Näyttelijä Jussi Vatanen: ”Hermoni menevät, kun näen sähköpotkulaudan parkkeerattuna poikittain jalkakäytävälle”
Jussi Vatanen halusi nuorena jalkapalloilijaksi ja rock-kitaristiksi, mutta koska kumpikaan ei lähtenyt onnistumaan, hänestä tuli näyttelijä. Aktiivisena liikkujana hän kannustaa kansaa liikkeelle, mutta huomioimaan silloin muut.
Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai artikkelin lopussa olevalla lomakkeella.
Lapsuuteni sitkein haave oli tulla jalkapalloilijaksi. Meksiko ’86 MM-kisat ja Diego Maradona veivät pienen pojan sydämen. Futiksella ja urheilulla, musiikilla, elokuvilla on upea kyky yhdistää ihmisiä. Jalkapallo on vieläkin iso osa elämääni, niin katsojana, harrastajana kuin vapaaehtoistoimijanakin.
Teini-iässä ihailin erityisesti rock-kitaristeja. Silloin oli hetki, jolloin itsekin ajattelin ja toivoin tulevani kunnon kitarasankariksi. Se hetki meni tosin aika nopeasti ohi. Vanhan sanonnan mukaan: kun ei ole riittävän hyvä pelaamaan jalkapalloa, eikä riittävän hyvä soittamaan kitaraa, on pakko alkaa näyttelijäksi.
Viimeksi kiljuin riemusta, kun olin Linnanmäellä vuoristoradassa. Muutin kaupunkiin vuosituhannen vaihteessa ja ensimmäisen kokonaisen kesäni Helsingissä olin Linnanmäellä kesätöissä – mahtavia työkavereita ja hulvattomia palkkapäivän bileitä. Mieleeni tulee vieläkin lämpimiä muistoja aina, kun näen huvipuiston siluetin.
Minuun jäi pysyvät jäljet, kun kokeilin maantiefillaria lukkopolkimilla. En olisi voinut uskoa, että niinkin arkisesta asiasta kuin pyörällä ajaminen voi löytää noin totaalisen uuden puolen.
Kateellisena katson, kun toiset osaavat grillata. Haluaisin olla kesäinen grillimestari, mutta lopputulos on aina enemmän tai vähemmän arvoitus. Syötäväksi kelpaavaa saan kyllä yleensä aikaiseksi. Voi tietysti olla, että paremmat välineet antaisivat tasalaatuisemman lopputuloksenkin. Ehkä siinä on itselleni ensi kesän lahjavinkki, uusi grilli.
Hermoni menevät, kun näen sähköpotkulaudan parkkeerattuna poikittain jalkakäytävälle. Suosittelen kaikille kävelyä ja pyöräilyä. Myönnän, että sähköpotkulautakulttuuri on mennyt hieman turvallisempaan ja muita huomioivampaan suuntaan. Pari vuotta sitten suosikki-instasivuni oli ”Sähköpotkulautojen vihasivu”.
Juuri nyt ottaa päähän, koska arki tuntuu olevan niin kiireistä. Haluaisin ehtiä käymään enemmän leffoissa ja teatterissa, mutta aina vaan tuntuu olevan jotain muuta. Se taitaa olla yleinen haaste. Onko todella niin, että joskus aiemmin arjen asiat eivät ole vieneet niin paljon aikaa, vai onko kyse vain asioiden priorisoinnista? Tulevana syksynä aion käydä ainakin viidesti leffassa tai teatterissa.
Ennen oli paremmin ainakin se, kun piti vielä muistaa ulkoa. Tuntuu hullulta, ettei enää tarvitse opetella ja muistaa asioita, vaan tiedon saa hetkessä googlaamalla tai tekoälyn avulla. Muistin työstäminen ja kehittäminen on myös taito.
Suomen olisi jo aika luopua liiasta vaatimattomuudesta. On jotenkin ristiriitaista, että yleisesti ottaen olemme ylpeitä maastamme. Meillähän on sanontakin: ”On lottovoitto syntyä Suomeen”. Ja kuitenkin olemme aina kohtuuttoman huolissamme siitä mitä meistä maailmalla ajatellaan. Ehkä se on jonkinlainen kansallinen itsetuntokysymys?
Jos elän yli satavuotiaaksi, niin osallistun johonkin talent-ohjelmaan. Ihailen ihmisiä, jotka lähtevät mukaan tv:n laulukilpailuihin. Se vaatii niin paljon rohkeutta ja hullua heittäytymistä, ettei minusta ainakaan olisi siihen. Tosin Ulla Heikkilän uudessa leffassa Elämä on juhla pääsin näyttelemään entistä Idols-tähteä.
Aion vielä opetella jonkun vieraan kielen kunnolla. Opettelen omatoimisesti ruotsia lukemalla ruotsinkielistä kirjallisuutta ja lehtiä. Muutamia vuosia sitten aloin opetella saksaa nettikurssilla. Minulla oli hieman pohjaa lukiosta, mutta periaatteessa aloitin nollatasolta. En voi sanoa, että osaisin saksaa vielä niin hyvin, jotta voisin kommunikoida sillä, mutta uuden oppiminen on kieltämättä antoisaa.
Minuun jäi pysyvät jäljet, kun sairastin kahdeksanvuotiaana sepsiksen (eli verenmyrkytyksen).
Jos saisin lahjaksi miljoona euroa tukisin sillä lasten ja nuorten liikuntaharrastuksia tai ylipäätään liikuntamahdollisuuksia. Tilastot näyttävät, että nykyään lapset ja nuoret liikkuvat liian vähän, mutta tuntuu, ettei konkreettisia korjausliikkeitä saada aikaiseksi. Kyse ei kai varsinaisesti ole siitä, etteikö olisi seuroja, jotka tarjoavat järkevänkin hintaisia liikuntaharrastuksia vaan lasten arkiliikunta on vähentynyt. Miten saada nuo tilastot muuttumaan? Jos sen joku keksii, ansaitsee minulta sen miljoonan. ●
