Puheenaiheet
Image

Juoksuaika

Juoksuaika

Juokseminen on kilpailua itseä vastaan, väitetään. Voiko sen kisan voittaa? Entinen piirinmestari, kirjailija Juha Itkonen päätti yrittää.
Teksti Juha Itkonen
Kuvat Juha Törmälä

 

Sateen jälkeen on hyvä juoksusää. Ilmassa on happea.

Kaikilla muilla mittareilla sää on kaukana kelvollisesta. On kolkko kevätlauantai, tuuli tulee pohjoisesta ja tuntuu tuimana Olympiastadionin katsomossakin. Seison orpona omia läheisiään kannustavien ihmisten joukossa ja katselen juoksijoiden tauotonta virtaa: parin tunnin aikana 10 700 puolimaratonin taivaltanutta kuntoilijaa ylittää maaliviivan. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, juoksukilpailu on myyty loppuun. Helsinki City Runin lähtönumeroista käytiin internetissä mustan pörssin kauppaa kuin Madonnan lipuista. Olin harkinnut osallistumista, ilmoittautuminen unohtui, ja kaikki nämä iloiset ihmiset ehtivät ensin.

Olkoon sitten. Aiemmin päivällä olen jo juossut oman lenkkini, kymmenen kilometriä lyhyemmän mutta ilman seuraa sateisessa korvessa. Ylämäessä hakkuualueen laidalla kylkeen alkoi pistää. Huimasikin, päässä vähän heitti. Ehdin jo miettiä, kuka minut tulisi hakemaan, jos pyörtyisin metsään ilman kännykkää.

Yksin, hämärän rajamailla, ihmisistä eristyksissä. Ehkä se onkin minun käsitykseni oikeasta juoksemisesta – ei tällainen säällä kuin säällä hyväntuulinen massatapahtuma, jossa firman t-paitoihin pukeutuneet perheenäidit vilkuttavat lapsilleen katsomossa ja yksinäinen polttarisankari ottaa loppukirin Hämähäkkimies-asussaan.

Ärsyttävää miten kaikki nykyään juoksevat. Juoksemisesta on tullut muotia, kireistä trikoista ja askelanalyyseista, pronaation mukaan muotoilluista pohjallisista.

Suoritettu maraton alkaa olla keskiluokkaisen valkokaulustyöntekijän oletusarvo. Työhaastattelussa on kohta turha väittää pitävänsä huolta kunnostaan, jos ei ikinä ole juossut liian pitkää matkaa liian kovalla alustalla.

Minä juoksen. Sinä juokset. He juoksevat, kaikki nämä ihmiset, koko Suomi juoksee? Miksi?

Jotain surullista tässä kaikessa. Jotain surullista tässä tervehenkisyydessä, työpaikkojen lenkkiporukoissa, loppuunmyydyissä maratoneissa, kahdensadan lenkkitossuissa, maaliin saapuneille jaettavissa palautumispusseissa. Jotain surullista, ei mahda mitään.

Onko syynä tämä sää, Jäämeren viima, matalalla roikkuvat pilvet? Olenko sittenkin katkera osattomuudestani, apea juostuani lenkkini yksin? Vai kalvaako minua elämätön elämä, yksi niistä: minusta ei koskaan tullut sellaista juoksijaa kuin olisi voinut.

Askelesta juoksijan tunnistaa, ja Ari Paunosen askel on juoksijan askel, jopa lönkyttelyvauhdissa Helsingin keskuspuistossa. Talvella kipeytynyt polvi vähän vaivaa, mutta Paunonen ei valita.

Ari Paunonen on juoksija isolla j:llä. Kesänä jona minä synnyin 17-vuotias Paunonen voitti jo nuorten Euroopan mestaruuden 1500 metrillä. Taakse jäi muun muassa Sebastian Coe. Kaksi vuotta myöhemmin Paunonen teki 3000 metrillä nuorten maailmanennätyksen, jota edes afrikkalaiset juoksijat eivät 20 vuoteen rikkoneet.

