Apu

Jussi Parviainen: Mukava mies mulkeroksi

2


Jussi Parviainen: Mukava mies mulkeroksi

Jussi Parviainen tunnetaan räiskyvänä taiteilijasieluna ja konflikteja kaihtamattomana kuumakallena. Itse hän väittää maineensa olevan pelkkää väärinkäsitystä. Julkisen kuoren alla elää lapsiaan kaipaava ja sydänsuruissa vellova kaunosielu.
Teksti Ville Hartikainen
Kuvat Antti Vettenranta

Huoneessa leijuu vahva partaveden tuoksu. Näytelmäkirjailija Jussi Parviainen, 62, istahtaa pienelle jakkaralle, raapii partaansa ja pälyilee ympärilleen hieman vaivautuneen oloisena. Hän tuskailee asuntonsa epäjärjestystä.

Huoneiden seinille on ripustettu erilaisia ”dramaturgisia karttoja”, Parviaisen 1980-luvun menestysnäytelmien mainosjulisteita ja Wikipediasta tulostettu kuvakollaasi Jeesuksesta. Valtavat kirja- ja paperipinot notkuvat sokkeloisen asunnon nurkissa. Ikkunoiden eteen on vedetty verhot.

Parviainen mutisee hiljaisella äänellä ja alkaa selittää elämänfilosofiaansa. Hän pahoittelee, että joutui hetkeä aiemmin käännyttämään kuvaajan ovensuusta takaisin rappukäytävään.

– Koti on minulle pyhä paikka. Koitan pitää yksityisen yksityisenä. Ainoastaan työni on nykyisin julkista, hän perustelee.

Toisin oli aiemmin.

Elämä kuin saippuaoopperaa

Reilun 30 vuoden ajan Jussi Parviainen rakensi elämästään julkista performanssia. Ensin hän kirjoitti läjän omiin elämänkokemuksiinsa pohjautuvia näytelmiä, ohjasi avioeroonsa perustuvan draamaelokuvan ja loi itsestään kuvaa itseriittoisena ja arvaamattomuuksiin taipuvana machotaiteilijana. Vuosien varrella tarina sai lisää kierroksia.

Viimeistään 2010-luvulle tultaessa Parviaisen elämä alkoi muistuttaa kehnoa saippuaoopperaa. Taiteellisten voittojen sijaan lehdistä saatiin yhä useammin lukea hänen surkuhupaisasta öykkäröinnistään ja on–off-suhteestaan 19-vuotiaan kohumorsiamen kanssa.

Nyt tuo mies näyttää olevan poissa.

Jussi Parviainen haluaisi olla nykyisin ”se joka on, eikä se joksi häntä luullaan”.

"Hillittömän hintaisia merkkivaatteita"

Herttaisen kuvan hänestä maalaa myös maaliskuun alussa ilmestyvä elämäkerta Jumalan rakastaja (Tammi). Toimittaja Maria Roihan liki 600-sivuisessa teoksessa Parviaisen ystävät ja entiset työtoverit ylistävät kilvan ylimielisen egomaanikon maineessa olevan näytelmäkirjailijan sympaattisuutta:

”Jussi on valtavan huumorintajuinen, sydämellinen, karismaattinen ja sosiaalisesti lahjakas.”

”Aivan hurmaava ja rakastettava persoona.”

”Lämmin ja huolehtivainen ihminen.”

Parviainen ei osaa itse arvioida, onko kirjan hänestä antama kuva realistinen. Sen hän kuitenkin toteaa, ettei tunnista itseään lainkaan siitä julkisuudessa sekoilevasta Jussi Parviaisesta. Hän huokaa, että haluaisi olla nykyisin ”se joka on, eikä se joksi häntä luullaan”.

Sitten hän nousee ylös ja alkaa pukea päälleen. Parviainen paljastaa kaappiensa olevan täynnä ”hillittömän hintaisia” merkkivaatteita. Sanojensa vakuudeksi hän kietaisee kaulaansa Louis Vuittonin huivin ja vetää niskaansa alpakasta valmistetun Dolce & Gabbanan turkin.

Kyse ei ole hänen mukaansa pinnallisuudesta. Ulkoinen habitus ja tyylitaju kertovat Parviaisen mielestä paljon ihmisestä itsestään. Esimerkin hän kertoo oppineensa omalta isältään.

– Fashion on sesonkitaidetta, Parviainen toteaa.

