Image

Juhani Karila ja hänen lapsuusystävänsä Vesa Martin alkoivat jo nuoruusiässä kasvaa erilleen. Silti he ovat yhä ystäviä.

Juhani Karila ja hänen lapsuusystävänsä Vesa Martin alkoivat jo nuoruusiässä kasvaa erilleen. Silti he ovat yhä ystäviä.
Juhani Karilan lapsuudenystävä Vesa Martin toivoo yhteiskunnan kaatumista. Karila matkusti metsätien päähän Ähtäriin selvittämään, miksi he ovat yhä kavereita.
Julkaistu: 18.4.2020

Kotipizzan pöydässä kysyn Vesalta, miksi hän naureskeli minulle hetki sitten ruokakaupassa.

Tai no, missä nyt menee Kotipizzan raja. Paikan nimi on Autopirtti, ja se on jonkinlainen lounasravintolan, pizzerian, hampurilaisbaarin ja tanssipaikan risteytys.

”Ku sinä olet sinä”, hän vastaa.

Nojaudun pöydän yli.

”Nyt saat luvan selittää.”

Vesa piirtää sormillaan kehykset kasvojeni ympärilleni.

”Tuo koko juttu. No. Kato peiliin.”

”En vieläkään ihan…”

”Sinä et kuulu tänne.”

”Tänne” on Ähtäri, jonne olen juuri matkustanut junalla Helsingistä. En ole käynyt Vesan luona puoleentoista vuoteen.

Kai tämä on hänen tapansa sanoa tervetuloa.

Apinalaatikko-podcast: Juhani Karila ja mutkikas suhde kotiseutuun

Millainen haava repeää, kun maalainen muuttaa kaupunkiin? Helsinkiin muuttanut kirjailija ja toimittaja, tämän artikkelin tekijä Juhani Karila kirjoittaa kaipuustaan Lappiin. Onko maalla juntteja? Ovatko hesalaiset itseään täynnä? Mistä maaltamuuttajan äijäilypaineet tulevat? Karila ja Sami Kuusela vatvovat juurien irtirepimisen hankaluutta.

Kuuntele Apinalaatikkoa Spotifyssa! Se löytyy myös Google Podcasteista ja muista yleisimmistä podcast-palveluista.

Lastaamme pizzat Jeepin takapenkille. Koko auto lemuaa valko­sipulilta, jota Vesa tilasi tupla-annoksen. On ilta, sataa lunta. Tahtoisin kysyä, mikä minussa tarkkaan ottaen näyttää tänne kuulumattomalta, mutta en saa suutani auki. Erilaiset maailmamme kirskuvat toisiaan vasten niin, että korvissa soi.

Vesa kääntää valtatieltä metsäautotielle ja siltä vielä pienemmälle tielle. Sitten polulle, jota ei näy kartoissa. Rytyytämme pimeää mutkaista kinttupolkua lumisohjossa. Tummat kuuset kaartuvat holviksi yllemme.

Vesa kurottaa takapenkille ja nostaa sieltä vedenkeittimen kokoisen laitteen syliini, lappaa johtoa perään.

Tällaisia manööverejä Vesa harrastaa. Yllättäviä, dramaattisia eleitä, joiden tarkoitusta hän ei selitä.

”Mitäs…”

”Xenon-lamppu. Kaveri meinas heittää roskiin, ku siitä hajos akku. Sanoin, että anna mulle. Tein vanahasta Nokian laturista sille johon ja tökkäsin tupakansytyttimeen. Hyvin toimii.”

Vesa pysäyttää auton peltoaukean laitaan. Hän nappaa lampun sylistäni ja napsauttaa kapineen päälle. Valo halkaisee pimeän ohjaamon. Vesa avaa sivuikkunan ja työntää lampun ulos lumisateeseen.

Vaalea keila pyyhkii peltoja. Kysyn, mitä hän etsii.

”Hirviä, kauriita, supia. Jäniksiä ja kettuja.”

Oikeasti minun pitäisi tivata, mikä naamataulussani oikein mättää. Sen ei pitäisi olla niin vaikeaa, etenkään, kun olen tuntenut Vesan koko ikäni ja lupasin selvittää lehtijutun verran, miksi ihmeessä me olemme yhä ystäviä.

Mitään ei näy.

”Iliman lumisaetta tällä näkis yli kolomeensattaan metriin”, Vesa manaa.

Me olemme epätodennäköinen parivaljakko: helsinkiläinen, nyhtökauraa tarjouksesta hamstraava punavihreä kirjailija-toimittaja ja Ähtärissä asuva maahanmuuttokriittinen ympäristönäytteenottaja, joka pitää biojätteiden lajittelua huijauksena.

Mutta kaikki on mahdollista, jos on kotoisin samasta lappilaisesta kylästä.

Olen kahdeksan kuukautta Vesaa vanhempi. Meille on kerrottu, että tapasimme jo päiväkodissa, mutta ensimmäiset muistikuvat minulla on alaluokilta.

Noissa leikeissä betonoitiin välillemme jotain, joka on kestänyt tähän päivään asti.

