Apu

Jukka Puotilan mielestä parasta huumoria on tahaton komiikka

Jukka Puotilan mielestä parasta huumoria on tahaton komiikka

"Teatterissa sekin on hauskaa, jos yleisössä sattuu olemaan ­sellainen kellokas, joka nauraa hirveästi ja saa muutkin nauramaan. "
Teksti Leena Raivio
Kuvat Kirsi Tuura
Mainos

Voimalauseeni kuuluu: No miksei! Se tarkoittaa suurin piirtein, että sopii! Nuorempana toistelin tätä vähän vitsinä, koska muistin, että näinhän faijakin aina sanoi. Mutta nyt olen alkanut arvostaa sitä myönteisyyden voimaa, jonka olen saanut isältäni ihan verenperintönä.

Lapsuuden parhaita muistoja ovat joulut mummolassa Vainikkalassa, itärajan pinnassa. Matka Espoosta sinne kesti kauan, ja aina oli paljon lunta. Kaikki oli eksoottista, ulkovessatkin. Se oli elämää parhaimmillaan. Aikuisena halusin jotain samanlaista oman perheeni kanssa. Olemme lähteneet aina jouluksi Vuokattiin.

Kouluaikana en ollut kuullutkaan imitaatiosta, mutta minusta oli kiva matkia ihmisiä, muun muassa jenkkisarjojen seriffi McCloudia ja luutnantti Columboa. Myöhemmin imitoin työkseni. Ehkä tärkeintä siinä on oppia henkilön puheen rytmi. ­Esimerkiksi Sauli Niinistöllä on aina ­paino viimeisellä tavulla, kun hän sanoo: sittenkin.

Teatteriin minua rohkaisi keskikoulussa suullisen esitystaidon opettaja Anni Lampén. Hän pyysi minua aina välillä esittämään jotakin ja sanoi, että lähde katsomaan teatterihommia.

Parasta huumoria on tahaton komiikka. Usein siihen liittyy myös tukahdutetun naurun kutkutus. Teatterissa sekin on hauskaa, jos yleisössä sattuu olemaan ­sellainen kellokas, joka nauraa hirveästi ja saa muutkin nauramaan.

kun esitimme Kansallisteatterissa näytelmää Lapset vallan kahvassa, katsomossa oli ihminen, jolta tuli aivan mielettömän kovaäänisiä aivastuksia. Niitä vain jatkui ja jatkui. Lopulta jokainen näyttelijä alkoi pikku hiljaa nauraa. Emme voineet mitään naurullemme, vaikka olimme kokeneita näyttelijöitä. Lopulta koko näyttämö nauroi ja myös osa katsomosta. Järjestäjä mietti, pitääkö vetää verho eteen ja esitys poikki. Ohjaaja Arto af Hällström ei suuttunut, vaan sanoi myöhemmin, että tämä oli teatterin historiaa.

Rentoudun saunassa enemmän kuin missään. Samalla käyn usein näytelmän tekstejä läpi päässäni, silmät kiinni. Tykkään pimeästä ja lämpimästä. Saunon ­lähes joka päivä. Olen innoissani Itä-Suomen yliopiston viime syksynä valmistuneesta tutkimuksesta, jossa kerrotaan saunomisen hyvää tekevistä vaikutuksista.

Olen joutunut muuttamaan mieltäni monissa asioissa. Kun minulle aikoinaan tarjottiin Esko Ruususen roolia tv-sarjassa Ruusun aika, minulla oli kauhea ennakkoluulo tällaista perhesarjaa kohtaan, jossa olisi vielä pitänyt näytellä perheenisää. Olisin halunnut vaikka pahiksen roolin. Jotenkin minut saatiin pyöräytettyä siihen, ja sarjan tekeminen olikin tosi kivaa hyvien näyttelijöiden ja ohjaajien kanssa.

Hannes HäyrInen sanoi kerran, että näytteleminen on loppujen lopuksi aika yksinkertaista, kun sen ymmärtää. Olen alkanut tajuta, mitä hän tarkoitti. Katselin äskettäin Kummisetä-elokuvaa. Marlon Brando näytti, miten hyvä näyttelijä hän on. Mutta minuun teki suuremman vaikutuksen Al Pacinon eleetön ja intensiivinen näytteleminen. Se oli mestarillista.

Julkaistu: 14.3.2018