Kimeä vihellys, ja jo alkaa harmaa savu tupruta piipusta. Jättikokoinen, silti kiltinoloinen veturi lähtee puuskuttamaan Lappeenrannan asemalta kohti Helsinkiä. Veturi numero 1009, tuttavallisemmin ”Ukko-Pekka” ei ole kiskoilla sattumalta, vaan sillä on kunniatehtävä ajeluttaa arvokkaissa salonkivaunuissa sekä lempinimikaimansa että hänen tyylikäs seurueensa vapaan Suomen pääkaupunkiin. Ollaan historiallisella matkalla kunnioittamassa kansanedustaja, valtionhoitaja ja presidentti Pehr Evind Svinhufvudia, joka vapautui kahden vuoden ja neljän kuukauden karkotuksesta Siperiasta tasan sata vuotta sitten.

Kun tsaari Nikolai II maaliskuussa 1917  pakotettiin Venäjällä vallasta, hän ei enää ollut Suomen suuriruhtinas. Tällöin P.E. Svinhufvud kaukana Ural-vuoriston takana tulkitsi olevansa vapaa palaamaan kotimaahansa.  Venäjällä vallan ottanut väliaikainen hallitus ei vastustanut Svinhufvudin aietta. Vuonna 1914 Ellen Svinhufvud oli saattanut miehensä Siperiaan. Välillä hän oli käynyt vierailulla ja matkusti myös noutamaan miehensä karuista maisemista, jonne P.E. Svinhufvud oli niskuroinnista tuomittu.   Ehdoton lakimies ei suostunut omantuntonsa vastaiseen päätökseen, mistä napsahti karkotuskortti. Laajemmin syynä on myöhemmin pidetty sitä, että Svinhufvud esiintyi liian näkyvästi Suomen Venäjästä itsenäistymisen puolesta. Kun Svinhufvudin veturi  maaliskuussa 1917 kolkotteli kohti kotia, hän sai huomata maailmantilanteen muututtua myös oman asemansa muuttuneen.

Svinhufvudia juhlittiin Pietarissa parin sadan hengen voimin. Tapaaminen Venäjän väliaikaishallituksen oikeusministeri Aleksandr Kerenskin luo järjestyi myös. Herrojen huhutaan venäläiseen tapaan jopa syleilleen toisiaan. Elettiin ainutlaatuista vapauden aikaa. Mutta jo alkukesään 1917 mennessä mustat pilvet ilmestyivät taivaalle. Lokakuussa bolsevikit tekivät V.I. Leninin johdolla vallankumouksen, ja Neuvostoliitto usutti Suomen vasemmistoa vallankumoukseen: ellette tee sitä itse, me tulemme ja teemme. Nopeiden käänteiden vuoteen 1917 mahtuu vielä erikoinen episodi, kun Svinhufvud kävi Venäjällä hakemassa Leninin allekirjoituksen johtamansa senaatin antamaan Suomen itsenäisyysjulistukseen. Tammikuussa 1918 Suomessa jo ammuttiin sisällissodassa,  ja P.E. Svinhufvud joutui piileskelemään henkensä edestä punaisten hallitsemassa Helsingissä.

Palataan hetkeen, jolloin tuokion ajan uskottiin hyvään tulevaisuuteen. Svinhufvudeja Siperiasta kuskannut juna pysähtyi Karjalankannaksen silloisissa suomalaiskunnissa Raivolassa, Uudellakirkolla, Perkjärvellä ja Säiniöllä. Viipurissa vastaanotto oli villi. Oma poika oli palannut vapauteen ja – vapauttamaan Suomen itsenäiseksi. Taipumattomalle keulakuvalle oli kysyntää. Kun yli viikon matkalla ehdittiin Luumäelle 28. maaliskuuta 1917, Svinhufvudit tahtoivat poiketa kotonaan Kotkaniemessä. Samoin tapahtuu vuoden 2017 paluumatkalla. Tapahtuman takana on P.E. Svinhufvudin muistosäätiö. ”Ukko-Pekkaa” tuuraa tyylillä hänen pojanpoikansa Heikki Svinhufvud ja Elleniä näyttelee hänen vaimonsa Jaana Svinhufvud. Luumäellä odottaa, kuten odotti myös vuonna 1917, hevoskyyti. Sadan vuoden aikana jyllännyt ilmastonmuutos tosin on pakottanut valjastamaan suomenhevoselle reen sijaan kärryt, joille pariskunta ketterästi kipuaa. 

Kirjailija Maarit Tyrkkö kertoo, kuinka muistosäätiö aikoi ensin vain järjestää juhlat Luumäen rautatieasemalla. – Sitten  päätimme haluta höyryveturin, ja pian koko junan. Juhlamatkalle myytiin nopeasti 150 matkustajapaikkaa. ”Harrastajateatterimme” innosti ihmiset pukeutumaan sadan vuoden takaiseen tyyliin, ja varustimme heidän rintapie­lensä vielä ruusukkein – leikkimielellä, mutta kunnioittaen, Tyrkkö jatkaa.