Vesa asui rintamamiestalossa joenrannassa nelostien varressa. Hänellä oli valtavasti leluja ja uusimmat pelikonsolit: Nintendo, Super Nintendo ja Sega 2. Super Nintendoon kuului puolimetrinen sinko. Kahlasimme nilkkoja myöten legoissa, action-ukkeleissa ja dinosauruksissa, pelasimme ja leikimme sotaa. Kesällä ammuimme toisiamme vesipyssyillä, syksyllä taas pihlajanmarjoilla puhaltamalla niitä henkarista katkaistun housutangon läpi. Talvella kaivoimme lumitunneleita ja hakkasimme kepeillä tohjoksi lumipaakkuja.

Vesan kotona oli kaksi kissaa, ja kerran piirsimme niistä monta sivua pitkän sarjakuvan. Vesan äiti otti työpaikallaan papereista kopioita, jotka niittasimme yhteen. Kauppasimme albumeja koulutaksissa viidellä markalla.

Tuntuu, että noissa leikeissä betonoitiin välillemme jotain, joka on kestänyt tähän päivään asti.

Metsän keskeltä ilmestyy pieni omakotitalo ja navetta, jonka eteen Vesa pysäyttää auton.

Avaan oven ja kuuntelen. Hiljaisuus on täydellinen.

Vesa on aina halunnut asua niin syrjässä, että ”talon pihaan voi kävellä krapulassa munasillaan sunnuntaina ja ampua kiväärillä ilman, että kukaan tulee jälkeenpäin valittamaan”.

Osoite on minulle uusi. Viimeksi Ähtärissä käydessäni Vesa asui rivitalossa lähempänä keskustaa.

Otan takapenkiltä pizzat. Vesa nousee autosta ja vakavoituu. Joku on käynyt pihassa. Lumessa näkyvät tuoreet, leveät renkaanjäljet.

Asunnossa on siistimpää kuin aiemmissa kämpissä. Huomaa, että Vesa on muuttanut yhteen avopuolisonsa kanssa.

Hän tutkii jälkiä. Rentoutuu.

”Jaa. Taijan tietää, kuka se on ollu.”

Eteisessä on vastassa Vesan yhdeksänvuotias kissa Kaisla. Se pakenee minua makuuhuoneeseen.

Vesa menee keittiöön, minä kurkin huoneisiin. Asunnossa on siistimpää kuin aiemmissa kämpissä. Huomaa, että Vesa on muuttanut yhteen avopuolisonsa kanssa.

Olohuoneen tasoilta löytyy kaksi hirven pääkalloa ja metsäkauriin alaleukaluu. Vanhalla puupöydällä lepää hätkähdyttävän kokoinen jyrsijän kallo. Se kuului majavalle, jonka Vesa pyydysti taljajousella kolme vuotta sitten.

Seinällä ovat Vesan taljajouset. Maastokuvioinen seitsemänkymmenen paunan metsästysjousi ja sähkönsininen viidenkymmenenkahdeksan paunan ratajousi. Viimeksi mainitulla Vesa osallistui taljajousen yleisen sarjan SM-kilpailuihin vuoden alussa Joensuussa. Hän sijoittui alkukilpailun seitsemänneksi. Pudotuskierroksella tuli tappio seurakaverille kahdella pisteellä.

Paunoilla mitataan jousen vetovastusta sen ollessa raskaimmillaan. Seitsemänkymmentä paunaa vastaa kolmeakymmentäkahta kiloa, ja tavalliselle pulliaiselle sellaisen määrän kiskominen käy työstä.

Vesa on riski jässikkä.

Myöhemmin kysyn Vesalta, kuinka tarkka ampuja hän oikeastaan on. Vesa kertoo, että jos saa kohdistaa jousen kunnolla, hän osuu tennispalloon viidenkymmenen metrin päästä.

Kun palaan tutustumiskierrokselta, Vesa on jo tuhonnut puolet pizzastaan. Asetun keittiönpöydän ääreen häntä vastapäätä ja avaan laatikkoni kannen.

Vesa lopettaa syömisen.

”Mikä helevetti tuo on?”

”Mozzarellapizza gluteenittomalla pohjalla.”

”Sama se pohojalle. Missä siinä on liha?”

Kerron, että lihaa ei ole.

Vesa tuhahtaa.

Sanon, etten ole syönyt lihaa varmaan vuoteen.

Vesa osoittaa omaa ruokaansa. ”Tämä. On. Pizza. Salamia, jauhelihaa, kepappia ja pekonia.”

”Okei.”

Vesa pyörittelee päätään ja nappaa kouraansa viimeisen slaissin. Minä leikkaan ohutta pohjaa haarukalla ja veitsellä.

Kaisla istuu kyyryssä keskellä keittiön mattoa ja tuijottaa minua. Heitän Vesalle, että se taitaa kohta hypätä kimppuun.

Vesan ilme pehmenee. ”Ei se hyppää. Ku kissa räpyttelee silimiä tuolla lailla hitaasti, niin se tarkottaa, että se luottaa sinuun.”

Mieleeni vyörähtää muisto. Istumme Vesan kanssa kylän seurantalon portailla kesällä. Pihan poikki juoksee ruskea orava. Vesa katsoo sen menoa ja huokaisee:

”Ihana.”

Kun Vesa oli tarpeeksi vanha, hänet pantiin töihin.

Talo lämpeni puulla, aivan kuten meidänkin talomme, ja Vesan täytyi alkaa rahdata klapeja sisään. (Myöhemmin hän on kertonut, että meille tuleminen tuntui lomalta, koska meillä lasten ei tarvinnut tehdä mitään.)

