Julia Korkmanin kolumni: Rakkaudesta taiteeseen
Kulttuuri ja kulttuurinrakastajien yhteisö auttaa silloinkin, kun häly ja populismi ahdistavat, kirjoittaa Julia Korkman.
Kapellimestari Hannu Lintu puhui taannoin Ylen ohjelmassa kauniisti musiikista. Siitä, mitä se ihmisissä voi aiheuttaa, ja siitä, miten tulisi viis veisata siitä, kuinka musiikkia arvioidaan. Tulisi kuunnella sitä, mikä itselle kolahtaa.
Kaikesta tästä tuli mieleen eräs Linnun puhe, jonka kuulin hänen pitävän varmaan 20 vuotta sitten. Opiskelin tuohon aikaan Turussa ja lauloin CCA-kuorossa, joka esiintyi Turun kaupunginorkesterin kanssa. Orkesteria johti siihen aikaan lahjakas, komea ja vihainen nuori mies, Hannu Lintu, jota suurin osa kuorolaisista varmaan pelkäsi. Hänen johtamisensa oli jokseenkin räiskyvää ja hän nuhteli kuoroa aika lailla.
Kerran, kun olimme harjoitelleet intensiivisesti monta iltaa peräkkäin ja kuunnelleet kapellimestarin ärtyneitä kommentteja, Lintu yllättäen piti kiitospuheen meille kuorolaisille. Jotakuinkin tähän tapaan muistan sen menneen: ”Te kuorolaiset, joilla on kokopäivätyö muualla, monilla perhe odottamassa kotona, ja silti tulette tänne ilta toisensa jälkeen, rakkaudesta musiikkiin. Ilman teitä tällaista kulttuurielämää ei olisi. Me muut [viitaten kaiketi orkesterimuusikoihin ja itseensä] saamme kuukausipalkkaa tästä työstä. Te teette ammattitason työtä palkatta. Kiitos.” Karvat nousivat pystyyn ja nousevat vieläkin, kun ajattelen Linnun puhetta.
Kulttuurielämän amatöörejä – kulttuurinrakastajia – on ympäri maata, ja kulttuurielämämme todella on heistä riippuvaista. He käyvät teattereissa, näyttelyissä, konserteissa, avustavat vapaaehtoisina festivaaleilla, järjestävät talkoita ja laulavat kaikentasoisissa kuoroissa. Kuten aivotutkija Markku Hyyppä on todennut mainiossa kirjassaan Kulttuuri pidentää ikää, he tekevät palveluksen yhteiskunnalle mutta myös itsellensä – kulttuuri palvelee hyvinvointiamme monella tapaa. Tunteiden käsittelyssä kulttuurin eri muodot ovat vailla vertaa. Musiikki, kirjallisuus, teatteri ja muut taiteen muodot saavat meidät tuntemaan, että olemme osa jotain itseämme isompaa. Joku toinen jossain aivan muualla on tuntenut samoin.
Viime syksynä olin Oodissa puhumassa saksalaisesta kirjasta Tyttö (Das Mädchen). Karu ja kaunis kirja on laiminlyödyn tytön kasvutarina Itä-Saksasta. Hän elää varsin kovan lapsuuden ja kokee monenlaista kaltoinkohtelua mutta (disclaimer, kohta seuraa pienimuotoinen juonenpaljastus) itkee kirjassa vain yhden ainoan kerran. Hän itkee lukiessaan kirjaa, joka saa hänet ajattelemaan, että maailmassa kuitenkin on joku, joka ymmärtää, miltä hänestä tuntuu, vaikka he eivät ole ikinä tavanneetkaan. Ajatus lohduttaa häntä.
Kun keskustelimme Oodissa tästä kohdasta, joka kosketti minua niin, että itkin itsekin sitä lukiessani, nostin katseeni ja näin hiljaisen yleisön, joka kuunteli tarkkaavasti. Ajattelin, että jokainen heistä tunnistaa tämän tunteen.
He olivat kokoontuneet syksyisenä arki-iltana kirjastoon kuuntelemaan keskustelua yhdestä saksalaisesta kirjasta. Kirjallisuudesta he ovat löytäneet lohdun ja empatian, tunteen, etteivät ole sittenkään yksin. Täällä he istuvat kirjastossa ventovieraiden kanssa mutta osana yhteisöä, kirjallisuusrakastajien yhteisöä. Tunsin syvää kiintymystä heihin.
Todellisen tunnemyrskyn aiheutti myös Kiasmassa syksyllä esillä ollut islantilaistaiteilija Ragnar Kjartanssonin näyttely The Visitors. Eksyin sinne puolivahingossa näyttelyn ensimmäisinä päivinä, ennen kuin tiesin siitä mitään ja ennen kuin olin ehtinyt lukea siitä mitään.
Olimme liikkeellä lasten kanssa ja katsoneet jo talon muut näyttelyt perusteellisesti, mutta ajattelimme vilkaista vielä ylimpään kerrokseen. Huoneessa oli useita näyttöjä, joissa jokaisessa joku soitti tai lauloi ja lähti sitten pois. Pikkuhiljaa ymmärsin heidän kaikkien siirtyvän huoneen etuosassa sijaitsevaan isoon näyttöön, jonka eteen myös museovieraat kokoontuivat pikkuhiljaa hämärässä huoneessa.
Laulu ja soitto sulautuivat yhteen, vahvistuivat ja muodostivat yhtenäisen laulun yhtenäisyydestä, ja yhdessä me yleisössä katsoimme tätä hiljaa. Itkin, niin kuin moni muukin, ja olin lähes järkyttynyt. Kevään koronaeristyksen jälkeen en ehkä edes uskaltaisi käydä katsomassa näyttelyä.
Kun klikkiotsikoita, verkkokeskusteluja, Trumpin ja muiden populistien väitteitä ja itse itsensä kyseenalaisin perusteluin asiantuntijoiksi määrittelemiä henkilöitä kuuntelee, tuntuu joskus, että ihmisyys on vain tyhmää ja pahaa. Näihin tilanteisiin suosittelen kulttuuria, joka parhaimmillaan tarjoaa ajat ja paikat ylittävää yhteyttä toisiin. Empatiaksi kai sitä voi myös kutsua, ja rakkaudeksi.
Oikaisu: Hannu Lintu puhui musiikista Ylen tv-ohjelmassa, ei radio-ohjelmassa, kuten printti-Imagen kolumnissa väitettiin.
