Ei se Ruuskanen ole suomalainen ollenkaan, töräytti tšekkiläinen keihäänheittäjä Vítězslav Veselý, kun hän tapasi Antti Ruuskasen ensimmäisen kerran. Veselýn mielestä Ruuskanen oli liian rempseä ja seurallinen. Ruuskanen kuittasi Veselýlle tönkköenglannillaan: ”You have met these pohjalaiset. Sie oot tavanna pohjalaisia. Ne ovat jurompia. Me savolaiset ollaan paljon lupsakkaampia.”

Tyypillinen suomalainen keihäänheittäjä oli pitkään kuin Seppo Räty. Vähän jörö ja vähän huonosti käyttäytyvä, joka laukoi suustaan totuuksia: ”Saksa on paska maa.”  ”No en perkele lähe jos ei oo pakko.”

Rädyn mielestä parasta peeärrää olivat pitkät kaaret.

Rädyn aikoina se riitti. Mutta nyt maailma on toisenlainen. 

Nykyään täytyy olla kuin Antti Ruuskanen. Pitää osata kulkea pilke silmäkulmassa niin kotimaassa kuin maailmalla ja olla samalla oma itsensä: hyväntuulinen ja rento.

Ruuskasen sulavasta olemuksesta ja ruskeista silmistä voisi päätellä, että miehen sisällä virtaa vähintään eteläeurooppalaista tai italialaista verta, mutta näin ei tiettävästi ole. 

Ruuskanen vannoo olevansa savolaisten vanhempiensa tekele.

– Äidille ei ole käynyt vahinkoa. Isä oli sekä maatalousmies että postimies samaan aikaan, joten ”isäni” ei voi olla postimieskään.

Kun tarkemmin seuraa Ruuskasen tekemisiä ja kuuntelee tämän puhetta, hänet on pakko sijoittaa maailmankartalla juuri Savoon. Hänestä kumpuaa sellaista kotiseuturakkautta, jollaista näkee enää harvoin.

Ruuskanen sai viimein nimiinsä Pielaveden keihäs­ennätyksen. Aiempi ennätys oli Juha Laukkasen nimissä.

Ruuskanen on Pielaveden poika. Hänen vanhempiensa maitotila sijaitsi Jylhän kylässä. 

Kylältä on matkaa Pielaveden kirkolle parisenkymmentä kilometriä. Kylän tärkeimmät elinkeinot ovat maa- ja metsätalous. 

Omien sanojensa mukaan Ruuskanen tykkäsi lapsena ”örmöttää” kotona.

– Olin sellainen peräkammarin poika. Äidin poika. Eikös kaikki ole sellaisia?

Tasaisen luonteensa Ruuskanen sai vanhemmiltaan. Kotona kun kaikki oli hyvin ja siellä oli helppoa kasvaa ja olla.

Kotona opetettiin niin tarttumaan töihin kuin huomioimaan muita.

– Vanhempia ihmisiä pittää kunnioittaa ja elämän tärkeimmät sanat ovat: anteeks, kiitos ja päevää.

Niillä opeilla Ruuskanen on päässyt pitkälle, vaikka Jylhän kyläkoulussa hyväkäytöksiselle nuorelle ei ymmärrettykään jakaa hymypoikapatsasta. Savolaiseen maailmankuvaan kun kuului, että liikaa ei saanut ruveta loistamaan.

Ruuskanen loisti silti. Hän menestyi jo alle kouluikäisenä. 

– Kuulin, että koulussa aiottiin järjestää koulujenväliset urheilukilpailut. Ruinasin isoveljeltä, että hän kysyisi opettajalta, pääsisinkö mukaan.

Ruuskanen oli katsellut televisiosta kaikki mahdolliset urheilulähetykset isänsä ja pappansa kanssa. Hän ihaili niin Matti Nykästä kuin Tapio Korjusta; kaikkia urheilijoita, jotka pärjäsivät ja menestyivät.

Koulun kisoissa Ruuskanen kisasi eka- ja tokaluokkalaisten sarjassa. Lajeina olivat 60 metrin juoksu, pallon heitto ja pituushyppy.

– Hyvinhän se meni. Voitin joka lajin, muistelee Ruuskanen.

Silloin Ruuskanen ei miettinyt vielä voittamista, vaan hän nautti liikunnan tuomasta riemusta.

Sen jälkeen Ruuskanen urheili ja heitti kaikkea mahdollista: palloa, kiviä ja keppejä. Sitten hän löysi sisältään kilpailijan, joka halusi aina osallistua ja voittaa.

Murrosikäisenä Ruuskasen omimmaksi lajiksi muodostui keihäänheitto. Siitä asti hän on ollut kärkipäässä ikäluokassaan. 

Silti oma isä ja kylän muut miehet toppuuttelivat urheilijanalkua.

– En päässyt leijumaan liikaa. Kylän miehet pitivät minut metsästysretkillä aisoissa. Eivät kehuneet piloille.

Tammikuussa Ruuskanen lähtee Etelä-Afrikkaan treenaamaan. Reissuillaan hän haluaa nähdä paikallista luontoa.

Tänään Ruuskanen on kylän sankari, josta osataan olla ylpeitä. Kun hän pyörähtää kylällä kaupoissa tai kahvilassa, tervehtijöitä ja olalle taputtelijoita riittää.