Rahat loppu

Parviainen harppoo pitkin pakkasessa höyryävää Runeberginkatua ”kymppitonnin” John Richmondin nahkasaappaissaan.

Tai pikemminkin hän vaappuu eteenpäin. Parviaisen selkä on tohjona. Hän kertoo välilevyn menneen muutamaan otteeseen ja lannenikaman luiskahtaneen aikanaan sisään aitajuoksuharjoituksissa. Mitään ei kuulemma ole tehtävissä.

– Kova urheilu ja 40 vuotta kirjoittamista sen ovat saaneet aikaan, hän murahtaa.

Nykyään Parviaisen elämä koostuu pelkästä kirjoittamisesta. Herättyään hän kertoo pesevänsä silmänsä, juovansa kupillisen kylmää kahvia ja siirtyvänsä työpöytänsä ääreen. Mitään muuta hän ei sitten teekään: ei lue lehtiä, katso televisiota tai käy liikkumassa. Ystäviä hänellä ei kuulemma enää ole.

Parviainen elää keskellä ydinkeskustaa kuin munkkiluostarissa. Hän väittää, ettei enää kaipaa kirjoittamisen ohella elämäänsä muita virikkeitä. Kaikki muu on hänelle ajanhukkaa.

Ulkona hän kertoo käyvänsä korkeintaan kaupassa. Sieltä hän ostaa lähinnä kanan valmiiksi marinoituja siipipaloja. Niiden lisäksi hän syö nälkäänsä erilaisia proteiinipirtelöitä.

– Ei mulla kulu rahaa nykyään mihinkään. Kanapaketti maksaa Alepassa 2,70. Syön sitä kaksi päivää, Parviainen opastaa.

Vaikka tuskin hänellä paljon ylimääräistä olisikaan. Vuosikymmenen vaihteessa Parviaisen ulosottorekisteri oli venynyt 28 sivun pituiseksi ja maksamattomien laskujen summa oli yli puoli miljoonaa euroa. Oikeudelle hän kertoi tuolloin olevansa varaton ja asunnoton.

Nyt hänellä on kuitenkin suunnitelma taloutensa varalle. 12 vuotta työn alla ollut Jeesuksen menestystarinaan pohjautuva näytelmä ja romaani alkavat olla viimeistelyä vaille valmiita. Teosten Parviainen arvelee nousevan kansainvälisiksi sensaatioiksi.

Eikö pitkä valmistelu ole alkanut nyppiä?

– Ei ole, Parviainen sanoo ja naurahtaa.

– Mulle kovaan laatuun keskittyminen on se juttu. Kirjoittihan James Joycekin Odysseusta 14 vuoden ajan. Hyvä siitäkin tuli.

2010-luvulle tultaessa Parviaisen elämä alkoi muistuttaa kehnoa saippuaoopperaa.

Huuma loppui kuin seinään

Astumme hänen suosikkikahvilaansa ja tilaamme kahvit. Alamme muistella 1980-luvun alkua. Ne olivat Parviaisen näytelmäkirjailijanuran kultaisia vuosia.

Jumalan rakastaja- ja Valtakunta-näytelmät nostivat hänet kotimaisen teatterin supertähdeksi ja eturivin julkkikseksi. Parviainen loi itselleen muutamassa vuodessa maineen nuorena nerona, juppiajan taiteellisena tulkkina ja aikansa seksisymbolina. Rahaa tuli ”ovista ja ikkunoista” ja Parviaisen näkemyksellisyyttä suitsutettiin ulkomaita myöden.

Huuma loppui kuin seinään.

Jumalan teatteri -niminen Teatterikorkeakoulun opiskelijaryhmä aiheutti skandaalin Oulun Teatteripäivillä vuonna 1987 viskottuaan yleisön päälle ulostetta. Parviainen toimi tuolloin koulun dramaturgian lehtorina ja ilmoitti eroavansa kuultuaan tapahtuneesta.

Koulun rehtorin Jouko Turkan maanittelemana hän päätyi kuitenkin jatkamaan virassaan. Sen Parviainen sanoo olleen hänen elämänsä ”ratkaisevin virhe”.

Parivaljakosta leivottiin julkisuudessa tapahtuman syntipukkeja, ja kohun myötä Parviainen työnnettiin pitkäksi aikaa syrjään suomalaisesta teatterielämästä. Omasta mielestään porttikielto on ollut pysyvä.

Tästä voi olla monta mieltä.