Lisäksi hänen piti osallistua poronhoitoon. Poroaita oli tien toisella puolella, ja joskus kuljin Vesan perässä aidassa. Pelkäsin poroja. Säikyin niiden nopeita liikkeitä, niiden puhalluksia ja kohti hamuavia turpia. Vesa eteni eläinten keskellä rauhallisena. Hän puhui poroille ja lappoi niille rehua, kiroili ja töni niitä kauemmas.

Tuollaisina hetkinä Vesa tuntui ikäistään paljon vanhemmalta. Tuollaisina hetkinä maailmamme alkoivat repeytyä irti toisistaan.

Tuollaisina hetkinä Vesa tuntui ikäistään paljon vanhemmalta. Tuollaisina hetkinä maailmamme alkoivat repeytyä irti toisistaan.

Toinen muisto vastaavasta tilanteesta: Vesa ehdotti, että vetäisimme toisiamme vuorotellen reessä moottorikelkalla. Se kuulosti hauskalta. Vesa ajoi ensin. Minä pidin kiinni reen laidoista, heittelehdin käännöksissä ja kiljahtelin riemusta. Vaihdoimme kuskia. Vesa kömpi rekeen, ja minä tartuin kelkan kahvoihin. Puristin niitä hetken epätietoisena ja menin sitten kysymään, miten vekotin lähteekään liikkeelle.

Vesa nousi reestä äänettömästi, tuli kelkan luo ja painoi peukalolla kaasukahvaa. Moottori huudahti. Aivan niin, mutisin. Vesa nousi takaisin rekeen, minä tartuin uudestaan ohjaustankoon. Lähdimme liikkeelle. Ajoin niin hiljaa, että Vesa kyllästyi nopeasti ja sanoi, että tehdään jotain muuta.

Minua hävetti. Aivan kuin Vesa olisi moottorikelkkailuun tottuneena edennyt vaivihkaa lähemmäs aikuisuutta – ei, mieheyttä – enkä minä ollut vielä edes tajunnut, että sellainenkin kilpajuoksu oli käynnistynyt.

Kun pizzat on syöty, alamme pelata Lieroa.

Se on 1990-luvulla tietokoneelle kehitetty DOS-pohjainen ammuntapeli, jossa kaksi matoa tulittaa toisiaan tykeillä, raketeilla ja kranaateilla.

Löysimme pelin yläasteella. Kesäiltoina poljin pyörällä metsätietä joenrantaan, josta Vesa poimi minut veneellä. Heittelimme pari tuntia uistinta kirjolohen toivossa, minkä jälkeen siirryimme Vesan kodin yläkertaan hakkaamaan Lieroa aamuyöhön asti.

”Mitäs tässä. Lapsuuenkaveri tuli kylään ja juuaan kaliaa.”

Aikuisiällä Lierosta on tullut osa tapaamistemme rituaalia. Pelaamme, juomme olutta ja nauramme kuin vähämieliset.

Puhelin soi, Vesa vastaa.

”Mitäs tässä. Lapsuuenkaveri tuli kylään ja juuaan kaliaa.”

Lausahdus huvittaa minua. Tietenkin juomme kaljaa, koska niinhän miehet tekevät. Eivät suinkaan pelaa jotain lapsellista tietokonepeliä.

Joskus Ähtärin-reissuilla minusta on tuntunut, että Vesan on vaikea näyttäytyä kanssani julkisesti. Jostain syystä se pikemminkin viihdyttää kuin loukkaa minua.

Kaupassa Vesa välttelee keskustelua ja kävelee kaukana edelläni. Kun tapaamme hänen tuttujaan, tuntuu kuin Vesa kiirehtisi pitämään yllä keskustelua, jotta en ehdi tokaisemaan väliin jotain raskauttavaa.

Jotain nynnyä.

Ehkä Vesaa on jäänyt kaivelemaan se, kun kerran Rovaniemen-luokkaretkellä nousimme Sampokeskuksessa rullaportailla toiseen kerrokseen ja seisoimme vierekkäin samalla askelmalla. Vastaan huilannut, alaspäin matkalla ollut luokkatoverimme osoitti meitä sormella ja sanoi:

”Homot.”

Viidennellä luokalla Vesa sai Fazerin Musiikkikerhosta Iron Maidenin c-kasetin Best of the Beast ja hänen elämänsä mullistui. Vesasta tuli hevari.

Aluksi muuttui lähinnä tyyli. Verkkatakit ja -housut vaihtuivat mustiin farkkuihin, paitoihin ja maihareihin.

(Jälkikäteen tekee mieli kyökkipsykologisoida, että Vesan musiikkimaku synkistyi entisestään lukiossa, kun hänen vanhempansa erosivat, mutta Vesa itse ei varmasti allekirjoita tätä väitettä. Eron jälkeen Vesa jäi asumaan jokivarteen isänsä luo, jonka kanssa hänellä oli hankalat välit. Vesan armeija-aikana ne katkesivat kokonaan, ja yhteisymmärryksen rakentaminen uudestaan kesti vuosikausia.)

Yläasteella olimme liian vanhoja leikkimään, mutta keksimme uutta yhteistä tekemistä. Metsästys, kalastus ja urheilu olivat linkkini paikalliseen mieskulttuuriin, ja niiden varaan myös me ripustimme ystävyytemme.

