Eeva

Juoksijalegendat: "Kilpailuvietti asuu meissä vielä eläkkeelläkin"



Juoksijalegendat: "Kilpailuvietti asuu meissä vielä eläkkeelläkin"

Riitta Salin ja Pirjo Wilmi-Rokkanen rikkoivat ennätyksiä urheilukentillä 1970-luvulla. Aktiivisia liikkujia ystävykset ovat yhä.
Teksti Pirjo Houni
Kuvat Jouni Harala

Pirjo on ollut aina samanlainen ilopilleri. Häntä ei voinut olla näkemättä ja kuulematta, kuvailee ystävä Riitta Salin, 67, nauraen.

”Ja Riitta taas oli alusta lähtien tekemisissään sitkeä ja määrätietoinen”, Pirjo Wilmi-Rokkanen, 66, jatkaa.

He ovat 1970-luvun urheilutähtiä, pikamatkojen juoksijoita ja omana aikanaan Euroopan nopeimpia naisia, joiden ystävyys alkoi urheilukentiltä ja on jatkunut vuosikymmenten ajan.

Kentillä kilpailtiin tosissaan, mutta sen ulkopuolella oltiin parhaita kavereita.

”Tuimme aina toisiamme, vaikka totta kai juoksuradoilla kilpailimmekin tiukasti toisiamme vastaan”, Riitta sanoo.

”Niin, emme letkautelleet, että olitpas huono, kun hävisit”, Pirjo jatkaa.

Molemmat naiset ovat nyt jo eläkkeellä. Riitta työskenteli urheilu-uran jälkeen autoalalla tiedotusjohtajana, Pirjo espoolaiskoulussa liikunnan- ja terveystiedon lehtorina.

”Urheilu aukaisi ovia työelämään. Sain sieltä rohkeutta hakea autoalalle ja hoitamaan lehdistösuhteita, koska olin tottunut jo urheilijana esiintymisiin ja pr-henkisyyteen”, Riitta sanoo.

Urheilijan sinnikkyyden molemmat arvelevat jääneen niin asenteisiin kuin keskittymiskykyyn. Periksi ei helpolla anneta.

”Tehdään täysillä eikä jätetä töitä puolitiehen”, Pirjo tarkentaa.

Pirjo onnittelee Euroopan mestaria Roomassa 1974.

Euroopan nopeimmat naiset

Suomalaisille yleisurheilijoille Rooman EM-kisat vuonna 1974 olivat erityisen menestyksekkäät. Joukkueeseen kuului seitsemän naista, ja heistä Riitta Salin voitti 400 metrin Euroopan mestaruuden maailmanennätysajalla. Samalla matkalla naisten viestijoukkue sai hopeaa. Siihen kuuluivat Riitan ja Pirjon lisäksi Marika Eklund-Lindholm ja Mona-Liisa Pursiainen.

Muutenkin pärjättiin. Nina Holmén voitti kultaa 3 000 metrillä ja Pirkko Helenius hyppäsi pituudessa pronssia. Pituuskisaan osallistui myös Tuula Rautanen.

Kun kisat olivat ohi, naiset perustivat Klubi 74:n.

”Emme tosin koskaan kutsu naisporukkaamme sillä nimellä. Seitsemän hengen ryhmämme on ollut alkuajoista lähtien ’Tytöt’. Kun tavataan, niin treffit tehdään tyttöjen kanssa”, Pirjo sanoo.

Tapaamisia on muutaman kerran vuodessa, ja usein ne ovat jonkun kotona. Kaikki asuvat eri puolilla eteläistä Suomea.Viime kerralla naiset kävivät kolmen päivän retkellä Ahvenanmaalla.

”Katselimme nähtävyyksiä, ostimme tuliaisia ja söimme hyvin. Kävimme Jomalassa Nina Holménin luona nauttimassa lohikeittoa. Ihastelimme Ninan ja Runen rakentamaa kotia ja heidän seinään upotettua palkintokaappiaan.”

Majapaikassaan naiset viettivät aikaa välillä jumppaillen, välillä verkkareissaan jutellen.

”Kummasti meillä riittää aina höpöttämistä”, Pirjo huomauttaa.

”Urheiluajoilta luonteeseemme on jäänyt tietynlainen ronskius. Uskallamme sanoa mielipiteemme suoraan, mutta toisiamme silti arvostaen”, Riitta jatkaa.