Luumäellä on myös vastassa aitoja Svinhufvudeja. Vuonna 1946 syntynyt, Kotkaniemessä vaimonsa Sirkan kanssa asuva Jorma Svinhufvud on Heikin veli, P.E. Svinhufvudin pojanpoika hänkin. – Ukkia en ehtinyt nähdä, mutta 1953 kuolleen Ellen-mummon muistan hyvin.

Jäätyään leskeksi vuonna 1944 Ellen jatkoi asumista Kotkaniemen päärakennuksessa. – Ellen oli lämmin, ystävällinen mummo, vaikka osasikin vain ruotsia, ei suomea, Jorma muistelee. – Hänen luonaan sain usein ”hoppenpoppelia”. Se oli mummon munankeltuaisista ja sokerista vatkaamaa, lusikalla syötävää hyvää, sen ajan pirtelöä. Siperian-muistoista Ellen Svinhufvud ei poikansa pojalle puhunut. – Isäni Veikko kävi kahdeksanvuotiaana kesällä 1916 Siperiassa Ellenin matkaseurana. Äskettäin löytämistäni vuosien 1916 -17 kouluainevihoista olen lukenut, että matka oli pikkupojalle jännittävä seikkailu hienoihin maisemiin, ankeisiin oloihin, Jorma paljastaa.  – Ero isästä oli ollut itkuinen. Silloin ei vielä uskallettu ajatella P.E. Svinhufvudin vapautumista. 

Jorma ja Sirkka Svinhufvudin pihapiirissa sijaitseva, tasavaltamme kolmannen presidentin kotimuseo on peruskorjauksen takia suljettu vielä tulevan kesän. Kesällä 2018 se on taas avoinna yleisölle. – Esineet ovat varastossa Luumäen kunnantalon kellarissa, Jorma Svinhufvud kertoo. Isoisässään hän ihailee sitä,  ettei ”tämä koskaan asettunut isosti  tyrkylle.” – Kun Ukko-Pekasta 1930 tehtiin pääministeriä, hän kotonaan totesi: ”Taitaa tulla huonot kelit, kun pannaan vanhat kiesit käyttöön.”

Nyt on aika nostaa P.E. Svinhufvud kunnian valokiilaan, pois varjosta. Luumäellä ”oma poika” on aina muistettu. Läheisen Kangasvarren koulun oppilaat ovat 1930-luvulta lähtien käyneet itsenäisyyspäivän alla kunniakäynnillä Luumäen asemalla  Wäinö Aaltosen veistämällä Oikeustaistelun muistomerkillä. Nyt Kangasvarren koulun oppilaat ovat paikalla, ja kun höyryveturi puhkuu asemalle, he heiluttavat askartelemiaan vuoden 1917 punaisia Suomen lippuja. Kun pariskunta Svinhufvud astuu vaunusta, kaksi oppilasta lausuu:  – Pitäjämme pienimpäin tervehdyksenä pyydämme saada ojentaa nämä kukkaset… Ellen Svinhufvudia esittävä Jaana Svinhufvud kiittää. Sata vuotta sitten tapahtunut toistuu ihastuttavan elävästi. Kuullaan, että ”me luumäkeläiset olemme kaiholla seuranneet karkotustanne, ja nyt vapauduttuanne me vapaan Suomen kansalaisina tervehdimme teitä”. Ukko-Pekka vastaa muistuttaen, kuinka ”taistelua oikeusjärjestyksemme puolesta on käyty koko Venäjän vallan ajan.” 

Samaan syssyyn ohi puhaltaa valtavalla vauhdilla Allegro-juna Pietariin. Svinhufvud muistelee, kuinka karkotusmatka alkoi lähes kaksi ja puoli vuotta sitten Luumäen käräjätalolta. – Nyt vastaanotto on minut täysin yllättänyt. Matkalla jopa yksi ja sama torvisoittokunta tervehti minua kahdella eri asemalla. Ajoivat välin autolla junaa nopeammin. Tosi ja satu sekoittuvat suloisesti. P.E. Svinhufvudin muistosäätiö laskee patsaalle seppeleen, samoin suku. Pian yhdessä kaikuu Maamme-laulu. Yksi osallistujista on Luumäen asematalon omistaja Eilo Korpela, joka raivasi muistomerkin ympäristön juhlaa varten. – Ei ole sopivaa, että Ukko- Pekan muisto jätetään hunningolle. Korpela vakuuttaa nukkuvansa yönsä hyvin viiden metrin päässä kiskoista. – Minua ei herätä edes venäläisen tavarajunan rikkijarrutettujen pyörien kolke. Sitten onkin veturin pillin kutsumana aika nousta takaisin junaan.