Kilpauransa jälkeen Ari Paunonen on toiminut 20 vuotta Juoksija-lehden päätoimittajana. Jos koko Suomi siis todella juuri tällä hetkellä juoksee, Paunosen pitäisi siitä tietää.

”Juoksubuumiko? Jaa, miksei. Mutta ei taida olla ensimmäinen kerta.”

Maailmanhistorian ensimmäisen juoksubuumin Paunonen paikantaa 1960-luvun lopulle. Silloin rikkain osa ihmiskunnasta oli vaurastunut sen verran, että sillä oli varaa alkaa juoksennella huvikseen. Ja vaikka kaupunkilaisia aina mielellään syytetään laiskuudesta ja liikunnan unohtumisesta, ihmiset alkoivat lenkkeillä vasta muutettuaan maaseudulta kaupunkeihin.

”Kaupungistuminen, elintason ja koulutustason nousu”, Paunonen analysoi juoksuharrastuksen edellytyksiä.

”Yhdysvalloista se silloin 60-luvulla lähti, isoista kaupungeista, koulutetun porukan keskuudesta.”

Suomeen trendi saapui 70-luvun puolella. Lenkkiporukoita perustivat silloin erityisen innokkaasti aiemminkin urheilua harrastaneet miehet, usein entiset aktiiviurheilijat. Naiset löysivät juoksuharrastuksen Paunosen mielestä kunnolla vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

”90-luvun puolivälissä oli toinen selvä buumi. Nyt voisi olla sitten se kolmas aalto. Onhan se totta, joka vuosi tuntuu, että harrastajia on vähän enemmän. Sellaista maltillista nousua.”

Mitenkäs se maratonasia? Onko Juoksija-lehden päätoimittaja huomannut, että aivan kaikki haluavat nykyään välttämättä juosta maratonin? Onko siinä mitään järkeä?

”No jaa. Kakspiippuinen juttu. Onhan se liian pitkä matka, tulee väistämättä seinä vastaan. Toisaalta kyllähän normaalikuntoinen ihminen maratonin läpi menee, kun vain ottaa rauhallisesti. Kävelee vaikka välillä. Honolulun maratonkin on täynnä japanilaisia, jotka käyttävät matkaan vaikka sitten seitsemän tuntia.”

Seitsemän tuntia? Eihän sellaista aikaa enää kenellekään kehtaa kertoa. Se ei kuulosta hyvältä edes työnhaussa. Mies joka käveli maratonin.

”Suomessa ajatellaan niin tulos- ja tavoitekeskeisesti. Mie olen aina sanonut, että kansanterveyden kannalta on aivan sama, juokseeko sen maratonin kahteen ja puoleen vai viiteen tuntiin. Sama vaikka juoksisi säännöllisesti vain viiden kilometrin lenkkejä.”

Voisi olla parempikin. Sekä kansanterveyden, mielenterveyden että polvinivelten kannalta.

”Ehkä. Mutta maraton on aivan omanlaisensa kokemus, ei pelkästään mentaalisesti. Reippaassa rasituksessa kehon hiilihydraattivarat riittävät noin puoleksitoista tunniksi. Sen jälkeen aletaan polttaa rasvaa, ihminen käy vähän niin kuin dieselillä. Sellaista ei istumatyötä tekevä ihminen pääse usein kokemaan. Ihmiset haluavat kohdata oman seinänsä ja kiivetä sen yli.”

Totta kai. Jos ihminen ei ole elämässään aiemmin juossut, hän saattaa olla hyvinkin innostunut tällaisesta elämyksestä. Minäkin olisin luultavasti jo kiltisti juossut sen pakollisen maratonini, ellen olisi aloittanut juoksuharjoittelua viisivuotiaana.

En valinnut lajia, laji valitsi minut. Se tuli perintönä isältä, joka 80-luvun alussa oli uransa vasta äskettäin päättänyt amatööriurheilija. Kun kesäisin ajelimme autolla ympäri Suomea, aina jossain oli joku urheilukenttä, jolla isä oli tehnyt sen kauden ennätyksensä tai ainakin voittanut Kiviharjun Pekan.

