Jukka Takalo rakastui jokiin lapsuudessaan Oulankajoella – sama joki jätti hänen isälleen ikuisen ikävän luovutetulle synnyinseudulle

Monot napsahtavat kiinni suksiin ja Jukka Takalo sauvoo tottuneesti kohti Kiiminkijoen uomaan ajettua latu-uraa. Lumi tarttuu suksenpohjiin, mutta se ei hidasta muusikkoa, joka pohtii joen taikaa.

– Virtaavan veden läpi katsominen on jollakin tavalla puhdistava kokemus, ihan vain se virtaamisen katsominen.

Sitä virtaamista Takalo on katsonut lapsuudesta lähtien. Lapsuuden perhe vietti kesiä Kuusamossa Oulankajoen rannalla, joka laski itärajan toiselle puolelle isän perheen entiseen kotiin. Rauhan jälkeen koti jäi itärajan taakse, mutta isä kaihosi vanhempiensa kotiseudulle aikuisenakin.

Aikuisena Takaloa on alkanut kiehtoa kysymys siitä, miten valjastetut joet saisi virtaamaan jälleen vapaana.

Jukka Takalo on laulaja, lauluntekijä ja videotaiteilijakin. Parhaiten suuri yleisö tuntee hänet luultavasti Aknestik-yhtyeen laulajana.

Takalo on asunut useaan otteeseen Helsingissä, mutta kerta toisensa jälkeen hän on palannut lapsuuskuntaan Oulun naapuriin Haukiputaalle. Muualla asuessaankin Takalon piti päästä kotikyläänsä Martinniemeen vain katsomaan maisemaa Kiiminkijokisuulta Perämerelle.

– Tuntuu, että olen juuri siitä maisemasta poissa, se on puuttuva pala sydämessä. Jotkut ajattelevat, että joku toinen ihminen tekee elämästä täydellisen. Minulle se jokin on ehkä Kiiminkijokisuun maisema.

Taivas ja maa ovat maidonvalkeita. Jokiuomaa pitkin kulkee ahavatuuli, joka työntää jokisuuhun hiihtävää selästä. Etäällä ilman halkaisee moottorisahan ääni.

Takalo hiihtää reippaasti, mutta kertoo, että pitkään aikaan hän ei koskenutkaan suksiin. Viimeisen paluumuuton jälkeen kumppani alkoi hiihtää pitkin jokea, mutta Takaloa hiihtäminen ei kiinnostanut.

– Siinä tuli aina niin kuuma!

Kumppaninsa suosituksesta hän lainasi kerran tämän urheilukerrastoa. Se muutti hiihtokokemuksen. Hiki pysyi poissa iholta ja olo oli hiihtäessä hyvä.

Yhden kevättalven aikana Takalo hiihti lähes päivittäin. Monesti hän hiihti jokea pitkin seitsemän kilometrin päähän merenrannalle ja merta eteenpäin aina naapurikuntiin saakka. Kun kevät oli ohi, Takalo oli seitsemän kiloa keveämpi ja hiihtämisestä vesireittejä pitkin oli tullut pysyvä elämäntapa.

Jukka Takalon jokirakkaus syntyi lapsena Oulankajoen rannalla.

Talvisin Jukka Takalo hiihtää pitkin vesireittejä. Kesäisin hän meloo.

Lapsuuden ja nuoruuden elämykset joella liittyvät kalastamiseen. Parasta oli, kun yöllä usva kohosi ja korennot nousivat tanssimaan joen ylle. Aikuisena kalastus on vaihtunut hiihtämisen lisäksi melomiseen.

Kun Takalo meloi vuonna 2015 Puolangalta Kiiminkijokea pitkin Haukiputaalle, hän oivalsi kulkevansa pitkin entisaikojen moottoritietä.

– Jokien varrella on paljon elettyä elämää. Tajusin, kuinka niemennokan nuotiopaikka on entisaikojen ABC.

Pohjois-Pohjanmaata ja Etelä-Lappia halkovat leveät joet ovat olleet tuhansien vuosien ajan seutujen asukkaille valtaväyliä, joita pitkin ovat kulkeneet niin paikalliset erätalonpojat kuin vienankarjalaiset kauppiaat tai Venäjältä ryöstöretkiä tehneet vainolaiset.

Ryöstöretkille lähdettiin myös Kiiminkijokivarresta vesireittejä pitkin Vienaan, kuten Pekka Vesaisen saagassa kerrotaan.

– On ollut iso kokemus nähdä vesien varrella aikojen läpi ja ehkä omaa historiaansakin.