Joella uistelimme taimenta ja kirjolohta, seurantalolla pelasimme footbagia ja sulkapalloa. Vesalla oli nuori dreeveri, joka ajoi jäniksiä haulikoidemme eteen. (Rekku oli Vesalle rakas koira. Hän joutui lopettamaan sen eläinlääkärillä kahdeksan vuotta sitten, ja se on ainoa kerta, jolloin Vesa on aikuisiällä minun tietääkseni itkenyt.)

Välillämme ammotti kuitenkin jo railo. Kalastuksen otin vakavasti, mutta metsästys oli minulle aina vähän liian jännittävää. Minä pelkäsin aseita. Vaikka lähdin mielelläni jänispassiin, en koskaan kehittänyt syksyn jahtikauteen yhtä intensiivistä suhdetta kuin Vesa. Hänelle oli koulun jälkeen täysin luontevaa kävellä bussista suoraan kotinsa yläkertaan, heittää reppu sängylle, tulla alas, napata haulikko asekaapista portaiden vierestä ja painua joelle kyttäämään sorsia.

Niinpä en myöskään jaksanut harjoitella ampumista tai ottaa selville kaliipereista ja luotien lähtönopeuksista, mihin kaikkeen Vesa paneutui lähes uskonnollisella hartaudella.

Vesan kyvyt korjata lähes mitä tahansa ovat minun näkökulmastani ylimaalliset.

Itse asiassa kammosin kaikkia kovaa ääntä pitäviä laitteita: moottorikelkkoja, perämoottoreita, mopoja ja autoja, joita Vesa alkoi rassata sitä mukaa kun sai niitä käyttöönsä.

Vesan kyvyt korjata lähes mitä tahansa ovat minun näkökulmastani ylimaalliset. Hänen tietonsa sähkö-, putki- ja metallitöistä ovat hämmästyttävän laajat. Hän osaa jopa jonkin verran koodata, minkä lisäksi hän vaihtaa itse niin kännyköiden särkyneet näytöt kuin käyttöjärjestelmätkin ja poistaa itselleen turhat esiasennetut ohjelmat.

Vesa jaksaa myös puhua näistä aiheista loputtomasti, ja yleensä minä jaksan kuunnella. Se on yksi heiveröinen riippusilta kahden todellisuutemme välillä. Se, että olen tarpeeksi kiinnostunut.

Kaipa ne aiheet tuntuvat kotoisilta. Minun tragediani on se, että en ole millään tavoin kätevä ihminen. Mutkaton, jokapäiväinen käytännönläheisyys, jota pienessä kylässä varsinkin miehiltä odotettiin, ahdisti minua.

Samasta syystä kuin minulla oli tarve päästä pois maaseudulta, Vesalla oli tarve jäädä sinne. Me hakeuduimme kohti vahvuuksiamme.

"Eiköhän laiteta saunaan tulet.”

Talossa on sähkösauna, mutta Vesa haluaa kylpeä navetan saunassa, koska se lämpiää puulla.

Jätämme Lieron tauolle ja lampsimme pihan yli navetan päätyyn. Oviaukko ammottaa tiiliseinässä miltei metrin maanpinnan yläpuolella.

”En ole laittanu portaita vielä.”

Kiskaisen itseni sisään ottamalla sormilla tukea karmeista, jotka tuntuvat pelottavan huterilta.

Tilassa on vain karu betonilattia. Vesa aikoo asentaa sille ritilät, mutta ei todellakaan hanki mitään muovihökötystä kaupasta. Hän meinaa rakentaa omat puusta.

Vesa kertoo, miten jynssäsi saunan lattiasta kattoon mäntysuovalla. Sitten hän kuvailee laajasti muita kunnostusaikeitaan.

Myös tämä on Vesalle tyypillistä. Suunnitelmia on paljon, ne ovat kunnianhimoisia, eikä Vesa epäröi jakaa niitä.

Pesuhuoneessa odottaa valmiina monta ämpärillistä vettä. Kysyn Vesalta, muistaako hän, millainen savotta oli Rautalammilla.

Totta kai muistaa.

Joitakin vuosia sitten Vesa oli Rautalammilla metsätyönjohtajana. Minä menin käymään kylässä. Vesa asui pienessä, ikivanhassa mökinröttelössä, ja jonkin matkan päässä järven rannalla nököttävä sauna oli vielä päärakennustakin surkeampi näky.

Rupesimme lämmittämään saunaa, jota Vesa ei ollut vielä kokeillut. Sitten hoksasimme ongelman: mistä saamme pesuvedet? Saunaan ei kulkenut vesijohtoa, ja mökki oli kaukana.

Olin jo valmis nostamaan kädet pystyyn, mutta Vesa sanoi, että kyllä me vedet hankitaan. Hän haki kirveen, kahlasi polviin ulottuvassa hangessa järvelle, kaivoi jään esiin kinoksen alta ja rupesi hakkaamaan ämpärinmenevää avantoa.

Minä odottelin rannalla. Rupesin jo laskemaan, kauanko ambulanssilla kestäisi körötellä näin syrjäiseen kolkkaan, mutta niin vain reikä syntyi ilman haveria, raahasimme vedet saunaan ja löylytkin olivat aika makeat.

