Image

Julia Korkmanin kolumni: Ihmisistä, jotka jäävät meihin


Julia Korkmanin ystävä kuoli hiljattain mutta ei ole poissa.
Kuvat Anja Reponen

Äitini kuoli seitsemän vuotta sitten, noin vuosi sen jälkeen, kun hänellä oli diagnosoitu syöpä. Minun ja muiden perheeni jäsenten elämä mullistui täysin. Hänestä, jonka tukeen ja rakkauteen olin aina voinut empimättä luottaa, oli osattava luopua. En tiennyt miten.

Niihin aikoihin näin unen, joka lohdutti minua kummallisesti. Unessa olin syöpäosaston tutuksi käyneessä odotushuoneessa ja törmäsin siellä yläasteen englannin kielen opettajaani, josta olin aina pitänyt. Hän sanoi: ”Kuulin äidistäsi. Olen niin kovin pahoillani.”

Tämän jälkeen olin unessani jonkin­laisessa käytävässä ja vastaan tuli pitkä jono ihmisiä. Ihmiset pysähtyivät eteeni yksitellen, empaattisesti hymyillen tai nyökäten. Ihmettelin, keitä he olivat. He olivat tutun oloisia ja selvästi tunsivat minut tai ainakin tunsivat sympatiaa minua kohtaan, mutta en muistanut ikinä tavanneeni heitä. Viimeisenä tuli joitakin vuosia aiemmin kuollut, minulle hyvin rakas sukulainen ja sydän­ystävä.

Hänestä mieleeni tulivat muutkin Pohjanmaan sukulaiseni ja mummon näyttämät vanhat valokuva-albumit. Oivalsin, että tapaamani ihmiset olivat kauan sitten, jo ennen syntymääni, edesmenneitä sukulaisia. Samalla muistin, että myös yläasteen opettajani oli kuollut noin vuotta aikaisemmin.

Koin, että kaikki nämä kuolleet henkilöt tulivat minua lohduttamaan, ikään kuin kertomaan, että äitini liittyy nyt heidän seuraansa ja rakkaus tulvii sieltä jostain. Vaikka en uskokaan tuonpuoleiseen, löysin suurta lohtua ajatuksesta. Eikä se rakkaus ole hävinnyt, se on minussa edelleen. Olen hämmästellyt tätä; miten vahvasti se edelleen elää minussa, hänen rakkautensa.

Det vi saknar mister vi aldrig.

Den vi älskat saknar vi alltid.

Vi mister aldrig den vi älskat.

Den vi älskat älskar vi alltid.

Näin kirjoitti ystäväni Claes, joka kuoli äskettäin. Puhuimme Clasun kanssa siitä, miten meitä edeltävät sukupolvet jäävät meihin eri tavoin. Miten ratkaisemattomat konfliktit hiertävät edelleen, miten edesmenneiden rakkaus lämmittää kauan sen jälkeen kun he ovat lähteneet. Miten arjen yksityiskohdissa tai tietyissä musiikkikappaleissa he tuntuvat yhtäkkiä olevan läsnä. Miten suhde heihin voi kehittyä pitkään heidän kuoltuaan, sitä mukaa kuin oma ymmärryksemme laajenee. Miten sotatraumoista vaienneiden lapset usein käsittelevät tai ainakin kantavat näitä hiljaisia taakkoja. Käsittelemättömät traumat jatkavat eteenpäin seuraavissa sukupolvissa. Tämä näkyy meillä monella tapaa: sisällissotaa on viimeisen vuosikymmenen aikana käsitelty laajasti yhteiskunnallisessa keskustelussa ja kirjallisuudessa, ja monissa perheissä vanhempien sukupolvien sota-ajan kokemukset ovat yhä läsnä, puhuttuina tai vaiettuina.

Claes kirjoitti ja puhui suhteestaan sodan kokeneeseen isäänsä. Isä ei tajunnut nuorta pasifisti-­vasemmistolaispoikaansa, eikä tämä liioin ymmärtänyt kunnioittaa isänsä maailmankatsomusta. Isä oli poissa sodan aikana ja sodan loputtua hän oli edelleen muualla. Suhde lämpeni ajan myötä ja isä alkoi kysyä, kuinka pojan auto pelitti. ”Kiitos, voin hyvin”, vastasi Claes. Vuosikymmeniä isänsä kuoleman jälkeen, esittäessämme laulun, joka käsitteli heidän hankalaa suhdettaan, Claes totesi, ettei asian työstäminen auttaisi enää hänen isäänsä, olihan isä ollut kuollut yli kolmekymmentä vuotta. ”Mutta minua se hiukan lohduttaa”, totesi hän.

Claes itse jäi paitsi meihin kaikkiin, jotka häntä rakastimme, monella tapaa myös maamme historiaan. Hänet löytää runoistaan, romaaneistaan ja musiikistaan. Hänet aistii kaupunkikirjasto Oodissa ja kenties vielä vahvemmin kadun toisella puolella olevassa Storyvillen jazz­baarissa. Hän on jättänyt jäljen maamme kriminaalipolitiikkaan, joka hänen ja hänen kaltaistensa Marraskuun liikkeen aktivistien vuoksi on huomattavan humaani verrattuna siihen, mitä se aiemmin oli, mitä se voisi olla. Hän on vaikuttanut tapaan, jolla mielenterveys­häiriöistä kärsiviä kohdataan, ja jolla me uskallamme omista mielenterveyshäiriöistämme, riippuvuuksistamme, puutteistamme ja tunteistamme puhua.

Claes, du fattas mig.

Du är kvar i mig.

Julkaistu: 26.9.2019