Haukiputaan keskustaa lähestyttäessä jokitörmällä kohoaa hulppeita taloja rinnakkain sympaattisten puutalojen kanssa.

Jokea kulkiessa kotiseudusta paljastuu uusi, erilainen kuva. Vaikka Takalo kalasti lapsuudessaan paljon Kiiminkijoen rannoilla, tärkein jokisuhde syntyi isän koti-ikävän syntysijoilla Kuusamossa.

Siellä Oulankajoen sorapohjaisissa kapeikoissa purskuava vesi oli kirkasta, toisin kuin soilta virtaavan Kiiminkijoen, jonka vesi on humuksen tummentamaa.

– Oulankajoki on minulle se joen idea.

Oulankajoki laskee nykyään Venäjän puolella sijaitsevaan Paanajärveen, jonka rannalta Takalon isän perhe lähti evakkoon talvella 1944. Isä syntyi evakkomatkan aikana Kittilässä eikä ehtinyt nähdä perheen kotia, mutta kuuli siitä tarinoita koko lapsuutensa.

– Joki virtasi isäni kaipuun kohteeseen, vieraaseen maahan ja kotiin, jonne emme päässeet.

Takalo muistaa yhä elävästi kesän vuonna 1972, jolloin hän oli viisivuotias ja telttaili perheensä kanssa Oulankajoen alajuoksulla Jäkälämutkassa. Isovanhempien entiseen kotiin oli paikasta vain viiden kilometrin matka.

Takalo oli juuri oppinut virvelöimään umpikelalla. Hän kalasti joesta erkaantuneella vanhalla uomalla, jota ympäröivät ikimetsät. Vesi oli kirkasta kuin akvaariossa, ja sen läpi erottui ahvenparvi. Takalo sai ahvenen ja toisen. Kolmannella heitolla virveliin iski sivusta hauki.

Koko talven Takalo haaveili seuraavasta kesästä. Hän näpelöi uistimia, selasi kalastuslehtiä ja tuoksutteli sääskimyrkkyä.

Seuraavana vuonna perhe palasi taianomaiselle paikalle, mutta kaikki oli muuttunut. Metsä oli hakattu usean kilometrin matkalta ja hakkuualueen maa oli aurattu.

– Se oli iso järkytys. Ei sellainen voi olla vaikuttamatta lapseen. Myöhemmin näin painajaisia urbaanien asioiden saapumisesta Oulankajoelle.

Lapsuuskesinä jäljen jättivät myös sukulaisten puheet Kuusamon voitetusta koskisodasta. Niissä puheissa oli jotain kohottavaa.

Ne ovat kulkeneet Takalon mukana aikuisuuteen saakka ja siivittäneet häntä kohti omaa taistelua jokien puolesta.

Olemme hiihtäneet parikymmentä minuuttia. Vastaan tulee Haukiputaan läpäisevän seututien maantiesilta. Hiihdämme sillan ali. Joen toisella rannalla erottuu Haukiputaan vuonna 1762 rakennettu kirkko, jonka kattoa ja seiniä koristavat Mikael Toppeliuksen maalaamat apokalyptiset lopunajan maalaukset.

Yleensä Takalo hiihtää kirkon ohi ja jatkaa jokisuistoon, mutta nyt valmista latua ei näy ja nousemme törmää ylös. Päätämme ajaa autolla Takalon lapsuuskylään Martinniemeen, joka sijaitsee Kiiminkijoen suistossa.

Autossa Takalo osoittelee useaa 1600-luvulla rakennettua suurta pirttiä, jotka sijaitsivat ennen jokirannan tai meren tuntumassa. Nyt vesi on paennut ja ranta on etäällä. Merenpinta on laskenut neljä metriä ja rantaviiva on siirtynyt satoja metrejä, paikoin jopa kilometrejä. Jokikin on vuosisatojen aikana muuttanut kulkuaan.

– Suomalaiset joet ovat syntyneet kymmenentuhannen vuoden aikana. Ne eivät ole ikuisesti paikoillaan vaan muuttuvat koko ajan. Joet ovat eläviä, Takalo pohtii.

Kuivuneet jokiuomat eli pudakset ovat päässeet jopa kotikunnan Haukiputaan nimeen.

Kun Takalo meloo, hänen suosikkipuuhaansa on tarkkailla näitä muutoksia tai bongata merkkejä maankohoamisesta: Kuinka lapsuuden kalastuskivi ei olekaan enää hyvä onkipaikka ja aiemmin rikkumattomalla ulapalla erottuu uusia kareja. Vanhoista merenlahdelmista on puolestaan tullut heinäpeltoja.