En ehkä osannut auttaa Vesaa kirvestöissä, mutta sen sijaan voin ottaa kunnian hänen lukuharrastuksensa käynnistämisestä.

Yläasteella löysin fantasiakirjailija David Eddingsin Belgarionin tarun ja tyrkytin sitä myös Vesalle. Yllätyksekseni hän hotkaisi tyypin koko tuotannon. Ennen pitkää Vesa alkoi kahlata genreä läpi alkukielellä, ja minä aloin kysyä suosituksia häneltä.

Koulussa Vesa oli keskiverto oppilas. Hänellä oli uskomattoman surkea käsiala, josta äidinkielenopettaja valitti toistuvasti. Luonnontieteissä hän oli kohtalaisen hyvä. Lukiossa pitkän matematiikan tunnit keskeytyivät säännöllisesti, kun hän juuttui tinkaamaan jostain teoreettisesta ongelmasta opettajan kanssa.

Kun saimme ajokortit, Vesa alkoi viettää viikonloput Kemijärven ja Pyhätunturin yöelämässä. Joskus minäkin olin mukana, joko kuskina tai kyytiläisenä. Ajoimme aina Vesan äidin punaisella ­Volkswagen Jettalla. Kerran nousimme Jettasta Mestarin Kievarin edessä Kemijärvellä ja Vesa, joka piti tarkan huolen katu-uskottavuudestaan, komensi tuimana:

”Juice. Pipo pois päästä.”

Parikymppisenä Vesa hankki ensimmäiseksi omaksi autokseen farmarimallisen, kiiltävänvalkoisen vuoden 1989 Chevrolet Caprice Classicin. Olin mukana hakemassa sitä Kajaanista.

Se oli hieno peli, kuin pyörille nostettu ladonovi.

Kylällä autoa ihmeteltiin. Vesa vähät välitti. Hän hinkkasi kiesin kromaukset hohtaviksi, niittasi etelävaltioiden lipun sisäkattoon, ajoi hitaasti pitkin raittia kahdeksansylinterisen dieselmoottorin murahdellessa ja kuunteli CCR:ää.

Kruisaajavaihe meni ohi muutamassa vuodessa. Vesa päivitti kalustonsa pienen traktorin kokoiseen vuoden 1995 Dodge Ramiin, josta surullista kyllä hajosi vaihdelaatikko, eikä kärry ole vieläkään ajokunnossa.

Lukion jälkeen Vesa pääsi ammattikorkeakouluun Ähtäriin metsätalouden koulutusohjelmaan. Minä lähdin opiskelemaan journalismia Tampereelle. Tapasimme pari, kolme kertaa vuodessa. Vesa järjesti opiskelutovereidensa kanssa kotonaan laneja, joihin minä silloin tällöin osallistuin. Tahkosimme Unreal Tournamentia, Flatoutia ja Battlefieldia silmät ristissä vuorokauden ympäri.

Kun laniporukka hajosi, aloin nähdä Vesaa taas kahdestaan. Ryyppäsimme, muistelimme menneitä ja pelasimme Lieroa. Kerran Vesa juotti minulle exänsä tädin Intiasta tuomaa kotipolttoista pontikkaa. Se haisi polttoöljyltä. Kumosin muutaman shotin ja syöksyin vessaan oksentamaan.

Kun tokenin, näin Vesan nojailemassa pöhnäisenä ovenpieleen. Hän naureskeli ja sanoi, että oli jo harkinnut hätänumeroon soittamista.

Saunominen on rituaalimme toinen vaihe. Aina kun meillä on ollut vakavaa puhuttavaa, olemme paloitelleet asiamme lyhyiksi lauseiksi löylynsihahdusten väleihin.

Kai siksi, että sauna on paikka, jossa jätkät avautuvat – jos avautuvat.

Seitsemän vuotta sitten yliarvioin löylyn voiman. Vesa tilitti lauteilla ihmissuhdeongelmaansa, ja minä menin sanomaan:

”Eikö se ole kiinni ihan siitä, että rakastakko sinä sitä.”

Vesa parkaisi kuin häntä olisi poltettu kuumalla raudalla.

”Sinä kuulostat ihan naiselta!”

Kysyn Vesalta, miksi hän arvelee, että me olemme yhä kavereita.

Silloin reaktio nauratti, mutta sittemmin olen alkanut pitää koko tilannetta pelkästään surullisena.

Päätän tarttua jälleen pirua sarvista. Kysyn Vesalta, miksi hän arvelee, että me olemme yhä kavereita.

”Koska sinä olet kusipää.”

No niin.

Vesa alkaa ähkiä. ”No. Sinä olet hyvä tyyppi. Piste. Tartteeko sitä enempää sanoa?”

Sitten sanon Vesalle, että välillä hän on yksi täysi kusipää ihan oikeasti.

Ja heti sen jälkeen tajuan, että nyt ei ole kyse mistään toksisesta läpänheitosta, vaan tarkoitan sitä tosissani.

Odotan, että Vesa nauraa ja nakkaa lisää löylyä. Niin ei käy. Hän vetää käsillään pitkän mustan tukkansa suoraksi taakse ja sanoo:

”Joo. Ja saa siitä muistuttaa.”

Vesa tietää, että minä en harrasta toksista läpänheittoa.

