JYPin romahdus ja henkilökohtainen kriisi ajoivat urheilujohtajan murtumispisteeseen – ”Olen kiitollinen, ettei itsetuhoisat ajatukseni edenneet pidemmälle”

Viime kauden aikana JYPin urheilujohtajan nimi oli monessa otsikossa – harvoin hyvässä, useammin pahassa. Nimi kuului Mikko Viitaselle. Julkinen myllytys oli armotonta, kun joukkue alkoi kauden aikana vajota kohti sarjan pohjaa.

Samaan aikaan kun Viitasen saattoi nähdä seisovan median edessä ottamassa vastaan kritiikkiä, kukaan ei nähnyt, että hänen henkilökohtainen elämänsä oli murentunut palasiksi. Masennuksen mustassa kuilussa maailma näytti toivottomalta.

Jouluna 2020 tilanne kärjistyi pisteeseen, jossa hän päätyi tunnekuohuissa harkitsemaan pahinta – ja lopullista ratkaisua.

Viitanen ajoi autollaan Nurmijärveltä poispäin. Hän oli juuri käynyt vanhempiensa luona. Tie oli tyhjä, ajatukset synkkiä. Avioliitto oli paljastumassa valheeksi, jaksaminen oli lopussa ja tuolloin 38-vuotias urheilujohtaja tuli tulokseen, että tämä olisi hänen viimeinen matkansa.

Sitten puhelin onneksi soi. Se käänsi hänet takaisin elämän puolelle.

Tie parantumiseen oli kuitenkin vasta alussa.

Jääkiekko oli elämässäni kahdeksanvuotiaasta 42-vuotiaaksi – nyt en enää kaipaa sitä, Viitanen aloittaa.

Laji vei mennessään jo varhain. Yrittäjäperheen poika omistautui lajille täysin, uhraten kaiken muun jääkiekon alttarille. Kun hän kertaa uraansa, hän on ylpeä siitä, miten pitkälle hän pääsi.

Alle 20-vuotiaiden maajoukkueeseen noussut puolustaja oli Colorado Avalanchen viidennen kierroksen varaus. Varaus poiki myös NHL-sopimuksen, mutta Viitanen pelasi lopulta farmipelejä. Palattuaan Suomeen hän voitti kaksi Suomen mestaruutta JYPissä. Urassa on paljon asioita jäänyt mieleen, joita voi muistella lämmöllä.

– Sain pelata peliä omasta mielestäni vähän ehkä liiankin hyvällä tasolla ja hyvissä joukkueissa ja hyvien joukkuekavereiden kanssa, hän muistelee pelaajauraansa.

Viitanen pelasi ainoalla tavalla, jonka hän osasi: täydellä sydämellä ja omistautuneesti. Pelaajan ominaisuuksien rajoitteita hän korvasi raa’alla työnteolla. Viitanen ymmärsi jo varhain, että hän ei koskaan tulisi olemaan kaukalon taitavin pelaaja – mutta kovakuntoisin hän voisi olla. Siihen hän myös pyrki.

– En suostunut menemään edes lomille. Ajattelin, että minähän vain harjoittelen. Kun en osannut pelata, niin sitten harjoittelen, hän kuvaa asennettaan.

– Olin valmis tekemään mitä tahansa fyysisen harjoittelun nimissä. Olin valmis pitämään itseni sellaisessa kunnossa, mitä moni muu ei suostuisi tekemään. Siitä tuli vahvuuteni.

Kun pelaajauran jälkeen tie vei valmennuksen kautta johtotehtäviin, Viitanen teki kaiken samalla intensiteetillä kuin pelatessaan. Se osoittautui myöhemmin sekä vahvuudeksi että heikkoudeksi.

– Omaan luonteeseen kuuluu tietynlainen äärimmäisyys, Viitanen toteaa.

– En oikein osaa tehdä mitään kauhean harmaasti. Jos jotakin päätetään tehdä, niin sitten yleensä tehdään ja yleensä pysädytään vasta sitten, kun on menty päin seinää.

Tämä luonteenpiirre näkyi kaikessa: perhe-elämässä, urheilemisessa ja johtamisessakin. Kaikki tämä teki hänestä tehokkaan ja toimeliaan, mutta samalla haavoittuvan.