Ohitsemme vilahtaa Takalon lapsuudenkoti, punainen omakotitalo, jossa hänen isänsä yhä asuu. Sitten olemmekin perillä. Vasemmalla puolella leviää jään peittämä Kiiminkijokisuu, edessä avautuu Perämeren rannaton horisontti.

Takalo astuu ulos autosta ja huoahtaa.

– Perämerellä taivaskin on erilainen kuin Etelä- Suomessa. En tiedä mikä siinä on. Se kaareutuu eri lailla. Johtuuko se sitten valosta vai mistä.

Suomalaiset joet muovautuvat ja muuttuvat jatkuvasti, Jukka Takalo muistuttaa.

Jään alla soliseva Kiiminkijoki suojeltiin jo 1960-luvulla voimalarakentamiselta. Joen virtaama on pieni, eikä paine voimalarakentamiseen ehtinyt kasvaa suureksi, toisin kuin etelän

ja pohjoisen jokinaapureissa eli Oulujoella ja Iijoella, joihin molempiin rakennettiin voimalaitoksia.

Takalo on osallistunut useana vuotena Iijokisoutuun, jossa soudetaan tai melotaan Taivalkoskelta 160 kilometrin matka Pudasjärvelle. 1980-luvulta lähtien soudetun soudun tarkoituksena on kiinnittää huomio joen vapaana virtaavan osion luontoarvoihin ja kulttuuriin.

Nyt ympäri maailmaa puretaan vesivoimalaitoksia, ja pienempien voimalaitosten kohdalla niin on tehty myös Suomessa. Isompien jokien kohdalla kiista on jumiutunut kalateihin, joiden rakentamisen kanssa voimalaitokset hidastelevat.

Aihe on toiminut inspiraationa myös Takalon työn alla olevalla jokiteemaisella levyllä.

– Jokirakentaminen on Pohjois-Suomessa sen luokan kipupiste, ettei sitä edes voi käsitellä muuten kuin taiteen keinoin, Takalo uskoo.

Jukka Takalo on asunut myös muualla, Helsingissäkin. Mutta pohjoinen veti takaisin.

Kulttuurisen sosiologian dosentti Outi Autti on tutkinut seurauksia, joita Kemijoen ja Iijoen patoamisilla oli jokivarsien asukkaisiin. Hän havaitsi, että jokien patoaminen horjutti asukkaiden hyvinvointia ja aiheutti muun muassa pitkään jatkunutta masennusta, unettomuutta ja ahdistusta.

Jukka Takalo on miettinyt paljon samaa kysymystä Oulun kohdalla, jonka keskellä kulkeva suuri Merikoski padottiin jo 75 vuotta sitten. Oulu on Takalolle läheinen kaupunki, jonne hän on ideoinut muun muassa Ilmakitaran MM-kisat ja musiikkivideofestivaalit.

Takalolla on oma teoria siitä, kuinka vaienneiden koskien jälkeinen hiljaisuus näkyy Oulussa.

– 1980-luvulla metelimusiikkiskene ja mieskuoro Huutajat ovat syntyneet täyttämään tätä hiljaisuutta. Tämä on mun väite, Takalo sanoo ja hymyilee, mutta on teoriansa kanssa tosissaan.

Aiemmin Merikosken pauhu määritti Oulua ja kaupungin identiteettiä. Muun muassa I. K. Inha ylisti vuonna 1909 julkaistussa matkakirjassaan Maisemia Suomessa, ettei missään muualla ole sellaista paikkaa kuin Oulu, jossa koski kuohuu keskellä kaupunkia.

Jukka Takalo ymmärsi hiihtämisen hienouden vasta kun lainasi puolisonsa kerrastoa.

Kosket houkuttelivat vieraita kaukaa. Urheilukalastus alkoi Oulujoella jo 1800-luvun loppupuolella, jolloin englantilaiset ”lohilordit” saapuivat. Innokkaita kalastuksen harrastajia tuli myös Venäjältä, Ranskasta, Saksasta ja Amerikasta. Sitten rakennettiin voimalaitospato ja suuri koski hiljeni.

– Kun kosken kohina päättyi, koko kaupungin soundi muuttui, Takalo kuvailee.

Tästä hän laulaa myös uudessa kappaleessa Merikosken paluu.

”Hyvinvointivaikutukset mittavat ois suuret / kun oululaiset löytäisivät kadotetut juuret / ne kätkettynä olleet Merikosken kohinaan / peittyneenä jälleenrakennuksen tohinaan.”

