Minun olisi pitänyt syntyä iloisella 1920-luvulla. Ensimmäisen maailmansodan jälkeistä vuosikymmentä leimasi tietynlainen huolettomuus ja vallattomuus. Olen opiskellut taidehistoriaa, ja myös aikakauden tyyli ja arkkitehtuuri kiinnostavat. Ja tietysti ne bileet!

Lapsuuteni sitkein haave oli ryhtyä poliisiksi. ­Kokemukseni poliiseista olivat positiivisia. He olivat paikalla, kun tarvittiin huolenpitoa ja pelastajaa. Ehkä halusin siksi myös itse puolustaa oikeutta ja taistella heikompien puolesta.

Teini-iässä inhosin eniten finnejä. Ne tulivat pyytämättä ja yllättäen, eikä mahtanut mitään. Se oli täyttä sekoilua kaiken maailman clearasilpuikkojen kanssa.

Minuun jäi pysyvät jäljet, kun olin tekemässä Sukuni salat -ohjelmaa ja todistamaan hetkiä, joiden jälkeen ihmisten elämä ei ole ollut enää entisensä. Sukuhistorian tuntemus vaikuttaa niin vahvasti identiteettiin.

Vihaan sydämeni pohjasta mulkoilijoita. Jos lapsi itkee kaupassa, jostain ilmestyy mulkoilija ja osoittaa suurieleisesti, miten huono ja osaamaton vanhempi olet. Eikö voisi hymyillä ja heittää yläfemman lapselle?

Viimeksi nauroin makeasti, kun selitin lapselleni, että koirat haistelevat ­toisten koirien ulos jättämiä hajumerkkejä. Että se on tavallaan koirien välistä viestittelyä. Lapsi totesi siihen: pissa on koirien Whatsapp.

Kadun yhä, että jätin nuoruudessa tekemättä megapitkän Aasian-reissun. Silloin eteen tuli työprojekti, ja nykyisessä elämäntilanteessani en sellaiselle matkalle enää voi enkä haluaisikaan lähteä.

Sukurasitteeni on se, että jään suustani kiinni. Suvussamme on sanonta ”Hidasta kuin Hintikan lähtö”.

Jos jonkun henkilön puolesta pitäisi kuolla niin ­lapsieni. Siitä ei ole yhtä kysymystä. Koen, että elämän viestikapula on siirtynyt heille ja elämäntehtäväni on auttaa heitä nousemaan omille siivilleen.

Ennen oli paremmin ainakin rockmusiikki. Nykyään kaikki on niin tuotteistettua ja brändättyä. Voiko enää edes syntyä Guns N’ Rosesin kaltaisia rockbändejä, joissa olisi oikeaa vaaraa?

Maahanmuuttajille haluan sanoa: ”Tervetuloa, meillä on teiltä paljon opittavaa.”

Antakaa minun edes kerran nukkua aamulla pitkään. En muista milloin niin olisi tapahtunut. Lasteni syntymän jälkeen olen herännyt kukonlaulun aikaan ja ­säpsähdän pystyyn pienestäkin rasahduksesta.

Jos olisin mies, olisin varmaankin aika samanlainen kuin nytkin. Vanhempani kasvattivat minut ehkä tiedostamattaan hyvin sukupuolineutraalisti. Isäni sanoi aina: ”Marja, susta tulee vielä lentokapteeni.”

Annoin viimeksi lahjan pojalleni, joka täytti tänään yhdeksän vuotta. Hän halusi ja sai valkoiset tennarit, jotka eivät tosin ole äidin näkökulmasta ehkä se paras valinta kevään kurakeleille.

Luulin itsestäni liikoja, kun menin ensimmäisessä työpaikassani vaatimaan palkankorotusta. Pomoni alkoi nauraa, menin työpöytäni alle häpeämään. Sen jälkeen olinkin pitkään palkkakuopassa.