Hän nakkaa vettä, ja tunnelma normalisoituu. Minulla on ylpeä olo. Tunnen itseni suorapuheiseksi ”äijäksi”, joka on noussut lauteelle ”kuorimaan selekänahan”.

Hetken tuntuu hyvältä, kunnes muistan, että kovissa löylyissä minua alkaa helposti pyörryttää.

Joskus minusta tuntuu, että ehkä Vesaakin pyörryttäisi, mutta hän on tehnyt niin vakavan päätöksen olla äijä, ettei yksinkertaisesti suostuisi sellaiseen nössöilyyn. Siitäkö se on kiinni? Että alkaa vain määrätietoisesti runnoa itseään ahtaaseen, myyttiseen arkkityyppiin, ja kun muotin reunoihin jää lopulta kiinni hartioistaan, tyytyy koomiseen kiipeliinsä.

Tunnustan: olen ajatellut, että se Vesa, joka jäi vielä teininä katsomaan oravan perään ja huokaisemaan ”ihana”, on jäänyt tällaisen tyhmänylpeän itsepäisyyden panttivangiksi.

Edelleen olen ajatellut olevani tärkeä tyyppi Vesan kaveripiirissä siksi, että hänelle tekee hyvää nähdä muitakin tapoja olla mies – korjaan: ihminen.

Nämä ovat niin ylimielisiä ajatuksia, että niitä on miltei sietämätöntä kirjoittaa auki. Voi hyvin olla, että olen ymmärtänyt kaiken väärin. Ehkä Vesa teki koko nuoruutensa matkaa kohti tätä todellista, karskia olemustaan, ja minä en vain suostu sitä hyväksymään.

Ehkä Vesa puolestaan ajattelee, että hänen seurassaan minä saan toteuttaa henkitoreissaan korisevaa maskuliinisuuttani, jota edistyksellinen kaupunkikulttuuri vääjäämättä rapauttaa.

Joitakin vuosia sitten Vesan elämässä oli aika, kun opinnot eivät edenneet ja niin ihmissuhde- kuin talousasiatkin olivat sekaisin. Muistan Vesan synkät myöhäiset puhelut, joihin vastasin liian harvoin. Se harmittaa yhä.

Nyt Vesalla menee paremmin, mutta silloiset vaikeudet ruokkivat katkeruutta, joka ei ole hänestä tyystin kadonnut.

Kerran Vesa älähti, että tuntee itsensä nykymaailmassa tarpeettomaksi.

Vesan mielestä menestys kasautuu väärille ihmisille: ruumiillisesta työnteosta vieraantuneille kaupunkilaisille, jotka osaavat hädin tuskin asentaa lampun asuntonsa kattoon.

Opiskeluaikoina Vesa teki satunnaisia ovimiehen hommia, ajoi turvetta ja suunnitteli kunnostusojituksia, mutta se kaikki oli hänen näkökulmastaan vähäistä. Vesa kaipasi pysyvää työpaikkaa ja arvostusta.

Nyt hänellä on pysyvä työpaikka, mutta luulen, että arvostusta hän ei koe saaneensa.

Vesan mielestä menestys kasautuu väärille ihmisille: ruumiillisesta työnteosta vieraantuneille kaupunkilaisille, jotka osaavat hädin tuskin asentaa lampun asuntonsa kattoon.

Muistan lausahduksen tuntuneen epämukavalta, koska koen kuuluvani mainittuun porukkaan.

Toisinaan Vesa hekumoi yhteiskunnan kaatumisella. Se ei kuulemma haittaisi, sillä Vesa pärjäisi omillaan; hän kyllä saa metsästä riistaa ja vedestä kalaa. Hän osaa kulkea luonnossa ja piileskellä, rakentaa yöksi laavun.

Ehkä Vesa ajattelee, että jos turvaverkot romahtaisivat, silloin nähtäisiin, ketkä oikeasti pärjäävät tässä maailmassa. Vesan kaltaiset vahvat, käytännölliset ihmiset.

Mikäli dystopia kävisi joskus toteen, Vesa on luvannut tulla hakemaan minut ja perheeni suojelukseensa.

Se on minusta hellyttävä ajatus.

Saunan jälkeen aloitamme rituaalin kolmannen vaiheen eli pelaamme Texas Hold ’emia vitosen panoksilla.

Pokeribuumin ollessa kuumimmillaan Vesa opiskeli teoriaa kirjoista ja kyni humalaisia viihdepelaajia netissä. Hän arvioi jääneensä voitolle joitakin tuhansia euroja.

Vesa on taitava, mutta olen vuosien saatossa oppinut lukemaan hänen maneereejaan enkä jää tyystin jyrän alle.

Kello lähestyy kolmea yöllä. Oikeastaan meidän pitäisi mennä nukkumaan, mutta kumpikin tietää, että aikaa ei ole paljon. Huomenna lähden takaisin kotiin.

Vesa on levittänyt pöydälle veraksi punaisen, nukkaantuneen Montreal Canadiensin viltin, joka hänellä on ollut yli kaksikymmentä vuotta.

Muistoja: Viltti mytyssä korituolissa Vesan lapsuudenhuoneessa, joka on täynnä hohtavan harmaata kesäyön valoa. Rekku lojumassa viltin päällä korituolissa Ähtärissä tietokoneiden näyttöjen välkkeessä, silmät puoliummessa.