– Olin pelatessanikin jo vähän sellainen, että kritiikki itseäni kohtaan oli kaikista armottominta. Ja onnistuin viisinkertaistamaan sen oman pääni sisällä, hän analysoi.

Tuo mentaliteetti kävi kuormittavaksi.

– Sellainenhan sairastuttaa pitkässä juoksussa ihmisen mielen.

Viitanen uskoo, että hänen sisäinen peräänantamattomuutensa yhdistettynä jääkiekkokulttuurin raadollisuuteen oli huono yhdistelmä. Viitanen kun kokee, että jääkiekossa heikkouksia ei saa näyttää. Ja kun heikkoudet yrittää kätkeä, joutuu kätkemään myös tunteensa.

Tätä pidetään jääkiekossa usein kovuutena. Viitasen mielestä kovuus on kuitenkin lopulta illuusio, joka kääntyy kantajaansa vastaan.

– Lätkämaailma ikään kuin opetti pelaajana, että mitään ei saa näyttää – ei edes kipua. Ainoa minkä voit näyttää, on aggressiivisuus. Jos sinua lyödään, on lyötävä kaksi kertaa takaisin. Osa kestää pidempään, osa lyhyemmän aikaa. Ja itsekin sitä olen ollut omalla tavallani ruokkimassa, Viitanen kuvailee.

Jääkiekkokulttuuri alkaa Viitasen mukaan muuttamaan ihmistä salakavalasti. Kulttuuri opettaa salaamaan heikkoudet.

– Ajattelin joskus, että olin tosi hyvin pystynyt irrottamaan oman siviili-ihmiseni. Eli että on Mikko Viitanen ja sitten on työ-Mikko Viitanen, hän kertoo.

– Tajusin kuitenkin, että jääkiekko oli taustalla liian läsnä.

Valinta JYPin urheilujohtajaksi tuli keväällä 2019. Häntä kysyttiin pestiin, ja Viitanen suostui. Neljä viikkoa myöhemmin siviilielämässä alkoivat vaikeudet.

– Oli asioita, jotka jahtasivat minua koko ajan oman pääni sisällä. Painettakin tuli enemmän tai vähemmän töissä, Viitanen muistaa.

JYPin tilanne oli vaikea jo Viitasen aloittaessa ja vaikeudet eivät pitkällä matkalla kaikonneet.

Moni asia jäi lopulta toteuttamatta. Esimerkiksi NHL-sopimuksen tehneiden nuorten pelaajien siirtokorvaukset, joiden piti mahdollistaa juniorivalmennuksen ammattimaistaminen, menivätkin liigajoukkueen tappioiden korjaamiseen.

Juniorivalmennuksen ammattimaistamiseen pyrittiin, koska nähtiin, että seuran junioreissa oli NHL-potentiaalia useammassakin pelaajassa.

Toisin kävi.

– Noin 700 000 euroa NHL-siirtokorvausrahaa, joka oli korvamerkitty, meni liigajoukkueen noin 850 000 euron miinuksen kuittaamiseen, Viitanen sanoo.

– Oli vaarana, että ne asiat, mitkä olimme suunnitelleet strategiaan, että talous veisi niiltä asioilta pohjan pois, hän muistelee varoittaneensa.

Viitanen oli tehnyt tarkat analyysit riskeistä hallitukselle ja näki, mihin suuntaan oltiin menossa.

– Meidän urheilutavoitteemme oli jälkikäteen ylikunniahimoinen, hän myöntää.

Viitanen sanoo nähneensä valmentajien osalta paljon parantamisen varaa. Jukka Rautakorven potkut nostivat suuren metakan julkisuudessa.

Viitasen mielestä kaikki ei mennyt kuten oli sovittu. Hän kokee, että asioista oltiin yhtä mieltä siihen saakka, kunnes nimet olivat sopimuspaperissa. Sitten alkoi omaehtoinen soveltaminen.

– Viime vuonna paljon oli mediassa, että seuran strategia ei toimi. Ensinnäkin, että sitä voidaan arvioida, toimiiko se, niin sitten pitäisi ensin toimia sen mukaisesti, Viitanen analysoi tilannetta.

– Sitten me voidaan miettiä, että toimiiko se vai eikö se toimi.