Urheilukaappi oli alhaalla pesuhuoneessa. Se oli miehinen vyöhyke, jota edes äiti ei jaksanut järjestää: täydellinen kaaos täynnä puhtaita, likaisia ja puoliksi käytettyjä lenkkivaatteita. Kiskoin päälle omat siniset Adidakseni ja säntäsin isän perään.

Muistan isän mailerinaskeleen, samantapaisen kuin Paunosella. Muistan kilpajuoksijan reidet, paksut ja vahvat. Muistan isän verryttelyliikkeet, polvennosto- ja pakarajuoksun, aitajuoksijan asennon. Lenkki lähti aina ylämäkeen, radiomaston kohdalla happi oli loppua.

Juoksimme Hattelmalanharjulla. Juoksimme Ahvenistolla. Juoksimme vain kesäisin, syksyisin ja keväisin, talvisin emme juosseet. Noin viiden kilometrin yhteislenkin jälkeen isä saattoi minut kotiin ja jatkoi matkaansa.

Kun geneettiset taipumukset yhdistyvät säännölliseen harjoitteluun, syntyy vahva lapsiurheilija. Heittää en osannut, hyppääjänä olin keskinkertainen, pikamatkoille hiukan liian hidas. Niin kuin isästä, myös minusta tuli maileri.

Silloin aivan alussa juokseminen oli enimmäkseen mukavaa. Jännitin kilpailuja, en erityisemmin pitänyt kivusta, mutta oli miellyttävää pärjätä, seistä palkintopallilla kädet pystyssä ja kuvitella olevansa Sebastian Coe. Oli hienoa olla lahjakas.

Mutta hienoa oli myös pelkästään juosta. Olla kevyt, tuntea etenevänsä, melkein lentää. Juoksuradan päällyste on juoksemiseen suunniteltu, se palauttaa askeleen – on aivan eri asia lönkyttää lenkkareilla maantiellä kuin painella piikkareilla tartanilla. Eihän harrastelijamaratoonari edes kunnolla juokse, pikemminkin säästää energiaa: hiipii pitkin asfaltin pintaa niin matalalla askeleella kuin suinkin.

Ei se näytä hyvältä. Ei siinä ole tyyliä. Mieluummin bensiinimoottori kuin diesel. Ihmiset, juoskaa kunnolla!

Ari Paunonen ainakin on juossut. On ajanhaaskausta puhua pelkästään maratonista miehen kanssa, joka sentään on pistellyt 1 500 metriä aikaan 3.38. Paunonen on lentänyt radalla.

Pasilan siirtolapuutarhan kohdalla hölkätessämme todellinen juoksija alkaa muistella nuoruusaikaansa. Elettiin onnellisia vuosia 1970-luvun alussa, suomalaisen kestävyysjuoksun kultakautta. Ari Paunonen Sulkavalta oli yksi tuhansista pikkupojista, jotka Virenin, Vasalan ja Väätäisen innoittamina kiskoivat lenkkarit jalkaansa.

Paunonen vain oli sekä harvinaisen lahjakas että motivoitunut. Tai sitten maaseudulla kaukana muusta asutuksesta ei yksinkertaisesti ollut mitään muutakaan tekemistä.

”Kolme vuotta sai käydä juoksemassa, eikä vastaan tullut yhtään lenkkeilijää. Veli oli joskus mukana, muuten olin yksin.”

Paunonen luki kaiken valmennuskirjallisuuden, jonka käsiinsä sai. Radiosta hän kuuli Pekka Vasalan harjoittelumetodista, kymmenen kertaa neljänsadan metrin vedoista. Sitäkin piti kokeilla saman tien: nuori mies mittasi matkan heinäpellolle puhelinpylväiden väliin.

”Olin aika analyyttinen, varmaan varhaiskypsä. Jälkikäteen ajatellen taisivat olla ne omat harjoitusohjelmat kaikkein viisaimpia.”

