”Brigitte Bardot -ikonikin tärveltyy tässä ajassa ja näissä aatteissa, joissa ihmisoikeuksilla ei enää pian ole lainvoimaa”

Pariisissa lehtikioskien seinillä kilpailevat lukijoiden huomiosta olympiauutiset ja äärioikeiston nousua – ja ehkä tulossa olevaa konkurssia – enteilevät otsikot. Tummaihoiset kauniit naiset jättijulisteiden juoksukuvissa Galleries Lafayetten ikkunoissa nostavat esiin maailman kaiken värisenä ja hyvää lupaavana, päinvastoin kuin Marine Le Penin porukoiden kylmäävät kasvot, liiankin monissa lehtien mainoskuvissa.

Olympia-aatteen henki ei aivan ehtinyt laskeutua kaupungin sisään, kun eurovaaleissa tuli vastaan 30-lukulaisen nostatuksen henki.

Kun katsoin Père-Lachaisen krematoriokappelilla laulaja-näyttelijä Francoise Hardyn hautajaisia, erehdyin luulemaan erästä naisvierasta Brigitte Bardot’ksi – kuulin saman tien, että tänä päivänä hänestäkin tulee useilla ihmisillä mieleen Le Penin kaveruus! Siis BB-ikonista! Että sekin tärveltyy tässä ajassa ja näissä aatteissa, joissa ihmisoikeuksilla ei enää pian ole lainvoimaa. Ehkä edes olympialaiset sentään saisivat olla ulkopuolella kiihkoilun, Gazan ja Venäjän, sodan ja terrorin.

Suomen Ranskan instituutissa Pariisissa Nanna Suden nyt esillä olevan näyttely Kaikki maailman värit on yhtä olympiarenkaiden värien kanssa – olisipa artistinen ajattelu aina rauhan asialla, ja ilman politiikkaa. Päinvastoin kuin takavuosina, kun oli Suomessakin äärivasemmiston ”rauhanliike”, Neuvostoliiton totalitarismia ihaillen.

Urheilusta paljon elämääni saaneena uskon vahvasti sen ihmisiä yhdistävään vetovoimaan. Jo siksikin, että vaikka henkinen ja fyysinen energia eivät olekaan sama asia, ne ovat kuitenkin samansuuntaisia.

Ja fyysinen ulottuvuus on ihmiskunnan yhteinen kieli, sen osaa jokainen tulkita, vaikka vain seuraisi olympialaisten tv-lähetyksissä toisten liikkumista.

Vuonna 1924 Pariisin olympialaisissa Paavo Nurmi voitti viisi kultaa ja Ville Ritola neljä kultaa ja kaksi hopeaa. Suomi sai 47 mitalia, se teki hyvää ja loi kansallista itsetuntoa. Vaikka nyt ei todennäköisesti tule yhtään kultaa eikä ehkä yhtään mitalistiakaan (paitsi ehkä Ella Junnila ja joku keihäsmies), Suomi on silti mukana, ja urheilijoiden maailmat yhteydessä toisiinsa.

Diplomatiaa se on sekin, että minä uin Seinessä, koska pariisilaiset poliisit uivat siellä jo. Ja olen uinut Helsingissäkin, Eiranrannassakin, vaikka Itämeri on biologien mukaan maailman likaisin meri. Niin että ei kannata suomalaisen lehdistön yhtään otsikoida Seinen veden ongelmoittavan olympialaisia.

Periaatteita on maailmassa jo tarpeeksi, ihmisyyttä liian vähän.

Pariisin kisat tulevat niin kuin tulivat Berliinin kisatkin vuonna 1936, täsmällisesti ajallaan ja hallittuina, mutta luovat nyt uutta, parempaa aikaa, eivät sitä mitä Berliinin kisojen jälkeen koettiin. Silti nytkin ovat maailmassa yhtäaikaisesti esillä nämä: rumaa historiaa luonut julma ääriaate ja olympiahengellä ihmisiä ja kansoja yhdistävä pyrkimys.

Mitä tahansa tästä suuresta Pariisin olympialaiset -tapahtumasta sanotaankin, elämä sen kanssa on parempaa ja oikealla tavalla kohottavampaa kuin ilman sitä.

Ja ihminen voittaa aatteen, aina.