Pelimerkit kilahtelevat välillämme kuin vuosien hiomat ajatukset. Samat, toistuvat. Väsyttää. Vesan puhe ja pokerin rituaali kannattelevat tilannetta.

Kysyn Vesalta yksityiskohtia juttua varten. Kaikkia asioita ei voi kertoa. Jotkut varmistan, toisista tiedän. Juttelen yleisesti tekstin ideasta. Valmistelen Vesaa vaivihkaa, mutta luulen sisällön tulevan silti yllätyksenä.

Ystävyytemme asuu talossa, joka saattaa näyttää purkuvalmiilta, mutta hellassa palaa silti tuli ja pirtissä on lämmin. Kämppä kaipaisi toki remonttia. Ehkä tämä juttu on eräänlainen ehdotus kunnostustyön aloittamiseksi.

Erään myöhäisen jaon jälkeen nousen pöydästä, haen reppuni ja kaivan sieltä esiin uusimman romaanini Pienen hauen pyydystys.

Ojennan teoksen Vesalle. Hänen kasvoilleen leviää virnistys.

”Tämä fileoitiin kunnolla.”

Kiitän Vesaa avusta. Hän luki keskeneräisen tekstin läpi kolmesti ja antoi varsinkin lopussa arvokkaita kommentteja, joiden perusteella muutin yhtä henkilöhahmoa.

Jään pokerissa viisi euroa tappiolle ja haen kolikot lompakosta.

Vesa kääntelee kirjaa kädessään.

Seuraavana päivänä Vesa tekee uunileipiä. Niissä on juustoa, chiliä ja valtavasti valkosipulia.

Ja kinkkua. Ihan jokaisessa.

”Minähän sanoin, että sinä syöt täällä lihaa”, Vesa sanoo ja haukkaa omasta leivästään.

Tuntuu liian raskaalta ryhtyä selittämään, kuinka intiimi asia ruokavalio on, miten tärkeää sitä on kunnioittaa. Syön leipäni kiltisti.

Kun teemme lähtöä juna-asemalle, kerron Vesalle, että olen saanut seuraavaan kirjaan kolmentoista tuhannen euron apurahan. Vesa räjähtää nauruun. Hän ottaa tukea keittiönpöydästä kaksin käsin. Hän jatkaa nauramista.

Lopulta hän pyyhkii silmänsä ja sanoo:

”Voi vittu. Kuinka paljon minä jou’un kävelemään mettässä, että saan kolometoista tonnia kasaan… Ei siinä. Ammatinvalintakysymys. Onneksi olokoon. Minä olen helevetin ilonen sinun puolesta.”

Melkein herkistyn.

”Kiitos”, sanon.

Vesa menee eteiseen ja nappaa takin niskaan.

”Niinku olen aina sanonu. Jos minä pyyän sulta kolomentoista millin räikän, saan meisselin. Mutta sitte toisinpäin. Jos minun pitäs tehä kolumni… en minä ees tiiä, mistä alottaa.”

Asemalla saamme kuulla, että taajamajuna on puoli tuntia myöhässä. Huolestun, ehdinkö vaihtaa Seinäjoella ajoissa Helsinkiin menevään junaan.

Kotona minua odottaa puoliso pienen vauvamme kanssa, enkä tahdo olla heistä kauempaa erossa.

”Sama kai se on heittää sut Seinäjoelle”, Vesa sanoo.

Hänellä jää jousitreenit väliin, mutta ei kuulemma haittaa. Matkalla kysyn kaikki ne kysymykset, jotka jäivät edellisiltana esittämättä.

Kysyn, kokeeko Vesa olevansa isänmaallinen.

”Joo.”

Tiedustelen, mitä arvoja siihen liittyy.

Vesa vilkaisee minua.

”Mitä meinaat?”

Kerron yrittäväni selvittää, mikä on Vesan isänmaallisuuden sisältö.

”Meiän maa perkele. Tartte muitten tulla saatana. Veteraanit tämän meille hommas, ja me tämä pietään jumalauta.”

Vesa alkaa paasata aselaeista. Ampumaurheiluharrastus on kuulemma tehty liian hankalaksi. Metsästyskiväärin voi vielä ostaa suht helposti, mutta .22 kaliiperin puoliautomaattipistoolin hankkiminen on jo työn takana, ysimillisestä ja siitä isommista puhumattakaan.

Vesa paheksuu myös sitä, että aseita ei saa enää myydä Facebookissa.

”Ne on kuitenki ihimiset, jokka tappaa, ei aseet. Sitä paitti eniten murhia tehään leipäveittellä.”

Seuraavaksi Vesa puhuu maahanmuuton ongelmista.

”Saa tänne tulla muualta töihin, joo”, Vesa sanoo. ”Mutta ei tartte tulla elämään meiän rahoilla, kiitos.”

Vesa kertoo huomanneensa, että duunariportaassa asenteet ovat vielä rajummat. Hän itse on sentään pitkälle opiskellut, ammattikorkeasta valmistunut ihminen.

”Mitä vähemmän tietoa, sitä jyrkemmät asenteet”, Vesa pohtii.

Ja tähän kaikkeen minä sanon:

”Okei.”