Tulokset ainakin olivat häkellyttäviä, nimenomaan juniorisarjoissa. Täysikäisestä Paunosesta ei tullut sitä kultaperinteen jatkajaa, jota Suomi hänestä odotti.

”Mie en ollut ihan niin itsekäs kuin huippu-urheilijan pitäisi olla. Ei ollut fokus ihan kohdallaan. Ja ehkä minulla oli vähän liian ihanteellinen käsitys urheilusta.”

Alkukesän aurinko siivilöityy Keskuspuiston puiden läpi, lenkkisää on täydellinen. Näitä asioita Paunonen lienee miettinyt kyllikseen 80-luvulla, kun kehitys junnasi paikallaan ja Sebastian Coe karkasi tavoittamattomiin.

”Tästä tullaan sitten väkisinkin dopingiin. En haluaisi hirveästi puhua siitä. Mutta turhahan sitä on väittää, ettei dopingia olisi, juoksijoita jää jatkuvasti kiinni. Parhaat juoksijavuodet sattuivat 80-luvulle, ja kyllähän se meininki dopingasioissa oli silloin aika villiä.”

Niinpä tietysti. Doping. Kilpajuoksijan ammatti on maailman järjettömin, mieluummin tekisin melkein mitä tahansa muuta: kestävyysurheilussa lahjakas poikkeusyksilö joutuu hyvin todennäköisesti ratkaisemaan omalta kohdaltaan erinäisiä eettisiä ongelmia. Eikä mikään aine, ei kielletty eikä sallittu, muuta miksikään huippu-urheilijan arkea, tappavan tylsää ja yksinäistä.

Paunonen haraa vastaan, ei tunnista kokemusta omakseen. Lenkki on juostu, venyttelemme Stadionin tornin juurella.

”Ne yksinäiset juoksulenkit olivat minulle valtava nautinto. Harmittaa se kummallisen yleinen käsitys, että kestävyysharjoittelu olisi jatkuvaa kipua ja kärsimystä. Joskus huipputasolla ehkä oksennetaan, vedetään hapoille, etsitään rajoja, mutta suurin osa perustyöstä on ammattilaisillakin nautinnollista harjoittelua sopivalla harjoitustasolla.”

Koukku on fysiologinen, Paunonen selittää. Siksi siihen jää tukevasti kiinni.

”Harva kestävyysurheilun aloittanut kokonaan koskaan lopettaa. Ethän sinäkään ole. Jo tunnin lenkin jälkeen hyvä olo kestää kauan. Tarpeeksi pitkän suorituksen jälkeen se jatkuu päiväkausia. Vallu Kononenkin sanoi vielä kauan aktiiviuransa jälkeen olevansa riippuvainen pitkistä harjoituksista. Vallu vetää neljän tunnin lenkin ja elää sillä pitkään.”

Näinkö pieni se on? Vanhempieni luona käydessäni kaivelen kaapit ja löydän etsimäni lipastonlaatikosta, sykkyrään kietoutuneiden mitalinauhojen ja hentojen muovipokaalien alta. Kunnian päivieni muistot kauan sitten unohdettuina, toisiinsa sekoittuneina.

Kahden euron kolikon kokoinen mitali on tallessa punaisessa kangastaskussa. Taskussa on Suomen urheiluliiton logo, kultaisen mitalin koristeena tassujaan tuijottava ilves. Kääntöpuolella on kaiverrus: P12, 1000 m, 1987.

Tämä kai oli urheilu-urani huippu. Piirinmestaruusjuoksu Ratinan stadionilla elokuussa 22 vuotta sitten, viileänä sadepäivän iltana. Niin kylmä ei sentään ollut, että olisin käyttänyt äitini sukkahousuja urheiluhousujen alla; niitä tarvittiin vasta lokakuisissa seuraotteluissa Janakkalan Janaa ja Riihimäen Kiskoa vastaan.