Enää kaupunkilaiset eivät osaa juuri kaivata koskea, mutta yhä sen palauttamisella voisi Takalon mukaan olla sekä mittaamattomia että rahalla mitattavia arvoja.

On arvioitu, että Merikosken voimalaitoksen purkaminen ja tulvauhan poistuminen voisi vapauttaa rakennusneliöitä yli 100 miljoonan euron arvosta. Lisäksi kosken avulla kaupunkilaiset palaisivat juurilleen ja saisivat yhteisen olohuoneen takaisin kaupungin keskelle.

Takalo muistuttaa, että Merikosken voimalaitoksen sähköntuottoteho on vain 40 megawattia. Markkinoilla on jo maalle rakennettavia tuulivoimaloita, joiden teho on 10 megawattia.

– Tarvitsemme yhä säätövoimaa, sitä ei voi kieltää. Mutta kun tulevaisuudessa säätövoimaa saadaan jotenkin muuten, kuvio muuttuu täysin.

Kun Oulu menetti koskensa, koko kaupungin soundi muuttui, sanoo Takalo.

Suurten voimalaitospatojen purkaminen voi olla vielä kaukainen haave, mutta jatkuva virta on mahdollista koskissa voimalaitosten aikanakin.

Takaloa viehättävät luonnonmukaista vesirakentamista pitkään maailmalla tutkineen Jukka Jormolan suunnitelmat. Sen sijaan, että Merikosken voimalaitos suljettaisiin, sen vesimassasta viidennes ohjattaisiin vanhaan uomaan, joka kulkee kaupungin keskellä.

Virta olisi runsas ja jatkuva, ja Oulu saisi takaisin pysyvän kosken. Pienemmän kuin alkuperäinen, mutta sellaisen, että lohikin pääsisi nousemaan. Sen lisäksi koski olisi nähtävyys.

Oulun kaupunginvaltuusto hyväksyi kaksi vuotta sitten aloitteen, jonka pohjalta voimalaitoksen omistava Oulun energia, Oulun kaupunki, Fortum ja Pohjois- Pohjanmaan ely-keskus ovat alkaneet selvittää mahdollisuutta Merikosken niin sanottuun jatkuvaan ympäristövirtaamaan.

Jatkossa saman voisi toteuttaa ylempänäkin Oulujoessa, mutta Takalo on skeptinen voimalaitosyhtiöiden innosta toteuttaa visioita.

– Voimalaitokset tuottavat yhtiöille käytännössä ilmaista energiaa koko ajan. Eiväthän ne siitä mielellään luovu. Mutta varmasti pidemmällä aikavälillä muutoksia on tulossa.

Moottorikelkka leikkaa edessä avautuvan valkeuden.Kesäisin täällä voi nähdä sadan vuoden päähän tulevaisuuteen, kun tuuli puhaltaa vettä länteen ja veden pinta laskee metrin. Tuolloin rantaviiva siirtyy sata metriä tavallista kauemmas ja tulevaisuus on läsnä.

Välillä Takalosta tuntuu, että kaikki miettivät vain juuri tätä hetkeä, niin voimalaitokset kuin koskiensuojelijatkin. Kun voimalaitos lähestyy iältään sataa vuotta, betoni haurastuu ja edessä on suuria ja kalliita remontteja. Visiot tulevaisuudesta tuntuvat silti yhä puuttuvan.

Takalo suorastaan tuohtuu. Hänestä mikään ei ole niin tärkeää kuin miettiä tulevaa. Sitä, kuinka maa kohoaa joka vuosi 0,9 millimetriä ja aallot tavoittavat Perämeren rannan yhä etäämmällä. Sitä, kun syntyy uusi pudas, luonto rakentaa patoja ja murtaa vanhoja.

Parhaillaan Takalo vetää Oulun tulevan kulttuuripääkaupunkivuoden monitaiteista Delta Life -kokonaisuutta, jossa tutkitaan kaupungin ja kulttuurin syntyä vesireittien varrelle ja tähyillään tulevaisuuteen. Hankkeessa muun muassa kerätään kirjailijoilta jokiin liittyviä tekstejä.

– Aloin miettiä, ketkä voisivat tätä tulevaisuutta miettiä. Kirjailijathan miettivät työkseen tällaisia asioita.

Tulevaisuusnäkymien lisäksi tarvitaan toivoa. Sitä Takalo toivoo tuovansa omalla musiikillaankin.

– Toiveeni on, että voin jatkossakin keskittyä tekemään kuuluville taidetta merkityksellisistä ja maailmaa parantavista aiheista. Käytän kaiken popparintaitoni tähän.