Urheilumuistoista puhutaan enää harvemmin, jollei niihin liity jotain erityisen hauskoja tarinoita.

”Ei meistä kukaan ole muuttunut luonteeltaan toisenlaiseksi. Olemme edelleen ne samat tyypit kuin nuorena. Joku on hiljaisempi, joku puheliaampi kuin muut, mutta täydennämme toisiamme”, Riitta sanoo.

Pirjo Wilmistä tuli joulukuussa 1974 avioliiton myötä Häggman.

"Äiti lähetti ja isä otti aikaa"

Urheileminen oli aikanaan niin Riitalle kuin Pirjollekin luonnollinen valinta. Kilpailuvietti ajoi kentille, ja menestys ruokki innostusta entisestään.

Pirjo kasvoi Sotkamossa. Äiti harrasti lentopalloa ja voimistelua, ja tytär halusi lasten jumppatunnille. Myöhemmin Sotkamon Jymyn valmentajat panivat merkille nopeakinttuisen tytön ja houkuttelivat mukaan kilpailuihin.

”Olin ainoa lapsi ja urheiluseurasta sain kavereita. Se tuntui mukavalta.”

Riitta syntyi Hagmanien urheilusukuun. Isä Nisse oli entinen pikamatkojen juoksija. Sota katkaisi hänen urheilu-uransa, mutta hän jatkoi alan parissa johtamalla muun muassa Viipurin Urheilijoita.

Riitta Salin kirii Suomen ennätykseen Kalevan kisoissa.

Äiti Eva oli pelannut erilaisia pallopelejä ja voittanut pesäpallossa mestaruuksia. Nuorempi veli Matti oli jääkiekkoilija ja vanhempi veli Harri juoksi keskimatkoja.

”Olimme urheileva perhe. Kun ajelimme serkkujen luo maalle ja näimme tien varrella urheilukentän, pysähdyimme sinne kesken matkan juoksemaan ja kilpailemaan. Äiti lähetti ja isä otti aikaa”, Riitta kertoo.

Helsinkiläinen ja sotkamolainen juoksijatyttö tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa Kemijärven kilpailuissa vuonna 1965.

”Pirjo oli silloin neljäntoista, minä viidentoista. Kilpailimme Suomen mestaruuksista.”

Pikamatkat tuntuivat molemmista luontevilta valinnoilta.

”Nopeaa rytmiä vaativat lajit sopivat meille. Meillä on vikkelät solut ja nopeutta temperamentissa”, Riitta sanoo.

"Meidän ei tarvitse esittää mitään"

Kun Pirjo muutti 19-vuotiaana Helsinkiin ja ryhtyi opiskelemaan voimistelunopettajaksi, molemmat naiset harjoittelivat aluksi samassa valmennusryhmässä. Siitä alkoi tiivis kaveruus.

Pirjo Wilmi-Rokkanen kuvailee naisten pitkää ystävyyttä vierellä kulkemiseksi.

”Jokainen tarvitsee elämässään jossain vaiheessa tukijaa ja kuuntelijaa. Ystävän ei tarvitse aina edes kommentoida mitään. Usein jo se, että voi pohtia ongelmiaan ääneen, helpottaa”, Pirjo sanoo.

Riitan mielestä ystäviä tarvitaan jakamaan niin suruja kuin ilojakin.

”Luottamus on tärkeää. Ja mikä ihaninta, ystävien kesken voi olla oma itsensä”, Riitta lisää.

Jo urheiluaikoina naiset viettivät paljon aikaa yhdessä matkoilla, hotellihuoneissa ja pienissä pukuhuoneissa ilman henkisiä maskeja tai estoja.

”Meidän ei edelleenkään tarvitse esittää mitään. Olemme toisillemme niin avoimina”, Riitta sanoo.

Tosin nuorena oli asioita, joista ei ystävättärille puhuttu. Jos kilpailussa meni huonosti, pettymykset purettiin mieluiten valmentajan tai aviopuolison kanssa.

Riitta avioitui jo 21-vuotiaana aitajuoksija Ari Salinin kanssa. Pirjo meni naimisiin Bjarne Häggmanin kanssa.

”Kilpailemiseen liittyvät asiat ja harjoitukset olivat myös salaisuuksia. Ei niitä halunnut paljastaa muille. Kilpakumppaneille ei voinut myöskään näyttää, miten koville tappio välillä otti.”Urheiluajoilta molempien naisten asenteisiin on jäänyt sinnikkyyttä ja ronskiutta.