Muistan sen kilpailun. Voimia vain riitti, mitään hätää ei ollut – takakaarteesta maalisuoralle tultaessa tiesin ohittavani tamperelaisen. Olin noudattanut isän ohjeita, säästellyt paukkuja, tarkkaillut tilannetta. Juoksuni oli taktisesti kypsä.

En löydä kansiosta kuvaa palkintojenjaosta. Sellainen kuva on otettu, muistan senkin. Seison palkintopallilla keskimmäisellä korokkeella Karhun keltaisessa tuulitakissa onnellisena ja hymyilevänä ja kuitenkin viileän ammattimaisena, niin kuin piirinmestaruuden voittaminen olisi minulle jokapäiväistä ja tietenkin vain askel matkalla suurempiin voittoihin. Olen jalomielisesti kohottanut ilmaan kilpakumppaneideni kädet.

Voi voiton makeutta. On tuskin toista yhtä miellyttävää tunnetta kuin voittajan raukea, maailmaa rakastava jalomielisyys. Ja kilpaurheilussa toisin kuin elämässä voitto on selkeä, kaikki vertailukelpoista ja mitattavissa.

Lopulta ihminen kilpailee vain itsensä kanssa. Ymmärrän sen, hyväksynkin. Mutta voiko sellaista kilpailua ikinä voittaa? Jos ei, onko siinä mitään järkeä?

Surullista. Jotain surullista tässä kaikessa, en pääse eroon ajatuksesta. Muutama tuttu käy taas juoksemassa Tukholman maratonin. Toiset aikovat parantaa ennätystään elokuussa Helsingissä. Koko keskiluokka juoksee kalliissa tamineissa kuolemaa karkuun, treenaa pysyäkseen uraputkessa, karkottaa ahdistusta kintereiltään.

Juoksija-lehden pääkirjoituksessa Paunonen tyypittelee juoksuharrastajien nykyistä kirjavaa joukkoa. Maija, 28 vuotta, kahden lapsen äiti – juoksee tyttöporukassa, vertailee nykyaikaisia juoksutekstiilejä, tähtää puolimaratonille. Matti, 34 vuotta, duunari – sählyporukassa ollut huulenheittoa maratonista, lyönyt vetoa, päättänyt näyttää. Mauri, 58 vuotta, insinööri – juoksee sykemittarin kanssa, vetää työpaikan kuntoporukkaa, tietää harjoittelusta enemmän kuin moni ammattivalmentaja.

Ja niin edelleen, kolme muuta tyyppiä. Paunosen havainnot käyvät yksiin omieni kanssa, tällaista porukkaa Vantaanjoen varrella tulee vastaan. Muun muassa tällaista.

Jos siedämme sanan kilpailuyhteiskunta, juoksuharrastuksen kasvun ja yhteiskunnan nykytilan välille on vähän liiankin helppo vetää yhteys. Kilpailuyhteiskunnassa on kiire ja kaikki lasketaan rahassa. Sekä ajankäytöllisesti että taloudellisesti juokseminen on ihanteellinen harrastus kaikille.

Työnantajan näkökulmasta työntekijä pysyy työn edellyttämässä kunnossa ilman kuntosalia ja liikuntaseteleitä. Työntekijä on tyytyväinen, kun työkunnon ylläpitäminen ei nielaise kohtuutonta palaa vapaa-ajasta. Järjetön aikasyöppö golf on rationaalisen juoksuharrastuksen vastakohta, mutta sehän onkin suurten ikäluokkien lempilaji: peli jota pelataan, kun lainat on maksettu, hyvin ansaittu eläke putoilee tasaisesti tilille eikä viineillä, juustoilla ja grilliherkuilla turvotettua mahaa enää jaksa juoksuvauhdissa raahata mukana.

Sanoillakin on merkitystä. Ennen puhuttiin lenkkeilystä, nykyään juoksemisesta. Lenkkeily oli leppoisaa ja luonnonmukaista, juokseminen tavoitehakuista ja järjestelmällistä. Yhteiskunnassa, jossa kaikki on teknistä ja kontrolloitua, juoksemisestakin on tullut rakettitiedettä.