– Jos meinaan lähteä kiireesti kaupalla käymään, siihen menee aina tovi.

Oman paikkakunnan ihmiset rupeavat juttelemaan, mutta ulkopaikkakuntalaiset ”muljattavat” ja kuiskivat toisille.

Silti Ruuskasta ei pidetä muita parempana. Hirviporukassakaan olympiamitalistia ei ole ruvettu lellimään, vaikka tämä sai Urheiluliitolta lahjaksi metsästysaseen.

– Hirviporukan johtaja sanoi olympialaisten jälkeen, että on se hienoa, kun meillä on porukassa olympiamitalisti. Kehui viimeisen päälle, mutta tuumasi sitten loppuun: ”Et sie sen parempata passipaikkaa ossoo ku muutkaan.”

Ruuskanen on asunut Pielavedellä melkein koko ikänsä. Hän kävi Kuopiossa ja Savonlinnassa opiskelemassa, mutta palasi takaisin vuonna 2009, kun hänestä ei ollut kaupunkiasujaksi.

– Kun ihan omilla nurkilla on kalaisat järvivedet ja jylhät metsät, joissa on hyvä käydä niin retkillä kuin metsästämässä, en malttanut pysyä poissa.

Juuret ja kotiseutu ovat rakkaat.

– Täällä on hirmu hyvä olla.

Kilpailuiden jälkeen Ruuskanen palaa kotiinsa aina mahdollisimman ripeästi. 

Omassa rannassa häntä odottaa viisimetrinen moottorivene, jonka Pielaveden kunta ja Pohjois-Savon liitto lahjoittivat hänelle olympialaisten jälkeen. 

Järvellä mitalimiehen on helppoa rauhoittua.

– Kilpailuissa olen koko ajan häkellyksissä kaikesta huomiosta ja hälinästä. Kun tulen kotiin, menen ensimmäiseksi järvelle kalastamaan. Se rauhoittaa levottomankin mielen.

Kalastuksen lisäksi Ruuskanen viihtyy metsällä. Siellä hän on käynyt isänsä kanssa lapsesta asti. Yhdessä he ovat metsästäneet suomenajokoirien kanssa niin jäniksiä, sorsia, metsäkanalintuja kuin hirviä ja peurojakin.

Ensimmäisen hirvenkaatonsa Ruuskanen muistaa yhä.

– Joskus käy tuuri. Muutaman kerran etteen on tullut hirvi. 

Ensimmäistä kaatoaan Ruuskanen jännitti enemmän kuin keihäskisoja.

– Hirvenmetsästyksessä adrenaliini nousee kuin kisoissa. Kun kuulet, että hirvi tulee, sydän alkaa pomppia, ja sitä miettii, että mikä tulee? Onko se luvallinen?

Hirviporukan miehet ovatkin todenneet, että kun Ruuskanen kiipeää hirvitorniin, se tutajaa niin paljon, että hirvetkään eivät tule viereen.

– Metsästyskuittailua. Lupsakkaa porukkaa, kuittaa Ruuskanen.

Ruuskaselle tärkeintä ei ole saalis, vaan se, että hän pääsee luontoon.

– Mikään ei voita sitä tunnetta, kun on aikaisin aamulla passissa suon laidalla. Ensin siinä herää luonto ja sitten itse perässä. Aurinko nousee ja siinä sitä jökötetään. Ei sitä muuta tartte.

Mitä paremmin Ruuskasen kausi on sujunut, sitä vähemmän hän ehtii syksyllä metsään. Edustustilaisuudet ja muut velvollisuudet vievät miestä.

Elämä Pielavedellä on säntillistä ja tasapainoista. Ruuskanen syö terveellisesti ja säännöllisesti. Nukkuu hyvin ja riittävästi ja urheilee kotinurkilla kaksi kertaa päivässä.

– Ei minulla paljon paheita ole. Joskus sorrun irtokarkkeihin, mutta muutoin elämäni on säntillistä ja hyvää.

Ruuskanen ei valita. Tavoitteet ovat yhä korkealla. Ensi kaudesta ja Rion olympialaisista odotetaan koko uran kohokohtaa.

– Jokainen keihäänheittäjä haluaa olla Suomen ykkönen. Taistelu ykköspaikasta on kovaa.

Viime talvena Ruuskasen saattoi nähdä Pielavedellä kotirannassa kuntoilemassa potkukelkalla. Hän ajeli kelkalla ympäriinsä peilikirkkaalla jäällä nastakengät jalassaan. Sillä tavalla matkaa taittui kymmeniä kilometrejä.

Treenikaudella hän hiihtää, juoksee, käy kuntosalilla, hyppii, voimailee ja heittää keihästä kolme kertaa päivässä.

Melkein kymmenen viikkoa vuodesta kuluu leireillä muun muassa Australiassa ja Etelä-Afrikassa. Ja siihen päälle tulevat vielä kisamatkat.

– Kun olen leireillä ja matkoilla, en ehdi ikävöidä puolisoani tai kotiani, mutta sitten kun on aika palata, tulevat kylmät väreet. Niin mukava on tulla taas kotiin Pielavedelle. Näihin hienoihin maisemiin. ●

Teksti Minna Nevalainen, kuvat Timo Pyykkö