Lienee perusteltua väittää, etteivät hänen mauttomuuksien rajoja koetelleet julkiset edesottamuksensa ole ainakaan auttaneet asiaa. Tämän Parviainen myöntää itsekin. Hän sanoo monissa mediatempuissa olleen kyse katkeruuden ja turhautumisen aiheuttamista reaktioista.

Katuuko hän niissä mitään?

– Katuisin, jos ajattelisin asiaa. Eihän se mikään sellainen ylentävä asia tietysti ole, ja olen mä niillä jutuilla pilannut omaa uraani. Mutta jossain vaiheessa tunsin jo hävinneeni niin paljon omasta kehitysvaiheestani, ettei sillä ollut enää merkitystä. Aika oli tavallaan ajanut ohitseni.

Jussi Parviainen on kiltin ja miellyttävän oloinen seuramies, jolla on samalla maine äkkivääränä ja itsekeskeisenä ketkuna.

"Tuntuisihan se hyvältä"

Parviainen herkistyy, kun puheeksi nousevat hänen lapsensa. Hän toteaa oman julkisen imagonsa tuottaneen heille varmasti häpeää ja kärsimystä. Samasta syystä hän uskoo suhteen lapsiin jääneen etäiseksi. Tätä hän tunnustaa katuvansa omassa elämässään kaikkein eniten.

Kaipaako hän lapsiaan?

– Kyllä. Itseasiassa joskus hyvin voimakkaastikin. Että olisi enemmän siinä heidän elämässään kiinni. Tuntuisihan se hyvältä. Mutta tavallaan olen luopunut siitä kaipauksesta.

Kun Parviaiselta kysyy, tunteeko hän itsensä onnelliseksi, hän pudistaa päätään. Hänen mukaansa syynä ei kuitenkaan ole vaikea suhde jälkikasvuun, vaan muutamaa kuukautta aiemmin kariutunut parisuhde.

Uutinen tulee yllätyksenä, sillä vielä toukokuun lopulla Parviainen kertoi Iltalehden haastattelussa viimeisimmästä kunnon ihmissuhteestaan olevan aikaa 12 vuotta. Parviainen kertoo tuoreen eron olleen raskaampi kuin kumpikaan hänen avioeroistaan.

– Se sattui niin kovaa, että sen jälkeen mä sulkeuduinkin kokonaan. Tämä ihminen oli mun elämäni ainut todellinen rakkaussuhde. Sellainen todella iso jyrähdys. Ketään toista aikuista en ole rakastanut yhtä paljon.

Kauanko suhde kesti?

– Muutamia kuukausia.

Se ei ole kovin pitkä aika.

– Ei.

Aika voimakkaita tunteita siihen nähden.

– Joo.

"Hyvä tarina on parempi kuin totuus"

Haastattelu on päättymässä. Kuluneen tunnin aikana Parviaisen puhelin on soinut tauotta ja lukuisat asiakkaat ovat tervehtineet häntä. Heille Parviainen hymyilee iloisesti ja nostaa kätensä tuttavallisesti pystyyn.

Erakoituneeksi mieheksi hän vaikuttaa hämmästyttävän suositulta.

Uskomattomia tarinoita kuunnellessa mieleen nousee Maria Roihan elämäkerrassa tekemä luonnehdinta Parviaisen omaperäisestä todellisuuskäsityksestä, jossa ”hyvä tarina on parempi kuin tosiasiat, jotka nekin voivat olla suhteellisia: jos toden särkee osiin ja tarkastelee sitä eri tulokulmista, heijastus on aina vähän erilainen.”

Parviainen on kuin liukas saippuapala, josta on hankala saada otetta, ja jonka todellisista tarkoitusperistä on vaikea ottaa selvää. Kiltin ja miellyttävän oloinen seuramies, jolla on samalla maine äkkivääränä ja itsekeskeisenä ketkuna.

Todennäköisesti totuus Jussi Parviaisesta löytyy jostain näiden kahden ääripään välillä. Vai mitä sanotte näyttelijä Aake Kallialan luonnehdinnasta? Näin hän kuvaa elämäkerrassa entistä koulukaveriaan ja kollegaansa:

– Ei ole toista niin valloittavaa persoonaa kuin Jussi. Ei ole toista yhtä rakastettavaa tyyppiä, mutta ihan kuin leikattuna hän voi muuttua niin mulkuksi, että tekisi mieli tappaa.

Julkaistu: 9.3.2018