”Laktaattia ei muodostu vain lihaksissa”, Juoksija-lehti kertoo. ”Nykytiedon mukaan sitä muodostuu ja vapautuu vereen myös mm. iholta, maksasta, punasoluista ja etenkin rasvakudoksesta. Laktaatin tuotto rasvakudoksessa kiihtyy lepotilanteessakin, kun elimistö saa tai se kuluttaa runsaasti hiilihydraattia.”

Herrajumala. Juoksemista yksinkertaisempaa urheilulajia ei ole, ihminen pistää jalkaa toisen eteen, mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman pitkään.

Mikseivät ihmiset vain juokse? Paskat laktaateista! Tossut jalkaan ja jotain joustavaa päälle. Monilla näyttelijöillä on sentään yhä ihailtavan terve, turkkalainen suhtautumistapa juoksu-urheiluun. Hiki pintaan, tuulipuku kahisemaan.

Ei, Juoksija-lehti ei taida olla minun lehteni. En halua kehittää tekniikkaani. Hermostun laktaateista. Olen allerginen harjoituspäiväkirjoille.

”Hyvässä kunnossa oleva kestävyysurheilija on periaatteessa jatkuvasti rasvaa polttava kone.” Niinkö Ari Paunonen minulle sanoi?

Olin typerä kone, poltin kaiken rasvani. Pahimmalla aamukäynnillä sairaalassa painoin 35 kiloa. Minut olisi otettu osastolle, mutta äiti puhui aina lääkärin ympäri.

Miten helvetissä meninkin niin sekaisin? Joskus piirinmestaruuden jälkeisenä talvena se alkoi, juoksemisesta tuli vakavaa.

Suomen urheiluliitto halusi valmentaa minusta huippujuoksijan. Minusta ja muutamasta sadasta muusta, mutta enhän minä sitä tajunnut: tunnollisena koululaisena kuvittelin tosissani, että suomalaisen juoksu-urheilun tulevaisuus lepää minun varassani. Eerikkilän urheiluopistolla tehtiin pohjatyötä menestystarinalle, joka huipentuisi Tokion MM-kisoihin vuonna 2001.

Olin valmis tekemään parhaani. Halusin juosta oikein, levätä oikein, syödä oikein. Ja niin siinä sitten kävi, juoksin kuin hullu. Lopulta aivan kirjaimellisesti.

Elokuun 1988 SM-kisoissa en ollut enää oikein kunnossa. Tein oman ennätykseni, sijoituin kympin sakkiin, mutta oloni oli heikko. Isä näytti vakavalta. Ihmiset katsoivat oudosti.

Muistan yllättävän hyvin, miltä minusta tuntui. Kaikki ilo katosi, ensin juoksemisesta, vähitellen koko elämästä. Missään ei ollut mitään mieltä. Mikään ei ollut hauskaa. En saanut enää juosta, lopulta olisin tuskin edes jaksanut. Minun maailmani oli jotenkin eriytynyt muiden ihmisten maailmasta.

Olin miespuolinen anorektikko 80-luvun lopussa, kymmenen vuotta ennen mäkihyppääjiä. Se oli pientä, se meni ohi. Jo seuraavana kesänä olin suurin piirtein terve, kävin vielä pari kertaa kisoissakin mutta lopetin sitten, 14-vuotiaana veteraanina. Olin jo saanut kaiken, mitä kilpaurheilu saattoi minulle antaa: jotain hyvää ja aika paljon pahaa.

Haluan juosta, mutta luonnollisesti ja vapaasti. Juosta ilman tavoitteita, ajattelematta maitohappojen muodostumista tai hapenottokykyni kehittymistä. Edes nyt aikuisena en halua lukea Juoksija-lehdestä artikkelia kestävyysurheilijan ruokavaliosta, sillä muistan yhä luennot Eerikkilän urheiluopistolla, ruokaympyrät piirtoheitinkalvoilla, porkkanaraasteen ruokasalissa. Muistan itseni siellä, laihana ja päättäväisenä ja päivä päivältä surullisempana.

