistön työryhmän että Suomen Olympiakomitean hallituksen tekemät ehdotukset ja päätökset suomalaisen huippu-urheilun kehittämiseksi menevät eteenpäin. Erityisesti kesälajien kehitys on saatava uuteen nousuun. Nyt minulla on syytä olettaa, että pitkään huippu-urheilun hyväksi tehdyn työn tuloksia viedään eteenpäin hyvässä hengessä.

– Puheenjohtajien ehdokasasettelussa on tultu tilanteeseen, jossa katson voivani vetäytyä pois. Olympiakomitean on nyt mahdollista saada huippu-urheilusta kiinnostunut ja kansainvälisesti merkittävä johtaja, joka voi tuoda uutta ja raikasta ajattelua suomalaisen huippu-urheilun kehittämiseen. Tässä tilanteessa voin vetäytyä, Ilkka perusteli STT:lle.

Uudeksi Olympiakomitean puheenjohtajaksi valittiin Roger Talermo – urheilusta kiinnostunut kansainvälisen urheiluvälivalmistaja Amerin johtaja. Talermon nimi tuli julkisuuteen vain kolme päivää ennen Ilkan vetäytymisilmoitusta. Talermo oli ehdokkaista ainoa, jolla oli kokemusta kansainvälisistä johtotehtävistä. Kokemus oli tosin bisneksestä, ei huippu-urheilusta.

Kummola Olympiakomitean valtuuskunnan johtajana esiintyi julkisuudessa luonnollisesti tietämättömänä mitkä lajiliitot olivat äänestyksessä Talermon takana. Väistyvä Ilkkakin epäsuorasti tuki Talermoa puheenjohtajaksi.

Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa mikä oli Olympiakomitean valtuuskunnan rooli vallan kokonaisuudessa. Valtuuskunnan puheenjohtajisto valittiin lajiliittojen keskuudesta. Heillä oli hallituksen kokouksissa läsnäolo-, muttei äänioikeutta. Valtuuskunta valitsi Olympiakomitean hallituksen ja sen puheenjohtajiston sekä tarkisti muun muassa toimintasuunnitelman ja talousarvion. Myöhemmässä vaiheessa himmeliä jatkettiin, sillä valtuuskunnan jatkoksi perustettiin ”ehdollepanotoimikunta” valmistelemaan Olympiakomitean hallituksen kokoonpanoa.

Pasilan SLU-talon pitkillä toimistokäytävillä irvileukaisimmat kuiskivat, että Kummola sekä ehdotti että päätti Olympiakomitean puheenjohtajan. Kummola toimi valtuuskunnan puheenjohtajana aina vuoteen 2016 asti ja on edelleen vaikuttamassa osaamisellaan ehdollepanotoimikunnassa.

Lyhyen ajan sisään, Kummolan aikakaudella, pitkän linjan urheiluvaikuttaja, Tapani Ilkka, kävelytettiin kauniisti ulos urheilusta niin Olympiakomiteasta kuin Vierumäen urheiluopistoltakin. Ilkka jäi eläkkeelle 2006. Nousukautta yhä elänyt Suomi siirtyi piirun pois huippu-urheilusta bisnesurheilun suuntaan. Aika oli otollinen ”laskutusmiesten” nousulle, joita tarvittiin häärimään erilaisten työryhmien ja hankkeiden pariin.

Tapani Ilkan vilkuttaessa hyvästit Lauri ”Tahko” Pihkalan patsaalle, Kummolan uusi mielitietty Erkka Westerlund hioi jo karttakeppiään. Vierumäen urheiluopiston uusi rehtori ja toimitusjohtaja luonnollisesti valmensi samaan aikaan Leijonia.

Sivistyneestä Westerlundista pidettiin julkisuudessa ja muiden lajien parissa. Konkreettisimmin tämän huomasi Suomen Valmentajat ry:n tilaisuuksissa, joissa Westerlund toimi aktiivisesti koko urheilun hyväksi. Asema Kummolan polvella antoi näkymätöntä valtaa, jota Westerlund sopivan sofistikoituneesti käytti.

Leijonat voitti hopeaa Torinon olympialaisissa 2006. Torinosta tuli seitsemän muutakin mitalia. Mäkihypystä kaksi mitalia, freestylehiihdosta, curlingista, alppihiihdosta, lumilautailusta ja yhdistetystä kustakin yksi mitali.

Talermon johtama Olympiakomitean hallitus päätti, että alkavan olympiadin suurimman tukipotin ansaitsi Jääkiekkoliitto, ennen alppilajeja, maastohiihtoa ja mäkihyppyä.

Laskutusmiesten kulta-aika alkaa

Olympiakomitea pyörii julkisella rahalla. Sen takia politiikka ja sen suhdanteet ovat elimellinen osa henkilövalintoja, suuntaviivoja ja julkista retoriikkaa. Urheilurahoitus on aina puhuttanut, mutta ei ole koskaan noussut suoranaiseksi vaaliteemaksi. Urheilumenestys kyllä kelpaa politiikoille, mutta ei suvantovaiheiden tuoma epäsuosio. Lisäksi olympiadi on liian pitkä aika huomiotaloudessa.

Ruotsin sosiaalidemokraatit ottivat urheilurahoitukseen aseekseen pysyäkseen vallassa vuoden 2002 vaaleissa. He lupasivat avata kukkaronnyörejään eritoten urheilupaikkarahoitukselle. Suomessa seurattiin tilannetta korvat höröllä - olihan urheilufasiliteettimme retuperällä. Ruotsin seuraavissa vaaleissa 2006 porvarikoalitio otti maan haltuun. Samoin tapahtui Suomessa vuosi sen jälkeen.

Ruotsalaisen kansanpuolueen 40-kymppinen kohokas Stefan Wallin nimitettiin porvarihallituksen kulttuuriministeriksi. Wallin itse lisäsi siihen etuliitteen ”urheilu” kuvaamaan paremmin toimenkuvaansa. Tuore urheilu- ja kulttuuriministeri lupasi hyvin pian muuttaa Veikkauksen rahajakoa liikuntaa suosivaksi, huippu-urheilu mukaan lukien. Tähän päästiin valtion seuraavan vuoden budjetissa vuonna 2008.

Vuosilla 2007-2011 valtion liikuntabudjetti kasvoi 40 prosentilla. Tämä kakku kiinnosti monia ja kiihotti ajattelemaan, että kasvu jatkuisi loputtomiin.