Viitanen nostaa konkreettisen esimerkin.

– Yksikään meidän liigajoukkueen harjoitus vuosina 2019-2024 ei ollut sellainen, jossa yksittäinen pelaaja olisi liikkunut yli 13 minuuttia kentällä riippumatta siitä, että oliko harjoitus 90 minuuttia vai 60 minuuttia pitkä, hän paljastaa.

– Sitten palattiin joka vuosi siihen samaan pisteeseen toteamalla, että pelaajat ovat liian huonossa kunnossa. Pitäisikö muuttaa jotain? Asioista keskusteltiin, mutta varsinaista muutosta ei tullut.

Näkemyserot olivat suuria. Viitanen sanoo, että kokemuksensa kautta valmentajat ylipäätään tekevät usein asioita oman mielensä mukaan välittämättä seuran linjasta. Pelaajahankintojakin saatetaan pyytää yli budjetin.

– Meilläkin se meni usein siihen, että heti kun annat vähänkin löysää, asiat palaavat takaisin ennalleen, Viitanen kuvaa.

– Onhan se ihan helvetin puuduttavaa, että joutuu toistamaan sitä, että mitkä ne meidän organisaation toimintatavat on, mihin me ollaan yhteisesti sitouduttu. Eikä se ole kivaa käydä vahtimassa ja kyttäämässä, että ne asiat pitävät.

Viitaselle yhteinen toimintakulttuuri oli tärkeä asia, koska hänen mielestään Suomesta puuttuu ainakin omaan kokemukseensa peilaten yhtenäisen toimintakulttuurin synnyttäminen ja sen jalostaminen.

– Meillä hypitään asiasta toiseen. Pitäisi olla niin, että kun menee johonkin seuraan valmentamaan tai urheilujohtajana toimimaan, niin tulisi toteuttaa seuran tyyliä ja tapaa toimia. Identiteetin pitäisi olla niin vahva.

Se ei toteudu, jos ihmiset eivät souda samaan suuntaan.

– Meillä oli esimerkiksi pelillisesti pyrkimys hallita keskustaa, mikä on perusasia kaikissa pallopeleissä. Sitten kun tuli pelitapahtuma, pelaaja pyrki menemään keskelle ja menetti kiekon, hän sai kuulla kunniansa oikein urakalla. Voi miettiä vaikka millaista olisi kirjoittaa tätä juttua, jos esihenkilö vahtisi koko ajan jutun valmistumista ja jos tulisi yksikin lyöntivirhe, alkaisi huutaminen.

– Jos halutaan vahvistaa pelaajan, eli ihmisen, toimintamallia ja itseluottamusta, pitäisi rakentaa harjoitus- ja toimintaympäristö, joka tukee sitä. Sitten saatettiin kuitenkin rakentaa se niin, ettei pelaajalla ollut harjoitteessa mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä laitoja pitkin. Eikö se ole aika eriskummallista?

Seuran kärsivällisyys alkoi loppua ja lopulta Rautakorvelle näytettiin ovea.

Kun Rautakorpi sai lähteä, päävalmentajan tehtävät peri uusi päävalmentaja Mikko Heiskanen. Alkoi pitkä tappioputki, jonka aikana JYP alkoi näyttää naurunalaiselta.

Helvetti oli julkisuudessa irti.

Viitasen todellinen helvetti oli alkanut jo ennen sitä. Heinäkuussa 2023 Viitanen pakotettiin pitämään kesäloma. Seuran puheenjohtaja Jukka Seppänen vaati sitä. Vaikeuksistaan huolimatta, hän kokee saaneensa JYPiltä kaiken aikaa tukea Seppäseltä ja toimitusjohtaja Risto Korpelalta.

– Seppänen oli pakottanut minua lomalle jo parina aikaisempana vuonna. En saanut edes pitää puhelinta auki, kun lopulta sitten suostuin jäämään sivuun. Jukka ja Risto olivat iso tuki omassa jaksamisessani.

Viitanen muistaa maanneensa sängyssä kotona ja miettineensä, ettei keksi mitään syytä jatkaa töitään. Hän huomasi, että elämästä oli kadonnut kaikki värit.

