Juukalaismiehen piha on kuin lintutarhan ja suojelualueen yhdistelmä – Hän on jopa kaivanut kosteikon vesilinnuille

Heti Hannu Lehtorannan, 66, kodin edustalla Juuan Keski-­Vuokon kylässä huomaa, että on tultu lintumiehen reviirille. Karjalan evakoiden vuonna 1948 rakentaman kodin pihalle on rakennettu niin suuri linturuokintapaikka – tai itse asiassa useita vierekkäin –, että pihalla pörräävät kymmenet tiaiset, harakat, närhet, tikat ja muut siivekkäät nappaamassa makupaloja lyhyen päivän pakkassäässä. Lehtoranta vaimoineen voi katsella lintuja suoraan keittiön ikkunasta.

– Pelkästään närhiä pihalla käy kahdeksan eri yksilöä.

Linnut ovat olleet aina läsnä Lehtorannan ­elämässä. Opittuaan viisivuotiaana lukemaan ­pikku-Hannu tajusi, että se on menoa nyt.

Kun muut juukalaispojat rassasivat mopoja tai pyssyjä, Lehtoranta lähti tarkkailemaan lintuja ja opetteli myöhemmin niitä rengastamaankin.

Mikä linnuissa niin valtavasti kiehtoo?

– En tiedä, se on jotenkin selittämätöntä, Lehtoranta ihmettelee itsekin.

Lehtorannan pihalla odottaa komea rivi nopeasti harvinaistuneen helmipöllön ja muidenkin lintujen pönttöjä asentamistaan soveliaille paikoille.

Vanhan maalaistalon pihapiirissa seisoo useita entisiä tarverakennuksia, jotka ovat saaneet Lehtorannalta uuden ­tehtävän.

Saunamökin seinustalla on korkea kasa helmipöllön pönttöjä odottamassa asennusta sopiviin metsiin. Ennen yleisen helmipöllön kanta on viime vuosikymmeninä pienentynyt niin paljon, että lajin tulevaisuus huolestuttaa. Osasyy kannan kutistumiseen lienee siinä, että metsät ovat pirstaloituneet hakkuissa.

Varaan heti yhden pöntön itselleni. Lehtoranta lupaa tulla itse asentamaan sen paikalleen.

Lehtorannan varsinainen man cave eli miesluola, tai oikeastaan bird cave eli lintuluola, löytyy navetan ylisiltä. Kun isäntä avaa tuplaovet, kaikenlainen lintu­rekvisiitta suorastaan kaatuu vieraiden päälle.

On erilaisia linnunpesien rakennustarvikkeita, lintutauluja, lintuaiheisia koristeita ja jopa lintujen kuvilla varustettuja lasinalustabletteja. Sivuseinää komistaa iso maalaus Lehtorannan suosikkilinnusta, lapinpöllöstä.

– Olen kerännyt tätä linturekvisiittaa pääasiassa kirpputoreilta. Piti siirtää ne kaikki tänne lintu­luolaan, ettei emäntä hermostu, Lehtoranta ­naurahtaa ja kertoo, että paikka on lastenlasten suosikki. Sinne pikkuiset pelmahtavat heti kylään saapuessaan. Ei ihme: paikka on kuin jännittävä, hämärä ja mukavan sotkuinen teemapuisto. Onpa siellä aikuisille pieni tarjoilubaarikin seisoma­paikkoineen.

Navetan ylisen lintuluolan luksusta on etelään antava pieni parveke, josta aukeaa kaunis pelto­maisema. Hannu Lehtoranta on kaivattanut pellolle vesilinnuille kosteikon siinä toivossa, että paikalle saapuisi keväisin edes muutama vesilintu.

Lehtorannan suureksi yllätykseksi kosteikon löysivät heti ensimmäisenä kesänä kymmenet vesilinnut ja lukuisat muut lintulajit kuten uhanalaistuneet suokukot. Niitä voi nyt tarkkailla tai kuvata suoraan lintuluolasta vaikka konjakkilasi kädessä.

Myös kanahaukkojen määrä Pohjois-Karjalassa vähenee vuosi vuodelta. Terhakka kanahaukan poikanen odottaa tässä rengastusta risupesässään.

Suurimman ponnistuksensa Pohjois-Karjalassa pesivien lintujen hyväksi Hannu ­Lehtoranta on tehnyt entisessä työssään Suomen metsäkeskuksessa luonnonhoidon asiantuntijana.

– Vuoden 1997 metsälaki toi töihin luontokohteiden kartoituksen, ja 2000-luvulla aloitin luonnonhoitohankkeet. Myös metsiensuojeluohjelma METSOon tein Pohjois-Karjalan ELY:lle arvioita ja välitin kohteita.

Metsäkeskuksen luonnonhoitohankkeissa ­Lehtoranta osallistui metsiensuojelun ohessa purojen ja soiden ennallistamiseen.

Täyttymyksen Lehtoranta koki vuosina 2002–2014 metsäkeskuksen petolintuhankkeessa sitä seuranneissa jatkohankkeissa. Niiden tarkoituksena oli säästää nopeasti huvenneita petolintujen pesiä ja pesintöjä entistä paremmalla hakkuiden ennakkosuunnittelulla ja uusien puunkorjuumallien luomisella.