Uusi olympiadi alkoi räväkästi. Ministeri Wallin asetti huippu-urheilun strategiaryhmän. Työryhmän puheenjohtajaksi valittiin, urheilun ideologiksikin kutsuttu, monopoliyhtiö Veikkauksen toimitusjohtaja Risto Nieminen. ”Niemisen työryhmään” muita kutsuttuja olivat Roger Talermo (OK), Tapio Korjus (valtion liikuntaneuvoston puheenjohtaja, Kuortaneen urheiluopisto), Erkka Westerlund (Leijonat, Vierumäen urheiluopisto), Lea Hakala (koripallo), Raija Mattila (OKM, liikuntayksikön johtaja), Maija Innanen (voimistelu), Timo Laitinen (SLU), Maria Laakso (paraurheilu), Hannu Tolonen (OKM, ylitarkastaja) Kari Niemi-Nikkola (OK, valmennuksen johtaja) ja Jari Lämsä (Kilpailu- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus).

Finanssikriisi nosti päätään, mutta urheiluväellä oli kaasu pohjassa. Kummolan vetämä ehdollepanotoimikunta ei löytänyt muita ehdokkaita ja niin Kummolan johtama valtuuskunta kirjoitti Talermolle uuden nelivuotiskauden Olympiakomitean puheenjohtajaksi. Myöhemmin samana vuonna, Talermo sai potkut toimitusjohtajan pestistään Amer Sportsilla.

Samaan aikaan Kummola toimi jo omiensa parissa muulle urheiluväelle eteen näyttäen. Muutaman jääkiekkoilullisesti heikon vuoden jälkeen puheenjohtaja oli antanut Westerlundille käskyn kasata yli 200 jääkiekon osaajaa Vierumäelle kehityspäiville. Luonteelta tilaisuus muistutti enemmän duuman kevätkokousta kuin iloista urheiluliikettä kun jo päätetyiltä asioilta saatiin suuren joukon valtuutus.

Jääkiekon pelastusrengas syntyi 36 tunnin aikana: jääkiekkoväen yhteinen YYO-sopimus näki päivänvalon keväällä 2009. Tulevat ilmaveivarit syntyisivät jatkossa Yhteistyön, Yksilön ja Osaamisen kehittämisen kautta.

Niemisen työryhmälle annettiin sentään vuosi aikaa – 2009 loppuun. Ryhmän tehtävä oli arvioida nykytilaa ja ehdottaa suuntaviivat seuraaviksi toimenpiteiksi.

– Vuoden 2010 talousarviossa panostukset kulttuuriin ja liikuntaan kasvavat noin 10 prosentilla ja nuorisotyön budjetti peräti 13 prosenttia. Tämä tietysti johtuu pääosin siitä, että päärahoittajalla, Veikkauksella, menee erittäin hyvin, mutta myöskin siitä, että Veikkauksen hedelmät tulevat lyhentämättöminä nimenomaan kentän käyttöön. Liikuntapuolella taas ovat lasten ja nuorten liikunta, terveysliikunta aivan erityisinä painopisteinä, mutta myöskin huippu-urheilu tulee saamaan erittäin tuntuvan korotuksen.

– Tämä istuu aika hyvin siihen tilanteeseen, mikä syntyi vuodenvaihteen jälkeen, kun huippu-urheilutyöryhmä Veikkauksen toimitusjohtaja Risto Niemisen johdolla luovuttaa oman mietintönsä, ja siltä pohjalta sitten edetään”, kertoi ministeri Wallin eduskunnan täysistunnossa vuoden lopulla.

Nieminenhän luovutti ja Wallin tiedotti uudelleen keväällä 2010.

– Strategiaryhmän arvio huippu-urheilun tilasta on karua luettavaa. Tämän perusteella voi todeta, että viimeisten arvokisojen menestys on ollut järjestelmästä riippumatonta yksittäisten huippu-urheilijoiden ja yksittäisten lajien omien panostusten tulosta. On siis varsin selvää, että mikäli haluamme menestystä kansainvälisissä arvokisoissa vielä tällä vuosikymmenellä, esittämänne muutos on käynnistettävä välittömästi.

– Toimintojen kehittäminen ei ole yksinomaan rahasta kiinni. Huippu-urheilun kehittämiseen osoitettuja määrärahoja on lisätty täksi vuodeksi 42 prosenttia ja koko hallituskauden aikana määrärahat ovat enemmän kuin kaksinkertaistuneet, kertoi Wallin.

Työryhmän mukaan Suomesta puuttui huippu-urheilun kokonaisvaltainen johtaminen. Osaamisen ja yhteistyön kehittäminen nostettiin kaiken ytimeen. Sen sijaan, että olisi käyty tuumasta toimeen, tarvittiin uusi projekti. Veikkauksen kasvavia tulovirtoja tultaisiin siis ohjaamaan sen järjestelmän päälle, joka oli jo ennestään tehoton, kuten Wallinin edellä mainitsee.

Olympiakomitea yhdessä Paralympiakomitean kanssa perustivat opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) rahoittaman huippu-urheilun muutosryhmän, jolle OKM luonnollisesti asetti seurantaryhmän, joka raportoi tekemisestä ja tarvittavista resursseista.

Tapio Korjus ja Erkka Westerlund todettiin kelpoisiksi jatkamaan strategiaryhmästä muutosryhmään. Uusina jäseninä Humuun saapuivat mäkihyppyvalmentaja Mika Kojonkoski, ampumaurheiluvalmentaja Leena Paavolainen ja koko ryhmän vetäjänä SLU:n puheenjohtaja Jukka Pekkala. Oli aika päästää laskutusmiehet vauhtiin.

Humuttelua

Olympiakomitean hallitus, Talermo puheenjohtajanaan, oli saanut esiteltyä kesäkuussa 2010 Huippu-urheilun muutosryhmän. Suomalainen huippu-urheilu on niin kankeaa ylätason touhua, että Niemisen työryhmästä seurasi siis uusi työryhmä. Tarkemmin Humun vaiheista voi lukea Suomen Kuvalehden artikkelista.

Huippu-urheilun muutosryhmään haki alun perin 38 henkilöä, joista lopulta siis Korjus, Westerlund, Kojonkoski, Paavolainen ja Pekkala valittiin.