– Se oli valtavaa se merkityksettömyys. Vuosikellon mukaiset asiat etenivät kyllä tietyssä järjestyksessä, mutta palo ja merkitys alkoi hävitä. Huomasin, että en moneen vuoteen ollut kokenut oikein missään hetkessä minkään sortin onnellisuuden tunnetta tai edes tyytyväisyyttä siihen nykyiseen olotilaan, hän kuvailee.

Keskellä ammatillista kriisiä Viitasen henkilökohtainen elämä romahti. Hänen avioliittonsa särkyi keväällä 2022 Viitasen mukaan erittäin vakavista syistä. Luottamus oli rikkoutunut.

Yhteinen talo oli rakennettu Viitasen peliuran rahoilla, mutta sovitut taloudellisetkaan asiat vaimon kanssa eivät pitäneet. Pettymyksiä tuli monella rintamalla.

– Ne asiat… ajattelin, että se on niin iso häpeä minulle, lapsillemme, perheellemme, ihan kaikille. Olin kykenemätön hakemaan apua, kun menin matalalle. Suomeksi sanottuna olin pelkuri koska en kyennyt kertomaan ongelmistani kenellekään.

Hän oli myös ihmisenä aivan loppu.

– Kolme vuotta elin tuskassa ja ahdistuksessa. Ajatukset alkoivat muuttua tuona ajanjaksona itsetuhoisiksi, Viitanen kuvaa.

Masennuksen syvetessä Viitanen kadotti yhteyden omiin tunteisiinsa.

– Havahduin tässä tuoreeltaan nauraessani, että en ole aiemmin edes tunnistanut, miltä nauraminen edes tuntuu. En ollut moneen vuoteen ollut sosiaalisessa tilanteessa ja aidosti voinut hekotella.

Kesälomansa jälkeen Viitanen repi itsensä sängystä ylös. Kuten niin monena vuotena aiemminkin.

– Se meni niin pitkälle yhdessä vaiheessa, että toivoin, etten heräisi aamuisin. Mutta kun heräsin, lähdin toimimaan kuin kone. Ja kun toimii kuin kone, kaikki inhimillisyys häviää. Olin äärimmilleen venytetty ja käyttäytyminen oli sen mukaista.

Eräänä joulupäivänä tilanne kärjistyi äärimmilleen.

– Asiat alkoivat kasautua. Lähdin jouluna käymään vanhempien luona Nurmijärvellä. Poispäin ajaessa ajattelin, että vittu, nyt vedän itseni jonkun tukkirekan alle. En jaksanut enää, Viitanen kertoo synkimmästä hetkestään – joka olisi voinut olla lopullinen.

Juuri sillä hetkellä tuli puhelu, joka mahdollisesti pelasti hänet. Jukka Seppänen soitti valmennuksen jaksamisongelmasta– hän tarvitsi apua paradoksaalisesti juuri siihen. Viitanen suostui.

– Olen kai sitten sellainen perinteinen seuran mies. Elämä oli ihan sekaisin ja olin ihan loppu. Sanoin vain, että kyllä minä tämän hoidan.

Kun väsymys ja masennus alkoivat kietoutua Viitasen arkeen kuin raskas sumu. Kun uusi vajoaminen syksyllä 2023 koitti, hän tajusi tarvitsevansa apua, jotta voisi antaa itselleen edes mahdollisuuden löytää itsensä takaisin valoon.

– Soitin työterveyslääkärillemme, joka oli sattumalta meidän joukkueemme vanha lääkäri. Uusi naisystäväni pakotti minut siihen, hän näki tuskani niin läheltä. Olin jo siinä pisteessä, että oli jo tosi vaikeaa pitää itseään enää kasassa. Sain kuitenkin sanottua, että olen ihan katki, hän kertoo.

Viitanen oli käynyt jo aiemmin psykologilla, mutta asiat eivät olleet edenneet. Hän kulki omien sanojensa mukaan naamari kasvoillaan.

Jälkimmäisellä kerralla lukot alkoivat aueta.

Diagnoosi oli keskivaikea masennus. Se tuli vain kaksi päivää ennen liigakauden 2023-24 avausta.

– Itse olin suhtautunut masennukseen jotenkin vähätellen. Se kertoo myös paljon miten sellaiseen ajatteluun olin kasvanut jääkiekossa. Mutta kyllä se murtumispiste löytyy meistä jokaisesta.