Tappion hetket nöyryyttivät

Riitta arvelee, että nykyisin naisporukasta kenelläkään ei ole sellaisia salaisuuksia, joista ei voisi puhua tai joita ei voisi purkaa yhdessä.

”Olemme saaneet omiin murheisiimme sisaruustukea. Välillämme on täysi luottamus, eikä sitä kyseenalaisteta.”

Pirjo arvostaa lojaalisuutta.

”Minulle tieto siitä, että kertomani asiat eivät leviä ympäri maata, on tosi tärkeä.”

Riitta Salinin urheilu-uran huippuhetket ajoittuvat vuoteen 1974 ja Rooman naisten 400 metrin kultamitaliin.

”Tuntuihan se hienolta. Sain monen vuoden kovasta työstä kiitoksen. Ei sitä hevillä unohda. Kaikki tärkeät ihmiset perhettä myöten olivat katsomossa”, Riitta sanoo.

Menestystä seurasi kasvava julkisuus.

”Milloin olin eri lehtien järjestämissä äänestyksissä Suosituin suomalainen, milloin Vuoden nainen. Kaiken kruunasi valintani Vuoden urheilijaksi. Pari vuotta sitten sain lahjaksi jo kovin ryppyiseksi menneen 1970-luvun muovikassin, johon oli painettu kuvani”, Riitta muistelee.

Sankareista tehtiin paperinukkeja ja postimerkki, jossa Riitta ja Pirjo vaihtoivat keskenään viestikapulaa.

Jos Riitalle Rooman kisat olivat menestys, niin Pirjolle ne olivat pettymys. Juoksu ei kilpailussa kulkenutkaan 400 metrillä niin kuin harjoitusten perusteella oli ajateltu.

”Istuin hotellin ulkopuolella kiveyksellä, itkin ja purin pettymystäni. Mietin, miksen pärjännyt, ja haudoin lopettamista. Viestihopea antoi sitten palsamia henkilökohtaiseen pettymykseen.”

Tappion jälkeen velloo häpeässäkin.

”Ne ovat joskus jopa nöyryyttäviä, mutta ennen kaikkea myös kasvattavia hetkiä”, Riitta kuvailee.

Kahden vuoden kuluttua Montrealin olympialaisissa roolit vaihtuivat. Pirjo juoksi 400 metrillä neljänneksi, mutta Riitta jäi seitsemänneksi.

”Se kaiversi jonkin aikaa, sillä tiesin olevani elämäni kunnossa. Kaikki ei vain mennyt niin kuin odotin. Ratkoin epäonnistumista oman pääni sisällä ja mieheni kanssa, kunnes pääsin taas eteenpäin.”

Suru ystävän menetyksestä

Riitta lopetti Montrealin jälkeen kilpailemisen. Kun miesurheilijat siirtyvät kilpakentiltä arkeen, pudotus voi olla kova ja sopeutuminen vaivalloista.

”Naisilla on perheenperustamisviettinsä ja mielessä lasten hankkiminen. Se tekee lopettamisen naisille ehkä helpommaksi kuin miehille. Urheilun sijaan elämän täyttää muu tärkeä sisältö. Kuiskuttelimme viimeisessä maaottelussa erään toisen uraansa lopettelevan kilpailijan kanssa, oliko jo pieniä tulossa”, Riitta sanoo naureskellen.

Salinien poika Juho syntyi loppuvuodesta 1977. Pirjolla on Bjarne Häggmanin kanssa kaksi poikaa. Anders on nyt 36- ja Anton 30-vuotias.

Urheilu-uraansa Riitta jatkoi toimimalla monta vuotta Suomen Urheiluliiton hallituksessa ja yleisurheilujoukkueiden johtotehtävissä.

Surua naiset joutuivat jakamaan, kun Rooman-tyttöihin kuulunut Mona-Liisa Pursiainen kuoli pitkän sairastelun jälkeen rintasyöpään kesällä 2000.

”Mona kuoli aivan liian nuorena, vain 49-vuotiaana”, Pirjo sanoo.

Pirjo ja Mona-Liisa olivat tutustuneet jo teineinä. He olivat molemmat ainoita lapsia ja kuin sisarukset.

”Myöhemminkin olimme parhaita ystäviä. Radalla kilpailimme tosissaan, mutta ratojen ulkopuolella ystävyys jatkui hänen kuolemaansa asti.”