Ministeri Wallinin johtama opetus- ja kulttuuriministeriö tuki Humu-ryhmää suoraan 2,5 miljoonalla eurolla. Eri lähteistä saatujen tietojen mukaan humuttelijoiden palkkakustannukset liikkuivat tästä summasta 1,8-1,9 miljoonan euron välillä. Jokainen jäsen kuittasi noin kymppitonnin kuukaudessa. Olympiakomitea maksoi autoedut erikseen palkan päälle.

Eittämättä kaikilla ryhmäläisillä oli siviilityöt, kenties myönnetty virkavapauskin, mutta rapsakka kymppitonnin kuukausierä oli varmasti maukas lisä ryhmään kuulumisesta. Kojonkoski valmensi päätyönään Norjan mäkimaajoukkuetta, mutta koki olevansa ”talkoilla” mukana.

– En malta olla sanomatta, että korvaus Humusta oli alle puolet siitä, mitä edellisen työnantajani (toim. huom. Norjan mäkimaajoukkueen valmennus) maksama palkka oli. Ja tulin tähän urheiluhengessä vapaaehtoisesti, viestitti Kojonkoski Seuran toimittaja Ari Korvolalle.

Työryhmän puhekielessä vilahteli usein ”muutosjohtaminen”, vaikka ryhmän jäsenistöllä ei sellaisesta varsinaisia työnäyttöjä löytynytkään. Humun toiminta oli todellista ylätason filosofointia. Koska varsinaisilla Humu-jäsenillä oli monta rautaa tulessa, itse tekijöitäkin tarvittiin.

Loput 2,5 miljoonan euron potista oli luonnollisesti verottomia kulukorvauksia ja tuttujen konsulttien laskutusta.

Veronmaksajien lompakolla kävivät ainakin urheilumanageri Harri Halme, suunnistuksen maailmanmestari Anssi Juutilainen, myöhemmin Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtoon noussut ja sieltä epäasiallisen käytöksen saattelemana lähtemään joutunut Mika Lehtimäki sekä jääkiekkoväen entinen lähipiiriläinen ja toimittaja-kirjailija Ari Mennander.

Huippu-urheilun muutostyöryhmän visio jatkoi jo alkanutta kehityskulkua ja tapaili nykyistä Olympiakomitean toimintaa: saman katon alle sekä kansalaisliikuttaminen ja huippu-urheilu. Suomen piti olla vuonna 2020 maailman liikkuvin kansa ja paras pohjoismaa huippu-urheilun osalta.

Jääkiekkoväki loi Yksilön, Yhteistyön ja Osaamisen kehittämisen omilla kehityspäivillään. Humu lähti liikkeelle Osaamisen ja Yhteistyön kehittämisestä, ja päätyi laittamaan ”urheilijan keskiöön”. Jääkiekkoväellä oli ”pelaajapolku”, ja Humu loi ”urheilijan polun”. Sen verran tuttuja yläotsikoita, että luentokalvoja tuskin on tarvinnut sisältöjen kohdalta päivittää: leijonalogo vaihtui vain olympiakomitean vastaavan.

Jos oli Niemisen työryhmän loppuraportin nimi ”sanoista teoiksi”, voidaan Humun vuonna 2012 valmistunutta raporttia kutsua ”teoista sanoiksi”. Aikaa meni viisi vuotta ja rahaa paloi useita miljoonia euroja. Saatiin lisää nollapuhetta, paperia ja sotkua.

Jälkeenpäin näyttäisi siltä, että todellisuudessa Humun perustehtävä oli lypsää lisää veronmaksajien rahaa huippu-urheilun järjestelmälle. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin valmentajataustaiset Humun jäsenet olivat eniten kasvattamassa pottia juuri valmentajille ja valmentautumisen tukipalveluille. Tarkoitus oli kanavoida kasvussa olevaa pottia Olympiakomiteaan perustettavan huippu-urheiluyksikön kautta eteenpäin.

Termi ”laskutusmiehet” tulee siitä, että suomalaiseen urheiluun on pesiytynyt kulttuuri, että kun pääsee urheilujärjestelmässä riittävän ylös ja vastuuttomiin palkkatöihin, voi järjestelmän sisältä ottaa sivuprojekteja, joita laskutetaan oman firman lukuun. Tässä ristiinlaskutuksessa veli veljiään valvoo.

Vähintäänkin voidaan työajan puolesta tehdä yritysluentoja, joita laskutetaan oman firman nimiin ja joissa materiaalina käytetään julkisin varoin ja voimin luotua sisältöä ilman lähdeviittauksia. Urheilujärjestelmän sisällä on kasoittain verovaroin tuettavia kehitysprojekteja, joita jaetaan pienen piirin kesken. Hyväveli-peli pyörii, missä ainakin on läheisiä korruption piirteitä.

Yhtä kaikki. Humun suunnitelma oli täydellinen, jota sen aikainen porvarihallitus, ministeri Wallin etunenässä, erinomaisesti tuki. Tällä kertaa urheiluväen jalka ei vaan osunut lankulle. Ajoitus petti.

Finanssikriisin seurauksena suomalainen poliittinen ilmapiiri koki odottamattoman kovan muutoksen. Vuonna 2011 tuli eduskuntavaalit ja ääniharava Timo Soinin johtaman Perussuomalaisten ”iso jytky”. Soini veti vaalivoiton ottaneen puolueensa oppositioon ja niin Jyrki Kataisen johtamasta sinipunahallituksesta syntyi kuuden puolueen sillisalaattia.

Seuraava urheiluministeri löytyikin hiukan yllättäen Vasemmistoliiton leivistä. Paavo Arhinmäki oli paitsi jalkapallofani, myös kärkevä kannanotoissaan. Monesti hän antoi etenkin Kummolan johtamalle jääkiekkoväelle poikittaista mailaa, milloin MM-kisojen lippukohuista, toisinaan kaukaloväkivaltaan viitaten. Arhinmäkeä selvästi ärsytti porvarijohtoseksi muovautunut huippu-urheilu ja etenkin jääkiekon asema vallan keskiössä.

Humulla oli silti vauhti päällä. Heidän ehdotuksestaan Olympiakomitea päätti perustaa huippu-urheiluyksikön. Humu ehdotti vuonna 2012 valmistuneessa loppuraportissaan 15 miljoonan euron lisäystä Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön kautta ohjattavaan rahoitukseen. Sen hetkisen 10 miljoonan sijaan olisi saatava 25 miljoonaa euroa.