Siinä työssä Lehtorannalle oli suurta etua pitkäaikaisesta ja palkitusta toimimisesta Pohjois-­Karjalan lintutieteellisessä yhdistyksessä. Harrastajien jo aikaisemmin tekemän työn ansiosta tiedossa oli jo etukäteen suuri määrä petolintujen pesäpaikkoja. Projekti kannusti vielä uusien etsimiseen.

– Luonnonhoitohankkeessa keskityimme suurten petolintujen pesien ja pesintöjen säilyttämiseen yksityismetsissä joko pysyvästi tai saamalla pesinnöille edes jatkoaikaa. Tavoitteena oli kana-, hiiri- ja mehiläishaukan sekä sääksen pesintöjen turvaaminen hakkuissa.

Luonnonhoitohankkeen aikana käytiin läpi yli 860 maanomistajaa, joiden metsistä löytyi lähes 1 100 petolintujen pesää. Suurin osa metsänomistajista suhtautui hankkeeseen ja pesien säilyttämiseen myönteisesti, vaikka Lehtoranta oli muuta pelännyt.

– Pesille ja niiden lähimaastolle tehtiin maanomistajan kanssa suunnitelmat tulevien metsänkäsittelyjen varalta. Ongelmana vain ovat omistajavaihdokset ja perinnönjaot, tieto pesäpaikoista ei aina välity seuraaville omistajille. Nykyisin tunnetut pesäpaikat ovat tosin Luomuksen ja metsä­keskuksen tiedostoissa, minkä pitäisi parantaa ­tiedonkulkua.

Kaikki ei käynyt luonnonhoitoprojektissakaan aivan kuten Strömsössä. Kaikki metsänomistajat eivät lähteneet mukaan säästämään pesäpuita hakkuissa, ja osassa kohteista pesien suojavyöhykkeet jäivät liian pieniksi tai jopa olemattomiksi suurten avohakkuuaukkojen keskelle. Lehtoranta näyttää kuvia, joissa suuren petolinnun pesäpuu nököttää yksinään hylättynä ja tuulten armoilla keskellä hakkuuaukkoa.

Eniten juukalaista luonnonhoidon asiantuntijaa on jäänyt harmittamaan hakkuu, jonka alkaessa oli jo sovittu metsänomistajan kanssa hiirihaukan pesäalueen jättämisestä hakkuualueen ulko­puolelle.

– Kohde oli liputettu. Pimeässä paikalle saapunut monitoimikoneen kuljettaja hakkasi metsän liputuksen väärältä puolelta eli juuri sen suojeltavaksi päätetyn hiirihaukan pesämetsän.

Lähdemme katsomaan onnistunutta metsiensuojelukohdetta lähellä Lehtorannan kotia. Mukaan otamme lintuharrastajien kehittämän ”helkamapesän” eli polkupyörän vanteen päälle rakennetun suuren petolinnun tekopesän. Se viritellään vankkaan pesäpuuhun hiirihaukan suosimalle reviirille, ja sitten vain ­toivotaan, että lintu kumppanei­neen löytää sen ennen kevään lisääntymisaikaa.

Pehmeä, upottava lumi ulottuu puolisääreen ­kirpeässä pakkassäässä.

Lehtoranta on jo etukäteen valinnut helkamapesän kiinnityspuuksi mahtavan suuren kuusen suojellussa metsässä. Katson korkeaan kuuseen kipuavaa lintumiestä tarvikkeineen ja ihmettelen hänen sitkeyttään. Hän on nimittäin saanut vain pari kuukautta aikaisemmin infarktin ja joutunut sydämen pallolaajennukseen. Se ei näytä tahtia haittaavan.

Petolinnun pesien asentaminen korkealle puihin vaatii kokemusta ja osaamista. Näin hiirihaukalle syntyy pesä jättikuuseen Juuassa.

Noin puolen tunnin kuluttua Lehtoranta laskeutuu puusta, kerää narut ja muut tarvikkeet ja suuntaa autolle. Hän kertoo olleensa aikoinaan mukana myös kuukkelihankkeessa, jossa saatiin suojeltua muutama sata hehtaaria kuukkelimetsiä.

– Lisäksi olin mukana metsojen soidinpaikkojen säilyttämiseen tähdänneessä hankkeessa. Se ei onnistunut yhtä hyvin, koska soidinpaikat vaihtuvat vuosien varrella niin paljon.

Miten petolinnuilla yleisesti ottaen menee nykyään Pohjois-Karjalassa?

– Ei kovin hyvin, monen lajin kannat ovat edelleen pienenemässä, lajista riippuen joko hitaasti tai nopeasti. Mehiläishaukoilla, hiirihaukoilla, ­helmipöllöillä ja kalliojyrkänteillä pesivillä huuhkajilla menee tosi heikosti. Kanahaukatkin ovat vähentyneet tasaisesti jo vuosikymmeniä. Lapinpöllöjen määrään taas vaikuttaa enemmän jyrsijäkantojen vaihtelu.

Lintumies heittää pesäntekopussukat takaisin autonsa takakonttiin ja suuntaa kotiinsa nopeasti hämärtyvässä illassa.

Hänen ovat petolinnut, voisi sanoa tunnettua kirjan nimeä mukaillen.