Monan menehtyminen yhdisti naisia entistä tiiviimmin.

”Ymmärsimme, että elämähän voikin olla hyvin lyhyt. Meillä oli ollut jo niin monia hauskoja vuosia takanapäin. Päätimme, että nähdään ja tavataan, kun vielä voidaan ja jaksetaan.”

Sen jälkeen tapaamisia on ollut entistä useammin, muutaman kerran joka vuosi.

Monan kuolema havahdutti myös muut naiset pitämään tarkemmin huolta omasta terveydestä.

Naisurheilijat pitivät yhtä

Pirjo Wilmi-Rokkasen elämän käännekohtiin kuuluu aika, jolloin hän joutui eroamaan Kansainvälisen olympiakomitean jäsenyydestä vuonna 1999. Kohun aikaan naisystävät antoivat tukensa, miehet sen sijaan jättivät yksin.

”Yksikään suomalainen miespuolinen urheilujohtaja ei asettunut tukemaan tai jeesaamaan minua. Kukaan ei edes soittanut”, Pirjo sanoo.

Hänet valittiin Kansainväliseen olympiakomiteaan eli KOK:hon ensimmäisenä naisena vuonna 1981. Samaan aikaa miehiseen linnakkeeseen valittiin myös venezuelalainen nainen, mutta koska Häggman-nimeä silloin käyttänyt Pirjo oli aakkosissa ensimmäisenä, hän oli myös virallisesti KOK:n ensimmäinen nainen.

”Kuulin ruotsalaisen jäsenen taivastelleen, että nainen ja vielä raskaana”, Pirjo kertoo naureskellen.

Olympiakomiteaan kuului urheilumaailman kermaa, entisiä urheilijoita, pääministereitä ja kuninkaallisia.

”Tunsin oloni komiteassa tasavertaiseksi, vaikka kuuluinkin kolmikymppisenä ikäni puolesta ’nuorisoon’. Minulle oli tärkeää yrittää saada naisia maailmanlaajuisesti urheilun johtoportaaseen ja erilaisiin tehtäviin, myös valmentajiksi.”

Yllättävintä oli, miten hitaasti asiat etenivät. Ei sekään ollut itsestään selvää, että naiset saivat kaikissa maissa urheilla. Tai jos saivatkin, niin miehet eivät saaneet olla katsomossa. Joissakin arabimaissa naiset ovat päässeet kilpailemaan vasta viime vuosina.

"Jäin kohun aikana yksin"

Pirjo joutui eroamaan olympiakomiteasta lahjusskandaalin aiheuttaman kohun seurauksena. Kansainvälinen mediakohu syntyi sen jälkeen, kun hänen entisen aviopuolisonsa Bjarne Häggmanin epäiltiin olleen työsuhteessa Salt Lake Cityn olympialaisten hakukomiteaan.

Pirjo ja Bjarne Häggman olivat muuttaneet erilleen kuusi vuotta aiemmin eli vuonna 1993.

”Väite ei pitänyt paikkansa, enkä kokenut itse tehneeni mitään väärää tai rikkoneeni sääntöjä. En myöskään tiennyt asumuseromme jälkeen entisen mieheni työsuhteista”, Pirjo sanoo.

Julkisen kohun vuoksi hänellä ei ollut kuitenkaan muuta vaihtoehtoa kuin erota Kansainvälisestä olympiakomiteasta. Jos suomalaisilta urheilupäättäjiltä olisi tullut tukea, se olisi saattanut vaikuttaa tilanteeseen.

”Jäin kohun aikana täysin yksin. Se harmitti eniten. Myöhemmin johtoon kuuluneet miehet ovat harmitelleet, etteivät aikanaan tukeneet minua”, Pirjo sanoo.

Naisporukka antoi tukea ja myötäelämistä.

”Heidän mielestään minun ei olisi pitänyt missään tapauksessa erota. Kohu vain oli niin valtava, ettei sillä hetkellä tuntunut olevan vaihtoehtoa”, Pirjo sanoo.

Oma työ liikunnanopettajana auttoi toipumisessa. Se paikkasi kohun jättämiä henkisiä haavoja.

”Nautin opettajan työstäni, mutta olisin halunnut vaikuttaa vielä muutaman vuoden maailman naisten asemaan urheilussa.”

Pehmeä lasku eläkeikään

Riitta Salin ja Pirjo Wilmi-Rokkanen tuntevat saaneensa urheilulta paljon.