Tästä 15 miljoonan kasvupotista oli allokoituna noin miljoonan euron kasvu suoraan urheilija-apurahaan, joka sittemmin on KIHUn tutkimusten mukaan suurin piirtein toteutunut. Loput 14 miljoonaa oli tarkoitus käyttää urheiluakatemia-, huippuvaihe,- ja osaamisohjelmien valmentajien määrän kasvattamiseen sekä erilaisten asiantuntijapalveluiden ostamiseen sekä hallintoon.

Tämä suhdeluku ei liene yllätys, kun miettii miltä taustoilta isännätöntä rahaa oltiin jakamassa. Laskutusmiehillä jäi osin kuti piippuun ja osa heistä jättikin paikkansa rahakkaampien pestien kutsuessa.

Urheiluministeri kuitenkin torppasi suunnitelman.

– Sanoin, ettei kannata rakentaa parasta mahdollista urheilun mallia, jossa ei oteta huomioon taloutta. Jos odotetaan, että huippu-urheilu ratkeaa sillä että valtiolta tulee kymmenen miljoonaa lisää, niin sitä kymmentä miljoonaa ei ole tulossa, Arhinmäki paalutti STT:lle.

Näissä tuulissa Olympiakomitean alle alkoi rakentua huippu-urheilu yksikkö vuonna 2012. Lopullisesti se pantiin pystyyn 2013 vuoden alusta. Sen perustamisesta vastasi Olympiakomitean hallitus Roger Talermon johdolla ja päätös perustui huippu-urheilun muutosryhmän esitykseen, jonka esitys perustui Risto Niemisen työryhmän pohjalle.

Kulisseissa Kummola oli ensin tarkkaillut kehityskulkuja ja sitten tehnyt peliliikkeensä. Keväällä 2012 hän junttasi jääkiekkomies Mika Sulinin Olympiakomitean pääsihteeriksi pitkäaikaisen johtajan, ja Tapani Ilkan tutkaparin, Jouko Purontakasen jäädessä tehtävästään eläkkeelle.

Sulinin palkkauksen yhteydessä tuli tarve korostaa rekrytoinnin ammattimaisuutta. Ensin Sulin seuloutui 30 henkilön joukosta, hiukan Pirkanmaan ulkopuolellakin tunnetun rekrytointifirman avulla viiden parhaan joukkoon, josta Talermo, Kummola ja kaksi muuta henkilöä karsivat lopulliset finalistit.

Talermon mukaan Sulin oli hakijoista selvä ykkönen Olympiakomitean tehtävään hallituksen asettamilla kriteereillä. Sulinin liikemiestaustat huomioiden, kriteeristön täytyi olla painottunut komitean omaan varainhankintaan.

Samaan aikaan Veikkauksessa tunnelma oli kiristynyt. Vasemmistoliiton entinen kansanedustaja Suvi-Anne Siimes oli noussut Veikkauksen hallituksen puheenjohtajaksi. Eikä aikaakaan kuin Risto Nieminen siirrettiin syrjään Veikkauksen johdosta kultaisen kädenpuristuksen periaattein. Helsingin Sanomat kirjoitti uutisanalyysissään 26. huhtikuuta 2012 Niemisen olevan haluton jatkamaan johtamistöitä ja, että ”uudelle hallituksen puheenjohtajalle ja myös hallitukselle valkeni, että Veikkauksen toimitusjohtaja teki vain vähän toimitusjohtajan operatiivisia töitä”.

Tämä oli viimeinen niitti Siimekselle, jonka päätöstä ministeri Arhinmäki tuki. Veikkaus kuului Arhinmäen johtaman ministeriön alaisuuteen.

Pian huippu-urheiluyksikölle ryhdyttiin hakemaan johtajaa. Eikä kauaakaan kun Talermo sai luvan kuuluttaa Mika Kojonkosken estradille. Jos oli Sulinin palkkaus ammattimaisuuden osoitus, Kojonkoski löytyi seinän toiselta puolelta – huippu-urheilun muutosryhmästä. Kojonkoski oli saavuttanut valmentajana menestystä kansainvälisillä kilpailuissa. Siitä oli kiistatta etua lanseeraushetkellä.

Sulin sai siis alaisekseen Norjan mäkimaajoukkueessa valmentaneen Kojonkosken, jolla oli kuitenkin kosketuspintaa myös jääkiekkoon. Kojonkoski oli ehtinyt Norjan pestinsä aikana konsultoimaan kuopiolaista jääkiekkoseura KalPaa sekä kuopiolaislähtöisiä NHL-pelaajia heidän harjoittelussaan. Totta kai.

– On hieno tunne saada tällainen vastuu ja mahdollisuus. Nyt on tärkeää antaa työrauha sekä urheilijoille Lontoon olympialaisiin että muutosryhmälle vuoden loppuun asti. Sen jälkeen suunnataan katseet tulevaan, totesi Kojonkoski Olympiakomitean tiedotteessa.

Retoriikan taituri puhui kauniisti itsestään persoonan kolmannessa muodossa.

Lontoon olympialaiset tuli ja meni. Menestys oli kohtalainen, jopa aavistuksen yläkanttiin kolmen mitalin saattelemana. Syksy 2012 aloitti taas uuden olympiadin. Istuva puheenjohtaja Talermo halusi jatkaa komitean puheenjohtajana. Kummolan johtamalla valtuustolla oli muut mielessä.

Puheenjohtajavaaleista tuli ylikävely jo ennen äänestyspäivää. Mediat suorastaan söivät Niemisen kädestä. Hänet tituleerattiin monesti Suomen vaikutusvaltaiseksi urheilujohtajaksi ja pääideologiksi. Talermolle tuli vaaleissa pronssia ja kultainen ansioristi kiitokseksi.

Kummolan vuoro oli taluttaa Veikkaukselta potkut saanut Risto Nieminen Olympiakomitean puheenjohtajaksi olympiadiksi 2012-2016. Median katse oli narun päässä. Se sopi Kummolalle enemmän kuin hyvin.

Ei voi tietää katkeroituiko Talermo päätöksestä, tuskin, mutta yhtä kaikki, hän hävisi urheiluväen valokeilasta yhtä nopeasti kuin oli sinne tullutkin vuonna 2004. Risto Nieminen puolestaan löysi kadoksissa olleen johtamishalunsa uudelleen. Hänen tunteikkaan avauspuheenvuoronsa neljä teesiä olivat kutakuinkin näin:

Kovin tuttua.

