
Julkisuus on kuin alkoholi: sitä ei kuulu tarjoilla lapsille – Ja silti urheilijan muksu on vapaata riistaa medialle
Kimi Räikkönen, Teemu Selänne, Janne Ahonen ja Mika Häkkinen ovat suomalaisen urheilun kansallissankareita, mutta heidän lapsensa eivät ole yhteistä omaisuutta, muistuttaa Katleena Kortesuo.
Entisen formulatähden Kimi Räikkösen yhdeksänvuotias poika Robin oli ajamassa kilpaa kartingia. Ilta-Sanomat uutisoi innoissaan, kuinka hienosti lapsella oli mennyt.
Jääkiekkoilija Teemu Selänteen perheestä on kirjoitettu juttuja samaan tapaan. MTV on esitellyt pojat “hurmureina” jo alakouluikäisinä.
Mäkihyppääjä Janne Ahosen pojasta Micosta on tehty haastatteluja, vaikka poika on ollut vasta nelivuotias.
Formulakuski Mika Häkkisen poika Hugo on kuvattu kahdeksanvuotiaana talleilla. Myös taaperoiässä tehtyjä juttuja riittää, koska urheilijan lapsi on julkinen eläin.
Jostain syystä samanlaisia juttuja ei juuri tehdä näyttelijöiden, muusikoiden tai taiteilijoiden jälkikasvusta. Presidentti Sauli Niinistön vauvaa yritettiin kyllä kuvata, mutta presidenttipari on suojannut Aaro Niinistön yksityisyyden hyvin.
Ilmeisesti urheilutähdet ovat siinä määrin kansallissankareita, että heidän lapsensakin tuntuvat yhteiseltä omaisuudelta. Mitähän sille Robinille kuuluu, kun ei olla vähään aikaan nähty?
”Anna lapsen olla lapsi, vaikka hänen kuvansa toisikin klikkejä jutulle.”
Julkisuus koukuttaa. Urheilijasta saattaa tuntua mahtavalta, kun häntä kehutaan ja hänet huomataan. Kenties hän haluaa tarjoilla samaa mannaa myös jälkikasvulleen.
Silti jokaisen vastuullisen aikuisen pitää tajuta, että lapsi ei kuulu mediaan. Syyttävä sormeni osoittaa kahteen suuntaan:
Ensinnäkään urheilijan ei pidä kuskata muksujaan haastateltaviksi lehtijuttuihin. Yksityisyys on jokaisen lapsen ja nuoren henkilökohtainen omaisuus, jonka voi menettää vain kerran. Siksi vanhempi ei saa myydä perhettään julkisuudelle.
Kodin ovia ei saa avata toimittajille, vaan haastattelut voi tehdä stadionilla ja treenisalilla, eikä junioreita tarvita mukaan. Joku saattaa toki kuvata muksua julkisella paikalla, mutta häntä ei pidä kärrätä ehdoin tahdoin haastateltavaksi.
Toisekseen journalistien työkalupakkiin voisi kuulua sellainen erikoinen kapine kuin etiikka. Julkkisperhettä ei tarvitse kuvata harrastustapahtumissa saati luonnehtia alaikäisiä “hurmureiksi”. Anna lapsen olla lapsi, vaikka hänen kuvansa toisikin klikkejä jutulle.
”Lapsuusiän julkisuus on enemmän haitallista kuin hyödyllistä.”
Jotkut tietenkin älähtävät, että mitäs haittaa siitä julkisuudesta on. Ehkä se penska halusi itse mukaan haastatteluun?
Lapsen halu ei kuitenkaan ole mikään kasvatusmetodi. Hän voi haluta myös lintsata, luntata, ryypätä ja tapella, mutta eivät nekään haaveet toimi kasvatuksen ohjenuorana. Lapsella ei ole kykyä arvioida sitä, mikä on hänelle hyväksi ja mikä haitaksi.
Lapsuusiän julkisuus on enemmän haitallista kuin hyödyllistä. Julkisuus on siedettävää vain, jos ihminen kasvaa siihen vähitellen uran ja saavutusten myötä. Sen sijaan lapsesta asti kertyvä vinksahtanut huomio tuhoaa ihmisen.
Esimerkkejä on vaikka kuinka. Kirjailija A. A. Milnen poika Christopher Robin – siis Risto Reippaan esikuva – kärsi koko lapsuutensa ja nuoruutensa silmittömästä koulukiusaamisesta. Kannattaa myös miettiä, millainen elämä oli poptähti Michael Jacksonilla, jota riepoteltiin julkisuudessa taaperosta asti.
”Jokainen uusi hammas, uusi lajikokeilu, uusi tukkatyyli ja uusi seurustelukumppani uutisoidaan.”
Julkisuus ei kuulu lapsuuteen, sillä se on osa aikuisten maailmaa. Julkisuus on kuin seksi tai alkoholi: niiden paikka ei missään nimessä ole lapsen elämässä.
Urheilijatähden muksun koko arki on tarjottimella. Jokainen uusi hammas, uusi lajikokeilu, uusi tukkatyyli ja uusi seurustelukumppani uutisoidaan.
Mutta mitä jos hän ei olisikaan halunnut julkkiksen roolia? Mitä jos hän olisi tahtonut tavallisen, yksityisen lapsuuden? Mitä jos hän haaveilee oman uran luomisesta ilman julkkisvanhempien taakkaa? Tai mikä pahinta – entä jos hän ei ole lajissaan niin iso stara kuin isä on?
Tai mitä jos hän on introvertti, joka kaipaa vain omaa rauhaa? Entä jos hän pyrkii aikuisena töihin vaikkapa Supoon tai puolustusvoimiin ja haluaisi olla tunnistamaton?
Turha toivo, koska naama on palanut jo yksivuotiaana.
Kiitos iskä ja äiti, kiitos media.
Kirjoittaja on tietokirjailija, kriisiviestinnän kouluttaja ja Aition kolumnisti.