Olen miltei kaikesta edellä sanotusta eri mieltä. Miksi en sano vastaan? Siksikö, että olen kasvanut yhteisössä, jossa kiväärivalikoima seinällä on itsestäänselvyys ja tietyistä ihmisryhmistä saa puhua niin karkeasti kuin haluaa?

Pikkukylässä asuessani en ollut ensimmäisenä pilkkaamassa ulkomaalaisia, mutta ivaa kuullessani en heitä kyllä puolustanutkaan. Painoin pääni, pysyin hiljaa.

Enkä tosiaankaan koskaan, kertaakaan erehtynyt puhumaan tunteistani, koska se on ”akkojen hommaa”. Tunnepuhumisen opettelin vasta myöhemmin.

Istun autossa hiljaa, puren hammasta. Minä olen niin kyllästynyt tähän perintöön, tähän raskaaseen viittaan, jota laahaan kaikkialle perässäni.

Helvetti, seuraavalla kerralla en kyllä syö niitä kinkkuleipiäkään.

Pari kertaa olen älähtänyt. Kun Vesa käytti kolmen hengen Whats­app-ryhmässä loukkaavaa termiä, ilmoitin heti, että tätä en halua kuulla toiste. Vesa kuittasi ymmärtäneensä eikä ole sanaa toistanut.

Kun kutsuin puolisoni kanssa valmistamaani tofumureketta joulukinkuksi, Vesa hyökkäsi kinkku-sanan käyttöä vastaan. Selitin ne käytännölliset ja kulttuuriset syyt, joiden takia kasvisruoka muistuttaa joskus liharuokaa niin termistön kuin muotoilun tasolla. Jälleen Vesa ymmärsi. Jopa sanoi, että pitäisi kokeilla sapuskaa joskus itsekin.

Ilmeisesti rähinän nostaminen kannattaa. Helvetti, seuraavalla kerralla en kyllä syö niitä kinkkuleipiäkään.

Tiedän, mitä Vesa ajattelee tätä lukiessaan.

”Jaa. Juiceko on ruvennu kasvattamaan selekärankaa.”

Vituttaa myöntää, että työ on yhä kesken.

Seinäjoella ehdimme asemalle parahiksi näkemään, kuinka juna nytkähtää liikkeelle. En voi uskoa sitä todeksi.

En tarkistanut itse, kuinka kauan ajamiseen menee. Luotin Vesaan, hänen arvioonsa. Niin kuin aina.

”No oli se yllätys minullekin”, Vesa sanoo. ”Tuli tästä yksi maakuntamatka saatana.”

Vesa on valmis viemään minut vaikka Tampereelle, mutta VR:n sivuilta löytyy Parkanon-yhteys, jonka avulla ehtisin kotiin järkevään aikaan.

Lähdemme ajamaan Parkanoon. Vesa kommentoi liikennettä. Edessä oleva Toyota Avensis on ”anjovis”, liikennekamerat ovat ”telekänpönttöjä”, poliisit ”paskalakkeja” ja jonossa edempänä näkyvä matkailuauto ”päältä ajettava tiskipöytä”. Risteyksessä vilkuttava maito-auto kuljettaa ”niittyviskiä”.

Olemme Parkanossa kaksikymmentä minuuttia ennen junan lähtöä. Vesa parkkeeraa Jeepin, minä käyn ostamassa automaatista lipun.

Istumme autossa. Sataa räntää. Mieleeni muistuu yksi juttu.

Kysyn, mikä ulkonäössäni on vikana.

”Tuo takki. Sen väri.”

Minulla on ylläni tiilenpunainen R-Collectionin parkatakki.

”Ei ukot käytä täällä kirkkaita värejä”, Vesa sanoo. ”Jos käyttää, niin sillon on päällä huomioliivit.”

Nyt on minun vuoro pyöritellä päätäni. Vesaakin huvittaa.

Juna tulee.

Pakerran juttua seuraavan viikon. Lähetän tekstin Vesalle myöhään lauantai-iltana.

Istun sohvalle. Nousen ylös. Jännittää: emme ole tottuneet puhumaan asioista, joita otan artikkelissa esiin.

Kännykän näyttö välähtää. Vesalta on tullut kapiteeleilla kirjoitettu viesti, joka alkaa kirosanalla.

Irvistän ja klikkaan viestiä.

PRKL, ENS KERRAN SUU AUKI SIINÄ KOHTAA KUN AJATUKSISSA LÄTKÄSEN KINKUT LEIVÄLLE ENNEN UUNIIN MENOA.

Ja heti perään:

Ja siis anteeksi, tarkotus ei ollut tuputtaa lihaa.

Uskallan avata jutun, johon Vesa on naputellut kommentteja. Hän on korjaillut joitakin vuosilukuja ja työpätkien titteleitä.

Kohtaan, jossa kuvailen Vesan juuttuneen myyttiseen miesmuottiin, hän on kirjoittanut: joka edelleen ihastelee auringon nousuja ja laskuja, seuraa luonnon menoa ja elukoita ja ajettelee monesta nähdystä elukasta ”ompa kiva ja söpö” ja tunnen pientä surua riemun seassa, kun saa saalista jahdeissa

Sen osion perään, jossa mainitsen Vesan lupauksesta tulla noutamaan minut ja perheeni kaatuneen yhteiskunnan raunioista, on ilmestynyt neljä sanaa:

eihän sitä kaveria jätetä

18 kommenttia