Niemisen johtajakauden aikana järjestelmämuutokset ajettiin päätepysäkille. Suomen Liikunta ja Urheilu, Nuori Suomi ja Suomen Kuntoliikuntaliitto lakkautettiin. Operatiiviset toiminnat yhdistettiin uuden urheiluliikkeen Valon alle. Olympiakomitea jäi tämän ulkopuolelle. Sittemmin vuonna 2014 Nieminen valittiin kipparoimaan sekä olympiakomitean lisäksi myös Valoa ja eikä aikaakaan, kun urheiluliikkeiden operatiiviset toiminnat yhdistettiin.

Helsingin Sanomien mukaan Nieminen oli itse hakukomiteassa, joka haki Valolle puheenjohtajaa. Taaskaan ei kaukaa tarvinnut etsiä. Lopulta Niemisen kauden päätteeksi 2016 Valo lakkautettiin ja yhdistettiin Olympiakomiteaan vuoden 2017 alusta.

Tässä muutoksessa eittämättä oli Opetus- ja kulttuuriministeriön poliittista työntöä, mutta urheiluväen omaa osuutta ei voi myöskään väheksyä.

Selvää on, että kun fuusioita rakennetaan, pian päällekkäisyyksiä karsintaan. Näin kävi myös Olympiakomitealle ja Valolle vuonna 2014. Olkoonkin, että valtion tuet vähenivät, myös oma varainhankinta petti. Seurauksena joka viides henkilöstöstä sai lähteä. Suurin osa liikunnan puolelta.

Anekdoottina Olympiakomitean johtamiskulttuurista seuraava. Myös Olympiakomiteassa kävi karsinta, kun tulopuolelle tuli puolen miljoonan aukko. Ensin tuottopuolen osaaja, Kummolan ja liikemies Harry Harkimon luottopakki Mika Sulin luisteli Valon puolelle varainkeruumieheksi. Kunnes jätti senkin työn muutaman kuukauden jälkeen.

Puheenjohtaja Niemisellä petti puolestaan harkinta. Iltasanomien mukaan Nieminen vei koko hallituksensa vienninedistämismatkalle Sveitsiin kesken kiivaimpien yhteistoimintaneuvotteluiden ja vastoin henkilökuntansa protestointia.

Yt-neuvottelut ovat aina henkilöstölle stressaava ja kova paikka. Empatia, avoimuus ja kommunikaatio korostuvat. Niemisen lisäksi sinivalkoisille siiville nousivat johtamiskulttuurillista oppia ottamaan: Susanna Rahkamo, Jukka Rauhala, Maria Laakso, Tuuli Merikoski, Pia Nybäck, Antti Peltoniemi, Antti Pihlakoski, Emma Terho, Hannu Tihinen ja Peter Tallberg.

Myöhemmin selvisi mistä Olympiakomitean tappiot olivat seurausta. Sotshin olympialaisten matkapakettien yritysmyynnistä koitui lähes 400 000 euron tappiot. Sulin oli siirtynyt jo muihin hommiin.

Tämän järjestömuutoksen keskellä Olympiakomitean huippu-urheiluyksikkö lähti toteuttamaan toimeksiantoaan johtajanaan Kojonkoski. Yksikön rakenne oli sellainen, että Kojonkosken alaisuuteen lajiryhmävastaaviksi palkattiin valmentajia. Kiistatta rakenteessa haettiin Norjan keskusjohtoista mallia, johon Kojonkoski oli tutustunut toimiessaan maan mäkihyppyvalmentajana.

Ensivaiheessa lajiryhmävastaaviksi valittiin Olli-Pekka Kärkkäinen (kestävyyslajit), Mika Lehtimäki (nopeus/teholajit), Pasi Sarkkinen (kamppailulajit) ja Kimmo Yli-Jaskari (tarkkuuslajit). Myöhemmässä vaiheessa tiimiin liittyivät Henrik Dettmann (palloilulajit) ja Antti Paananen (akatemiaohjelma).

Dettmann jatkoi luonnollisesti myös koripallomaajoukkueen päävalmentajana. Hänen sitoutumisensa työhön voi alun perinkin kyseenalaistaa. Dettmannin kytkin nousi jo muutaman kuukauden jälkeen, kun rahakkaammat tarjoukset kutsuivat. Koripallovalmentajan tilalle palkattiin jääkiekkovalmentaja Jukka Rautakorpi, joka niin ikään tunnetaan siitä, että hänellä on monta rautaa tulessa koko ajan.

Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön puuhakkaat aloittivat viedä muutoksia käytäntöön. Kiirettä oli ja paljon tehtiin. Urheilumenestys luisui kuitenkin Rio de Janeiron (2016) kesäkisoissa tasolle, että koko yksikön toimintaa alettiin ensimmäisen kerran kyseenalaistamaan. Pääideologi Risto Nieminen alkoi pikku hiljaa vähentää julkisia esiintymisiään.

Jos oli Niemisen puhepankki tyhjä, sen sijaan uusi johto sai selitellä kieli karrella Sulinin ja Kojonkosken johtaman Olympiakomitean rahankäyttöä opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) suuntaan. Sulin oli paennut takaisin Harkimon bisneksiin, mutta Kojonkosken kasvoista alkoi piirtyä suomalaisen urheilujohtamisen vinohko karikatyyri vuosiksi eteenpäin.

”Tulos tai ulos”

Näin Mika Kojonkoski uhosi aloittaessaan Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtajana. Rio de Janeiron kisojen jälkeen ääni oli muuttunut kellossa, mutta sitä helpotti uusi nelivuotinen johtajasopimus takataskussa. Rion olympialaisiin Kojonkoski ei asettanut urheilijoille mitalitavoitteita, vaan tärkeintä oli Suomeen välittyvä hyvä kisahenki ja energia. Ideologiassa oli jotain tuttua, mutta toimintavoissa ei. Kojonkosken mukaan ottaisi vielä vuosia, että toimintatavat alkaisivat tuottaa menestystä.

Olympiavuonna huippu-urheiluyksikkö sai valtion avustusta melkein 7 miljoonaa euroa. Ainoan mitalin kisoista nyrkkeillyt Mira Potkonen sai urheilija-apurahana potista kokonaiset 10 000 euroa.

