Jussi Lampi: "En erityisemmin pidä tästä digiajasta, jossa on helppo lyödä toista nimettömänä"

Elämässäni on jo neljä vuotta ollut suuri ilonaihe: poikani Mitjan nelivuotias tytär. Olen hänelle pappa ja tapaan häntä niin usein kuin työltäni pystyn. Opin häneltä kaikkea uutta ja toivon ­hänenkin oppivan jotakin minulta.

Olen naisten kasvattama poika. Elin äitini ja kahden isosiskoni kanssa. Kahdeksasta sisaruksestani muut olivat jo lähteneet maailmalle. Vanhin veljeni oli minua kaksikymmentäviisi vuotta vanhempi. Minulla oli hyvä lapsuus, vaikka isäni kuoli ­ollessani kahdeksan vanha.

Äitini ei koskaan korottanut ääntään, emmekä myöskään riidelleet. Molemmat tiesimme, mitä toinen ei saa tehdä. Ehkä siksi minusta kasvoi rauhallinen tyyyppi. Nuoremmat kollegat ovat joskus sanoneet, että jumaliste Lampi, miten sä voit olla kuin viilipytty, umpirauhallinen. Itse ­ajattelen, ettei hätäilemällä mitään tule.

Yksi elämäni hienoimmista ratkaisuista oli, kun keskeytin lukion ja menin 17-vuotiaana kahdeksi ja puoleksi vuodeksi ­armeijaan soitto-oppilaaksi. Soitin rumpuja ja trumpettia. Saimme soittaa aamusta iltaan. Musiikin teoriaa opiskelimme Vaasan Kuula-opistossa. Meillä oli myös varusmiesbändi, ja soitimme toimiupseeri- ja upseerikerhojen tilaisuuksissa. Se oli perusteellinen opinahjo.

Suoritin lukion loppuun armeijan jälkeen, en halunnut antaa periksi. Sitten kävin hotelli- ja ravintolakoulun. Teatterikouluun pääsin neljännellä yrittämällä, 25-vuotiaana. Minulla on siis kolme ammattia ja työskentelen niissä kaikissa. Tosin pääpaino on teatterissa ja musiikissa.

"Olen saanut tehdä enemmän kuin haaveilin"

Vaikka olen rauhallinen, epäoikeuden­mukaisuus nostaa pulssiani. Erään kerran keikalla Pohjanmaalla joku tuli valittamaan, että pakolaiset ovat vallanneet paikallisen kylpylän. Tosiasiassa kylpylä oli mennyt konkurssiin jo aikoja sitten, mutta pakolaisia syytettiin siitäkin.

Minua ärsyttää, jos ihmisen päässä ei ole sen vertaa tilaa, että hän ottaisi asioista selvää. On niin helppo puhua sillä varmuudella, jonka tietämättömys antaa. En erityisemmin pidä tästä nykyisestä digiajasta, jossa on niin helppo lyödä toista nimettömänä.

Olen pyrkinyt elämään niin, että saan tehdä työtäni, tuottaa ihmisille sellaisia hetkiä, joista ehkä jää jotakin heidän ajatuksiinsa tai tunteisiinsa. Tärkeätä minulle on se, etten tietoisesti loukkaa ketään tai pahoita ihmisten mieltä.

Olen saanut tehdä elämässäni enemmän kuin haaveilin. Nuorena luulin tietäväni kaiken. Iän myötä olen alkanut ymmärtää itseäni ja luonnettani ja osaan jo olla armollinen itselleni.

Elämäni suurin tragedia oli ja on tyttäreni Mandin itsemurha 19-vuotiaana. Miksi? Siihen kysymykseen en saa koskaan vas­tausta. Mandi oli jo päässyt kiinni työ­elämään ja levyttänyt, ja olimme tehneet yhdessä teatterijuttuja.

Olen joskus jopa vihaisena kysynyt, miksi teit niin, miksi jätit meidät. Vuosien mittaan suru on helpottunut. Ikävä ei koskaan. Olen pystynyt jatkamaan elämääni ja työtäni, muuta vaihtoehtoa ei ole.