Muutto Etelä-Suomeen ja siirtyminen pois jääkiekkomaailmasta ovat avanneet Viitasen silmät täysin uudelle elämälle. Hän työskentelee rakennusalalla ja huomaa yhtäkkiä nauttivansa työstään – ja kuinka hänellä on tulevaisuuden näkymiä.

Viitanen myöntää havahtuneensa uudesta elämästään. Koska liki koko elämä oli mennyt jääkiekon parissa, hän ei ollut tiennyt muusta. Jääkiekkomaailman ja tavallisen työelämän ero on ollut silmiä avaava kokemus.

– On auttanut, että on päässyt irti paineesta. On uusi ympäristö, jossa välillä jää ihmettelemään, että voiko tällaistakin olla. Jotenkin kun on päässyt irti siitä kaikesta ja on uusi ympäristö, jossa ihmisetkin ovat erilaisia, on muuttanut kaiken. Päivittäin tulee 60 puhelinsoittoa vähemmän, viikonloppuisin saa oikeasti olla rauhassa ja ladata akkuja, hän kuvaa muutosta.

Merkittävin muutos on tapahtunut kyvyssä olla läsnä hetkessä.

– Olen oppinut olemaan sinut itseni kanssa ja hetkissä kiinni. On hämmentävää huomata itsestään, että osaa taas olla lasten kanssa jossakin ja huomaa olevansa fiiliksissä normaaleistakin asioista.

Parantuminen ei ole ollut Viitaselle pelkästään suoraviivaista.

– Kun otti pari askelta eteen, saattoi mennä välillä yksi tai kolme taakse. Se oli ehkä hyvä alku, että päätin hypätä pois jääkiekosta, mikä on kuitenkin ollut itselleni niin merkittävä asia elämässäni.

Merkittävässä roolissa toipumisessa oli uusi parisuhde. Viitanen alkoi vihdoin työstämään asioita, joita oli padonnut sisälleen vuosia.

– Hänen ajattelutapansa oli täysin erilainen. Kun elämässä tapaat ihmisen silloin, kun olet huonoimmillasi tai et ainakaan ihan parhaimmillasi ja huomaat, että hän hyväksyy sinut silti sellaisena kuin olet, se on iso juttu, Viitanen sanoo.

– Hän haastoi minut ja auttoi jaloilleni. Minun piti opetella avautumaan. En edes tajunnut sitä alkuun. Olen aina ollut huono nöyrtymään, enkä ole ehkä osannut pyytää anteeksi. Työnsin häntä tiedostamatta pois ja testasin suhdettamme, mutta olen onnellinen, että sain hänet takaisin elämääni. Hän on ollut suurin tekijä, että olen päässyt takaisin jaloilleni.

Tänä päivänä Viitanen on löytänyt tasapainon. Jääkiekko on edelleen läsnä kahden pojan harrastuksen kautta, mutta laji ei enää määrittele koko identiteettiä.

– Totta kai moni asia voisi olla paremmin, niin kuin aina. Se on ihmisen onnellisuuden paradoksi, hän pohtii, mutta on silti "todella tyytyväinen" nykytilanteeseen.

Viitanen haluaa antaa viestin muille, että syvimmistäkin kriiseistä voi nousta. Avun hakeminen ei ole heikkouden merkki.

Viitanen summaa matkaansa niin, ettei aio enää vajota niihin syövereihin, jossa joskus oli. Jääkiekko, joka vei hänet aikoinaan mukanaan – ei enää määritä sitä, miten hän itseensä suhtautuu.

Hän osaa olla välillä myös heikko, että voi taas olla vahva.

– Olen todella kiitollinen, ettei itsetuhoisat ajatukseni edenneet pidemmälle. Mieli ja sielu on herkkää sille, millaista keskustelua käy itsensä kanssa. Kun elämään löytyy uusi merkitys sekä merkityksellisyys ja pääsee tilaan, jossa on hyvä olla, voi katsoa itseään silmin. Moneen vuoteen se oli vaikeaa, koska en tykännyt siitä, mitä peilissä näkyi.

– Nyt pystyn taas siihen. Se on paljon.