Potkosen lisäksi tulosta tehtiin lisäksi tilikirjoissa. Alkuvuodesta 2016 OKM oli aloittanut ensimmäistä kertaa tarkastustoimet, jonka tarkoituksena oli selvittää ministeriön jakamien valtionavustuksien käyttöä. Suomen olympiakomitea ry oli yksi suurimmista avustuksensaajista. Jääkiekkomiesten talousosaamisesta on riittänyt puhetta, mutta nyt holtiton toiminta oli tavoittanut myös Olympiakomitean.

Suomalaisten urheilujohtajien porsastelu alkoi paljastua OKM:n erityistarkastuksessa. Avustuksien väärinkäytössä oli toteutettu sellaista luovuutta mikä saattaisi selväjärkisen henkilön kysymään moraalin perään. Avustuksia oli jaettu vuonna 2014 yhdeksän miljoonaa, joista väärinkäyttöä oli pelkästään vuoden ajalta yli miljoona euroa. Sittemmin OKM kohtuullisti takaisin haettavan summan noin 400 000 euroon ettei Olympiakomitea ajautuisi konkurssiin.

Ajatelkaa: Verovaroin rahoitettava Olympiakomitea. Konkurssiin!

Tässä sirkustelussa härskiydellä ei ollut mitään rajoja. Ensinnäkin pomoportaan palkkoihin oli käytetty enemmän kuin valtioavustuksen enimmäismäärä 70 000 euroa. Ylitys luontoisetuineen oli noin 270 000 euroa vuodessa kahdeksan parhaiten palkatun pomon osalta. Verorahapottia ulosmitattiin moitittavasti myös kilometrikorvauksiin, joita tilikauden aikana maksettin peräti 76 000 euroa, joista huippu-urheiluyksikön osuus oli noin 70 000 euroa.

Parhaan johtajan verovapaat kilometrikorvaukset olivat pitkälle toistakymmentä tuhatta euroa. Häneltä on kysytty rattitaitojen lisäksi myös istumalihaksia, sillä mikäli vuosilomia on pidetty, pelkästään verovapaata työajoa olisi ollut melkein kaksi tuntia työpäivästä ympäri vuoden.

Tarkastushavaintojen perusteella matkalaskuja oli yhtäältä tehtailtu ja toisaalta johdon puolelta yhdessä kikkailtu. Tästä todisteena se, että työn tekemisen ensisijaiseksi paikaksi oli merkitty ”koti” ja toissijaiseksi työpaikaksi ”Helsinki”. Tämä järjestely Olympiakomitean mukaan mahdollisti sen, että kodin ja työpaikan välinen matka olisikin verovapaan matkakorvauksen piirissä. Yhdessä oli sovittu, että ajopäiväkirjojen täyttämisellä ei tarvinnut sentään päätä rasittaa.

Euroluovuutta eittämättä tarvittiin, kun huippu-urheilun kehittämiseksi tarvittiin suuria nimiä sitoutumisen sijaan. Kun joukkuepalloilulajivastaava Henrik Dettmann vaihtui ensin Rautakorpeen ja toiseksi Rautakorven kaksoispestiin jääkiekkoliiton kanssa, johtaja Kojonkoski kommentoi Ylelle seuraavalla tavalla:

– Rautakorpi ja Dettmann ovat niin kovan luokan valmentajia, että Olympiakomitea joutuu sopimaan lajiliittojen kanssa kaksoisrooleista. Tiedämme, että emme voi maksaa keskiarvon liigavalmentajan palkkaa. Jukalla ja Henrikillä on kysyntää joka puolelle.

Kummola oli palkkaamassa Rautakorpea Jääkiekkoliittoon, koska Olympiakomitea haki ”Rautakorvelle lisää hommaa”. Sittemmin Rautakorpi sai potkut maajoukkueesta pieleen menneiden nuorten kisojen vuoksi. Olympiakomitean pestikin loppui myöhemmin keväällä, eikä siihen sitten tilalle ketään enää tarvittu.

Olympiakomitea haki alun perin Dettmannin palkkaukseen OKM:ltä 120 000 euroa vuonna 2014, mutta sai vain 85 000 euroa. Hankkeen tuloksista ei sen koommin OKM:ään raportoitu. Järjestely tehtiin niin, että Olympiakomitea osti Koripalloliiton valmentajana toimineelta Dettmannilta asiantuntijapalveluita, joista Olympiakomitea maksoi 70 prosenttia tehtävien hoitamisesta. Koripalloliitto laskutti Dettmannista noin 48 000 euroa ajalta 1.8. - 31.12.2014.

Tapaukseen liittyy myös eräs merkillinen episodi, joka kertoo rahanjakorajojen hämäryydestä. Dettmannin ohiheitosta ”ylijääneet”, siis noin 37 000 euroa olisi Olympiakomitean mukaan päätetty siirtää vuodelle 2015 Mika Kojonkosken, Leena Paavolaisen (OK) ja opetus- ja kulttuuriministeriön ylitarkastaja Hannu Tolosen kesken. Avustus koski vain vuotta 2014.

Tolonen muistaa tarkastusraportin mukaan käyneensä Olympiakomitean väen kanssa vain ”normaalia informaatio-ohjausta”. Erikoista oli, että Koripalloliitto oli osannut laskuttaa Dettmannin työpanoksen 2014 vuoden puolella, vaikka Dettmannin työpanoksen katsotaan alkaneen lokakuussa ja päättyneen 2015 vuoden helmikuussa.

Tästä valtion harrastamasta informaatio-ohjauksesta olisi kansalaisten hyvä kuulla lisää. OKM:n omassa tarkastusraportissaan löytyy Tolosen kohdalta useampikin maininta, mutta yhdessä kohdassa hän oli antanut omin päin eräälle avustukselle käyttöajan jatkoa vastoin ministeriön omaa toimintatapaa. Tästä syystä ministeriö ei voinut takaisinperiä rahoja Olympiakomitealta vaan ratkaisi asian sisäisesti ministeriössään.

Silloinen Olympiakomitean pääsihteeri Teemu Japisson levitteli käsiään Helsingin Sanomien haastattelussa. Häntä harmitti, että Olympiakomitealla oli monesta tarkastuksessa esiin nostetusta asiasta erilainen näkemys kuin ministeriön tarkastustoimella, mutta samanlainen näkemys toimintatavoista kuin saman ministeriön liikuntayksiköllä.