Siihen tilaan en halua palata. En ikinä, en missään tapauksessa. Voisin vaikka kokonaan lakata juoksemasta, ihan vain protestiksi tälle yleiselle hysterialle, mutta ikävä kyllä en oikein voi.

Jos juoksen, kirjoitan paremmin. Jos en lainkaan juokse, en kohta myöskään kirjoita. Juoksen, siis kirjoitan. Kirjoitan, siis juoksen.

Onko näillä asioilla todella jokin yhteys, juoksemisella ja kirjoittamisella? Isän mielestä jaksan kirjoittaa kirjoja, koska vitutuksensietokyvylleni on valettu lapsuudessa tukeva pohja. Suoraviivainen entisen mailerin teoria, muttei aivan perätön: varsinkin romaanikirjailijoiden joukosta löytyy yllättävän monta enemmän tai vähemmän innokasta juoksijaa.

Japanilainen menestyskirjailija Haruki Murakami on suorastaan patologinen tapaus. Kymmenien maratonien lisäksi Murakami on kokeillut ultrajuoksua ja triathlonia. ”Suurimman osan siitä, mitä tiedän kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä”, Murakami julistaa vuonna 2007 ilmestyneessä kirjassaan What I Talk About When I Talk About Running.

Mitä Murakami sitten on juoksemalla oppinut? Kuulemma yksinkertaisia asioita. Miten pitkälle itsensä voi ajaa. Minkä verran pitää olla tietoinen maailmasta ympärillään, missä määrin keskittyä omaan sisäiseen todellisuuteensa. Kuinka paljon kykyihinsä voi luottaa, milloin itseään kannattaa epäillä.

Kuulostaa järkevältä. Ehkä minunkin pitäisi noudattaa Murakamin esimerkkiä ja juosta se helvetin maraton kylkiäisineen. Murakami vaikuttaa viisaalta ja tyyneltä ja hankalan ammattinsa esimerkillisesti kestävältä. Hänen romaaninsa myyvät miljoonia ympäri maailman. Hän on todellinen voittaja.

Mutta Murakami ei olekaan 12-vuotiaiden poikien piirinmestari eikä Tokion MM-kisojen epäonnistunut mitalitoivo. Murakami ei ole hionut kyynärpäitään toisia pojankyynärpäitä vasten Ratinan takakaarteessa eikä juonut kahta litraa vettä keskussairaalan vessassa vain selvitäkseen punnituksesta. Murakamilla on rohkeutta leikkiä, etsiä rajojaan.

Pelkään joskus, että minulla ei ole. Tiedän miltä tuntuu mennä yli rajan, tavallaan tiedän mitä on rajan toisella puolella – minkä tahansa rajan, missä tahansa asiassa. Pelkään rajan ylittämistä, ja siksi minusta on kaikessa tullut kohtuuden ystävä.

Mitä pahaa siinä sitten on? Kohtuushan on hyve. Ehkä, useimmiten, mutta kohtuuden ystävä on aina samalla myös kohtuuden vanki. Eikä kirjoittamisella ole yhtään sen enempää tekemistä kohtuuden kanssa kuin juoksemisellakaan, hyvä kirjailija on yhtä kohtuuton kuin kilpajuoksija. Hänen on oltava. Kyse on äärimmäisestä toiminnasta.

Se on tehtävä nyt, juostava pitkästä aikaa kunnolla. Haluan muistaa, miltä kunnolla juokseminen tuntuu. Haluan kokeilla, pääsenkö lentoon tai edes lähelle.

Kaurialan kenttä ei ole suuri, vain pienen kaupungin pieni urheilukenttä. Etusuoran varrella on katettu katsomo ehkä tuhannelle hengelle, takasuoralla toinen vähän pienempi. Jyrkästi laskeutuvat nurmivallit luovat silti näyttämölle stadionin tunnun.