”Löysin toisen aviomiehenkin urheilun piiristä. Heikki Rokkanen oli ohjannut televisioon yleisurheilun ensimmäisiä maailmanmestaruuskisoja, ja tutustuimme kisojen kymmenvuotisjuhlissa”, Pirjo sanoo.

”Urheilu on opettanut, että kaikesta voi selvitä. Avioero ja uusperheen muodostaminen ovat olleet vaiheita, jotka ovat vaatineet sitkeyttä.”

Riitan elämässä ei ole ollut avioeron kaltaisia suuria mullistuksia. Liitto Ari Salinin kanssa on kestänyt jo 46 vuotta. Pikkuveli Matin taannoinen kuolema sen sijaan tuntui raskaalta.

Riitta Salin on ollut kaksi vuotta eläkkeellä, Pirjo toista vuotta.

”Mieleni on rakennettu niin, että kun päätän sulkea jonkin oven, en haikaile enää vanhan perään”, Riitta sanoo.

Pirjo oli jonkin aikaa ensin osa-aikaeläkkeellä, kun Yhdysvalloissa silloin asunut pojan perhe tarvitsi kolmelle tyttärelleen lastenhoitoapua.

”Se oli pehmyt lasku eläkeikään”, hän kuvailee Bostonissa viettämiään kuukausia.

Molempien päivät ovat täynnä harrastuksia ja liikuntaa.

Riitta käy usein katsomassa 93-vuotiasta äitiään. Aamupäivisin hän tekee miehensä kanssa pitkiä kävelyjä.

”Juomme kotona ensimmäiset kahvit sanomalehden äärellä. Sitten lähdemme liikkeelle ja päädymme retken päätteeksi aina samaan kahvilaan. Sinne on muodostunut oma porukkansa.”

Joskus Riitta ja Ari istuvat kahvilassa kahdestaan, mutta toisinaan paikalla on viisi kuusi ihmistä vaihtamassa kuulumisia.

Tilkkutäkkitöitä ja kävelykisailua

Pirjo tapaa usein lapsenlapsiaan. Tiistaisin hän harrastaa italian opiskelua ja tilkkutäkkitöitä, muina päivinä liikuntaa.

”Liikkuminen ei tunnu pakkopullalta, vaikka se onkin tavoitteellista. Tavoitteellisuus on varmasti peräisin urheiluvuosilta”, Pirjo sanoo.

Hän näyttää kalenteriaan, jonka sivuille on merkitty täsmällisellä käsialalla kilometrejä, aikoja ja päivämääriä.

”Kirjaan ylös kaiken, mitä teen. Tavoitteena on liikkua neljä tuntia ja neljä eri kertaa joka viikko. Tykkään ulkoliikunnasta, vaikka on kuraista ja sataa. Kun pyöräilykausi loppuu, siirryn suksille. Viime talvena hiihdin yli seitsemänsataa kilometriä, edellisenä yli tuhat.”

Riittakin liikkuu lähes päivittäin. Maanantaisin on pilatesta ja joogaa, tiistaisin Asahi-jumppaa. Keskiviikkoisin ja perjantaisin hän käy punttisalilla ja vesijuoksemassa.

”Kävelen sen lisäksi kolme tai neljä kertaa viikossa tunnista puoleentoista. Liikun hyvällä mielellä. Jos on menoja, jätän liikkumisen väliin. Olen itselleni armollinen.”

Kilpailuvietti kulkee mukana Riitan mielestä vähän huvittavallakin tavalla.

”Kävelylenkillä on tavoitettava edellä kulkeva, ja kun taannoin ohitseni hölkkäsi kaksi nuorta naista, mietin voisinko minäkin vielä juosta. Lähdin matkaan, mutten edes yrittänyt saada heitä kiinni. Järkeä oli onneksi mukana.”

Seuraavana päivänä polvet ja lonkat oireilivat.

”Ne olivat sen verran kipeät ja jäykät, että ymmärsin, että juoksuni on nyt juostu ja minun on tyydyttävä rauhallisempaan menoon”, hän sanoo.

Riitta Salinin Roomassa saavuttama ennätys sen sijaan on edelleen voimassa. Kukaan ei ole juossut Suomessa häntä nopeammin 400 metriä. Ja samojen kisojen viestin ennätyskin on yhä ’Tyttöjen’ hallussa.

Julkaistu: 16.3.2018