Ostopalveluiden syntilista oli myös karua luettavaa noin 450 000 euron edestä. Huippu-urheilu yksikkö oli ostanut 150 000 euron edestä asiantuntijapalveluita KIHUlta, jonka puheenjohtajana oli Kojonkoski. Markkinointitoimisto Cassiukselle oli maksettu reilu 70 000 euroa, joista suullisia sopimuksia tai ”tositteettomien” osuuksia oli reilut 30 000 euroa. Cassiuksen avainhenkilö ei allekirjoittanut yhteistyösopimuksia, mutta oli ennen toiminut sekä Urheilugaalan että SLU:n johtajana.

Erinäisiä kestityksiä oli 18 000 euron edestä, Infront Finland Oy:lle oli maksettu Urheilugaalasta reilu 40 000 euroa, asianajo- markkinointimateriaalikuluja 44 000 euron edestä ja Nordic Business Forumista oli ostettu lippuja melkein 25 000 euron edestä. Suurelta osin hankintalain mukainen kilpailutus oli jätetty tekemättä.

Oma juttunsa oli Olympiakomitean tilinpäätöksessä lahjoihin ja huomionosoituksiin kirjatut kulut noin 40 000 euroa. Kojonkoski sai 50-vuotislahjaksi yli kahden tonnin polkupyörän, jonka toimittajan laskun tilaajaviitteenä oli Kojonkoski itse. Vaatteisiin ja pinsseihin oli mennyt 14.000 euroa. Jääkiekkotoimittajan ja -kuvaajan tekemää Leijonien Olympiataival-nimistä kirjaa oli ostettu seitsemällä tuhannella eurolla ja olihan, totta kai, Jokereiden pelissäkin käyty.

Sotshin Olympialaisista syntyi matka- ja majoituskuluja Olympiakomitean hallituksen osalta vajaa 50 000 euroa ja joukkueen osalta noin 500 000 euroa. Kaiken kaikkiaan Olympiakomitean henkilökuntaa oli Sotshissa 21 henkilöä ja lisäksi pääsihteeri Sulinin vaimo. Tosin Olympiakomitean mukaan puolison kisamatka kuuluu Kansainvälisen Olympiakomitean tapoihin.

Sotshin varustesopimus oli arvoltaan vajaa 400 000 euroa. Varustehankintojen suhteen ei löytynyt dokumenttejä siitä, olivatko varusteet hankittu missä määrin myyntiin vai urheilijoille vai kisahenkilöstölle. Varustesopimuksen kilpailutuksesta ei löytynyt dokumenttia. Sen sijaan se tiedetään tarkastusraportista, että varustetoimittajan hallituksen puheenjohtaja oli entinen Olympiakomitean puheenjohtaja.

OKM:n mukaan Olympiakomitean tulisi palauttaa pelkästään Sotshin osalta 950 000 euroa. Olympiakomitean mukaan hankintojen kilpailutusta olisi tehty, mutta OKM:lle asti dokumentteja ei löytynyt. Avoimeksi siis jäi, oliko tuotteista ja palveluista maksettu ylihintaa.

Edellä mainitut tapahtumaketjun osapalaset voi lukea Opetus- ja kulttuuriministeriön diaarista 1/203/2016. Raportissa on osittain salattua tietoa. Suomalaiseenkin kaupankäyntikulttuuriin kuuluu niin sanottu ”kickback”, jossa myyjän ja ostajan välille syntyy vastapalveluksen-periaate hankintapäätöksissä. Isännättömän rahan kohdalla kyseeseen voi tulla myös kolmas osapuoli.

Ei ole kuitenkaan syytä epäillä ketään edellä mainituista henkilöistä laskuttavan konsulttipalkkioita oman tai bulvaaniyhtiön nimiin. Ongelma on vain se, että hankintoja on tehty pienen piirin kesken ja kilpailuttamatta.

Suomen Olympiakomitean puheenjohtajanakin toiminut, Suomen tasavallan presidentti Urho Kekkosen tiedettiin sanoneen: ”niin on, jos siltä näyttää”.

Huippu-urheilusta liikkumisen iloon

Rio de Janeiron menestymättömyyden, Olympiakomitean talous-, johtamis- ja viestintälikapyykkien sekä korona-vuosien aikana että jälkeen suomalainen huippu-urheilu jatkoi matalalentoaan. Olympiadi 2016-2020 välillä oli silti oikeastaan seesteisin moneen vuoteen.

Huippu-urheilun ja ”kansan liikuttamisen” yhdistäminen ja liittäminen elimelliseksi osaksi Olympiakomitean alaisuuteen oli alkanut jo vuosia sitten. Kummolan johtaman ehdollepanotoimikunnan seuraava kortti oli ammattijohtaja, rahoitusmaailmasta tuttu, Timo Ritakallio. Suunnistusliiton puheenjohtajana toiminut Ritakallio edusti vakaata arvopohjaista johtajuutta ja sen seurauksena koko Olympiakomitean ryhti alkoi suoristui.

Tähän ajanjaksoon ja tulevaan ajanjaksoon liittyy kuitenkin kehityskulkuja, joita näyteltiin muualla. Kummolan omassa lajissa puheenjohtajavaaleja ei käyty ennen vuotta 2014. Jääkiekkoväen julkiset töppäilyt ja suhmuroinnit olivat saaneet aikaan sen, että Kummolan johtamista ja valtaa alettiin kyseenalaistamaan lajin sisällä. Lisäksi jääkiekkoväen keskuuteen oli syntynyt kilkkejä. Nämä tapahtumakulut resonoivat aina Olympiakomiteaan asti.

Energiayhtiö ST1:n pääjohtaja Mika Anttonen haastoi Kummolan vuonna 2014. Silloinkin Kummola olisi halunnut pysyä verhoissa, mutta Anttosen nostama julkinen haasto pakotti Kummolan framille. Julkinen keskustelu käytiin A-studiossa, jonne oli saatu Suomen jääkiekkoilijat ry:n puheenjohtaja Sinuhe Wallinheimo (kok) kertomaan, että Anttosta ei voi äänestää, koska pelaajat eivät tunne häntä.