Salonkivaunussa kuullaan professori Martti Häikiötä, joka julkaisi helmikuussa teoksen Suomen Leijona – Svinhufvud itsenäisyysmiehenä (Docendo). Miksi P.E. Svinhufvud on jäänyt Suomen sankarina C.G.E. Mannerheimin varjoon? – Sotapäälliköt ovat perinteisesti nousseet suuriksi hahmoiksi. Mannerheim on Suomen toisessa maailmansodassa selviytymisen symboli. Hän on kuin kruunaamaton kuningas, ja ihmiset rakastavat hoveja, Häikiö vastaa. Svinhufvud puolestaan oli kansanmies, kansanvallan edustaja, puoluemies. – Sodanjälkeinen aika YYA-sopimuksineen ja Neuvostoliiton paine Suomea kohtaan ovat vaikuttaneet.  Perustuslaillisuus ei ollut silloin muotia eikä aikaan sopivaa. Nyt se taas on. Suomen tarinassa olennaisinta on, että kansanvalta säilyi, Häikiö sanoo.

Missä Mannerheim oli maaliskuussa 1917, kun P.E. Svinhufvud vapautui Siperiasta ja nousi näkyvään rooliin itsenäisyystaistelussa? Mannerheimiä tutkinut professori Martti Turtola on julkaissut kirjan Mannerheim (Tammi, 2016). Hän vastaa kysymykseen salonkivaunussa.  – Mannerheim oli Etelä-Venäjällä, ensimmäisen maailmansodan rintamalla. Venäjän väliaikainen hallitus oli ylentänyt hänet juuri kenraaliluutnantiksi eikä Mannerheimilla Venäjän armeijan upseerina ollut aikomustakaan tulla Suomeen, Turtola vastaa. Mutta jo seuraavana keväänä Mannerheim oli vastaanottamassa valkoisten voitonparaatia Helsingissä, ja hän toimi myös Svinhufvudin jälkeen valtionhoitajana.

– Mannerheimin ja Svinhufvudin välit olivat huonot, koska Mannerheim vastusti aktivismia, Svinhufvud taas edusti sitä. Turtolan mukaan keväällä 1918 valkoisten keskuudessa janottiin keulakuvaksi voittoisan valkoisen kenraalin hahmoa. – Mannerheim oli siihen rooliin sekä sopiva että halukas, Turtola arvioi. Näin Svinhufvud jäi hänen varjoonsa.

Ukko-Pekkana Heikki Svinhufvud astuu isoisänsä jälkiä. Miten rooli istuu? – Hyvin tutusti. Koska olen siviilissä Luumäen kirkkoherra, olen kastanut suurimman osan laulutervehdyksen esittäneistä koululaisista, hän laskee. Heikki Svinhufvud kertoo reissanneensa isoisänsä karkotuspaikalla asti. – Tomskista ajoimme kärsinyttä asfalttitietä 200 kilometriä, ja kun oli selvitty upottavasta liejuosuudesta, jäljellä oli iso pätkä hiekkatietä sekä jokilaivaosuus.

Tsaari karkotti  aikanaan myös vallankumouksellisen V.I. Leninin samaan kuvernementin äärinurkkaan. Miksi valtiovihollista P.E. Svinhufvudia ei yksinkertaisesti vain ammuttu? – Hän oli poliittisesti niin tunnettu. Toive tietysti oli, että mies kuolisi kovissa oloissa, Heikki pohtii.  Huonommin kävi kirkkoherra Heikki Svinhufvudin yhdelle edeltäjistä kevään 1918 kansalaissodassa. – Punaiset vangitsivat Luumäen kirkkoherran, naulasivat kielestä tukkiin ja sanoivat: ”Kerro nyt meille Jeesuksesta.” Kirkkoherra kuoli raakaan käsittelyyn. – Ukko-Pekka ei tahtonut sulattaa sitä, että vuonna 1918 suomalainen tappoi julmasti suomalaisia, Heikki Svinhufvud kertoo.

Papin puheiden jälkeen esiintymisvuoron junassa saa Luumäen kanttori Hannu Muukka, joka johdattaa salonkivaunun  Kansalaislauluun. Mäntsälän kohdalla veturi pitää juomatauon. Radan varteen kerääntynyt joukko vilkuttaa Ukko-Pekalle.  Paikka on historiallinen, sillä Suomen vuoden 1932 Mäntsälän kapinassa oli todellinen sisällissodan uhka. Presidentti Svinhufvud päätti kapinan radiopuheellaan, jossa hän suojeluskuntalaisena kehotti miehiä: ”Lähtekää rauhallisesti koteihinne – nyt heti.” Ja he lähtivät. Suomi säilyi 1930-luvun Euroopassa ainutlaatuisesti kansanvaltaisena.

Maaliskuun 28. päivänä 2017 Ukko-Pekka-veturi puhkuu Helsingin ratapihalle. Asessori P.E. Svinhufvud saa kirkkoherra Heikki Svinhufvudin hahmossa asemansa mukaisen vastaanoton: ylioppilasyhteisöjen liput ovat kunniaa tekemässä, ja Akademiska Sångförening -kuoro esittää isänmaallisia lauluja. Tervehdyspuheissa toivotellaan jälleen kerran Suomen suuri poika tervetulleeksi Helsinkiin, vapauteen. Ukko-Pekka kävelee ulos läpi historiallisen Keisarin odotussalin; keisarin, joka hänet oli karkotukseen lähettänyt. – Vapauden veturi on saapunut Helsinkiin, Heikki Svinhufvud runoilee auringonpaisteessa asema-aukiolla. ●

Teksti: Hannu Koskela