Pallokentän kulmiin on ilmestynyt valonheittimet. Koivut kenttää kiertävän pururadan laidalla ovat kasvaneet. Portaat huoltorakennukselta alas kentälle ovat entisestään kuluneet, tuhannet piikkarit ja jalkapallokengät runnelleet puisia askelmia. Päällyste on kutsuvan punainen ja lämpiää kesäpäivän auringossa; tunnistaisin tuoksun silmät sidottunakin.

Kilpakumppanini odottaa minua moukarihäkin kulmalla. Hän on kolmetoistavuotias ja pienikokoinen, satakuusikymmentä senttiä, alle neljäkymmentä kiloa. Oikeastaan hän on näkymätön, ainoastaan minä näen hänet, haudanvakavana ja hymyttömänä hän asettuu viereeni lähtöviivalle; tänä heinäkuisena torstaina hän aikoo juosta 1 000 metriä ennätysaikaansa 2.52. Juha Itkonen, Hämeenlinnan Tarmo.

Paikoillenne, valmiit, nyt. Pistooli ei paukahda, vain sekuntikello käynnistyy. 100 metriä 17 sekuntiin, kymmenen tällaista satasta peräkkäin, me lähdemme juoksemaan, näkymätön poika ja minä – meidän kilpajuoksuamme seuraa sivusta vain pari seiväshyppypatjalla lojuvaa teiniä ja huoltorakennuksen kulmalla päivystävä kentänhoitaja.

Minähän voitan! Ensimmäiset kaksisataa metriä, vielä koko ensimmäisen kierroksen tosiaan kuvittelen voittavani. Askeleni on pitkä, reiteni kuin isällä aikoinaan, olen aikuinen mies parhaassa iässä.  Melkein kuin lentäisi, muistan taas tunteen, ja hengitykseni on tasainen ja asentoni uljas, käteni pysyvät rytmissä, urheiluopiston tekniikkaharjoituksista muistan miten käsilläkin juostaan.

500 metrin kohdalla hapot valahtavat reisiin. Ei vielä! Ei vielä, ei nyt. Niin kuin rata olisi liimaa, piikit juuttuvat siihen kiinni. Teinit seiväshyppypatjalla näkevät keski-ikäisen miehen kangistuvan kesken hyvin alkaneen vetonsa.

Olen raskas. Olen kankea. Olen vanha ja väsynyt, väärässä paikassa, eikä kilpakumppanini tunne armoa, ei vilkaise minuun päinkään. Hän vain jatkaa, 17 sekunnin satasia, näkymättömänä, ja sumenevissa silmissäni näen hänen loittonevan selkänsä, tasaisesti tikkaavat jalkansa, väsymyksen vähäisen kumaran kun hän kääntyy loppusuoralle. Olen suoran päässä kun hän saapuu maaliin, rojahtaa kaikkensa antaneena selälleen juoksuradalle. Kolmetoista sekuntia myöhemmin rojahdan hänen viereensä.

Olen hävinnyt 13 sekuntia 13-vuotiaalle pojalle. 21 vuotta, 13 sekuntia. Alamäki on alkanut. Olen varjo entisestä. Juoksuaikani on ohi. Nauraisin, teinit seiväshyppypatjallakin nauravat, mutta nauraminen sattuu liikaa.

Keuhkot huutavat armoa. Suussa maistuu rauta. Pilvet taivaalla sekoittuvat toisiinsa. Kunnolla juokseminen on kamalaa, kerta kaikkiaan, ja olen entistäkin onnellisempi että ymmärsin lopettaa, kilpakumppanini ymmärsi, enhän minä halua juosta. En vain halua, kipu on minulle liikaa. Elämässä on muitakin asioita kuin juokseminen, tärkeämpiä, keveämpiä, armollisempia, ja juokseminen olisi tullut näiden asioiden tielle, vienyt minut kokonaan.

Näkymätön poika riisuu piikkarinsa. Minä riisun omani. Lopullisesti, me molemmat.

Image 8/2009

Julkaistu: 27.4.2011