Kovan lobbaamisen seurauksena Kummola voitti kuin voittikin Anttosen äänen erolla, mutta rautakanslerin kiiltävä kilpi sai julkisen klommon. Sivumennen sanottakoon. Kummolan kolmen kohdan vaaliteesit olivat: sarjajärjestelmät, naisten jääkiekon kehitys ja harrastamisen kustannukset. Hän jätti puheenjohtajan nuijan vain vuosi valintansa jälkeen - 2016. Vuonna 2024 jääkiekkoväellä on edelleen Kummolan teesit pöydällä ja sarjajärjestelmät jopa kilpailu- ja kuluttajaviraston kartellitutkinnassa.

Ritakallion aikana julkisuudessa ryvettynyt Kojonkoski sai lähteä. Osaltaan tämäkin seesteytti aikaa, joskaan ei muuttanut mitään. Kojonkosken seuraaja valittiin taas läheltä, kun johtajakaavun ylleen puki erinäisiä valmennustöitä tehnyt Mika Lehtimäki. Lehtimäki oli hurmannut suuren yleisön toimiessaan Ylen asiantuntijana yleisurheilulähetyksissä.

Ritakalliolle riitti neljä vuotta ja hän jättäytyi omasta aloitteestaan sivuun. Kummola siirtyi tai siirrettiin ehdollepanotoimikunnan puheenjohtajasta rivipelaajaksi. Pitkästä aikaa Olympiakomitean puheenjohtajuudesta käytiin tiukat vaalit. Neljä Kokoomustaustaista ehdokasta kisasivat vaaleissa. Ensimmäisellä kierroksella Vapaavuori sai 47 ääntä, Susanna Rahkamo 46, Ilkka Kanerva 30 ja Sari Multala 10. Toisella kierroksella Vapaavuori kukisti Rahkamon äänin 79-54.

Kohuitta ei tämäkään puheenjohtajavaali mennyt. Kärkiehdokkaaksi povattu Anttonen vetäytyi puheenjohtajavaaleista vedoten likaiseen kabinettipeliin. Anttosta ajoi puheenjohtajaksi Jääkiekkoliitto. Muut lajit pelkäsivät jääkiekkoväen ”ylivallan” palaamista ja tarjosivat poikittaista mailaa.

Vapaavuoren takana oli ainakin Koripalloliitto, Lentopalloliitto, Palloliitto, Salibandyliitto ja Tennisliitto. Liitot näkivät Vapaavuoressa muutosjohtajuutta. Vapaavuori asemoi itsensä arvopohjaiseksi unilukkariksi ja kommentoi: ”Olympiakomitean puheenjohtajan rooli on olla aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija”. Vapaavuorta häiritsi, että puhe oli liikaa olympiamenestyksessä ja hallintorakenteissa.

Valitettavasti kohuitta ei alkanut Vapaavuorenkaan aikakausi. Ensin Mika Lehtimäelle tehtiin pitkä jatkosopimus ilman avointa hakua ja pian sen jälkeen alkoi Vapaavuoren viestinnällinen kiirastuli liittyen urheilujohtajansa käytökseen. Lehtimäen oma johtamisen kujanjuoksu päättyi vuonna 2022 eroamiseen. – Olen toiminnallani aiheuttanut kohtuutonta harmia suomalaiselle huippu-urheilulle ja OIympiakomitealle, Lehtimäki sanoi erotilaisuudessaan. Aiemmin Olympiakomitea oli antanut Lehtimäelle varoituksen naisiin kohdistuneista epäasiallisesta käytöksestä työyhteisössä.

Pariisissa 2024 Suomi jäi ensimmäisen kerran ilman arvokisamitalia. Vuonna 1924 Pariisin kisoista tuli 12 kulta-, 13 hopea- ja 10 pronssimitalia. Yhteensä siis 37 mitalia. Miljoonissa yhtä paljon kun Olympiakomitea sai tehostamistukia (valmennusjärjestelmien ja osaamisen kehittämiseen, asiantuntijatoimintaan ja suoriin lajitukiin) sekä suoria urheilija apurahoja vuosien 2021 - 2024 välillä.

Yhteenveto

2000-luvun huippu-urheilusta voidaan vetää yksi otsikkotason johtopäätös. Olympiamitalit tulevat, jos ovat tullakseen, järjestelmästä huolimatta. Intohimolla ei ole hintalappua.

Olympiakomitean johtamisesta voidaan puolestaan löytää viisikin alajohtopäätöstä. Ensinnäkin humulaisilla oli tarkoitus tehdä kaikkien aikojen rahakeikaus, jonka lopulta vesitti ”Soinin jytky”. Toiseksi tarkoitus oli koplata rahavirtoja pienemmän porukan päätettäväksi huippu-urheiluyksikön kautta. Kolmanneksi: rekrytointeja oli tehty ja asiantuntijapalveluita oli hankittu poikkeuksetta edunsaantimielessä läheisiltä tahoilta. Neljänneksi: hyvä hallintotapa on yhtä kaukainen asia kuin Paavo Nurmen voittamat mitalit. Viidenneksi: urheilija ei ole koskaan ollut keskiössä vaan järjestelmä ja sen pienen piirin edunsaajat - laskutusmiehet.

Tapani Ilkan jälkeisestä ajasta nykyhetkeen oikeastaan kaikki avaintekijät ovat vaihtuneet. Kummolan ote on kirvonnut. Ainoastaan puheenjohtajaksi hakeva Tapio Korjus on edelleen elimellinen osa Olympiakomiteaa. Korjus on varapuheenjohtaja ja Westerlund on hallituksen varajäsenenä ja vetää totta kai komiteassa osaamisen kehittämisen sparriryhmää.

Suomalainen urheilujärjestelmä kaipaa totaalista remonttia. Nykyjärjestelmä on tullut tien päähän. Uusia avauksia kaivataan huippu-urheilun organisoimiseksi ja toiminnan suoraviivaistamiseksi. Niin sanottu ”Valentin Konosen ryhmän” avaus uudesta toimintamallista oli hyvä pohjapanos.

Uskottavuuden ja tuoreen startin vuoksi, uudistaa pitää myös järjestelmän sisältä. Uusia, raikkaita ja vaikkapa nimettömiäkin osaajia on tuotava johtopaikoille.

Sen sijaan, että laskutusmiehet esiintyvät enää missään roolissa liittyen suomalaiseen huippu-urheiluun, ehdotan heille loppusijoituspaikaksi Suomen Urheilujohtajaseniorit ry:tä. Sekin saa avustusta Opetus- ja kulttuuriministeriön veikkausvoittovaroista.