Juha Vuorinen myöntää olevansa herkkis: ”Olen pennusta asti rakastanut kaikenlaista paijaamista ja hyvänä pitoa”
Juha Vuorisen elämästä ei ole raisuja tarinoita ja vauhtia puuttunut, mutta kirjaileva naurattaja on pinnan alla myös kovasti tunteikas mies.
Minun olisi pitänyt syntyä koiraksi, koska olen pennusta asti rakastanut kaikenlaista paijaamista ja hyvänä pitoa. Ehkä minussa onkin pieni pisara koiraa, koska olen tunkenut kuononi paikkoihin, jotka olisi suosiolla kannattanut jättää rauhaan.
Minuun jäi pysyvät jäljet, kun opettelin pikkunassikkana lentämään. Loikkasin yksiössämme jääkaapin päältä pää edellä lasikaappiin. (Nykyään se on vain kaappi.) Matkalla harsittavaksi Töölön ensiapuasemalle juoksin päin sairaalan ovea, joten lääkärit joutuivat ompelemaan sekä etu- että takaraivoani.
Liikutun yleensä kyyneliin, kun näen oikeastaan minkä tahansa tunteisiin vetoavan kuvan tai tilanteen. Esimerkiksi ventovieraan ihmisen hautajaissaattueen näkeminen saattaa tirskauttaa vedet silmiini. Se ei ole minulle ongelma, sillä olen opettanut lapsilleni, että kyyneleet ovat sielun pesuvettä. Tulevat ne sitten ilosta tai liikutuksesta.
Nauroin viimeksi makeasti, kun kirjoitin lokakuun lopulla ilmestyneeseen kuudenteen Juoppohullun päiväkirjaan nimeltä Raivoraitis loppukohtausta, joka sinetöi kauniisti koko kirjan johtoajatuksen: ympyrä, joka ei sulkeutunutkaan.
Viimeksi rakastuin, kun sain toisen lapsenlapsen. Vaikka rakkautta ei pitäisi mitenkään arvottaa, mutta huomaan ikääntyvänä pappana kokevani aivan uudenlaista ja ennenkokematonta rakkautta lapsenlapsiani kohtaan.
Viimeksi join pääni täyteen tammikuussa 2008, enkä ole sen jälkeen ole siemaissut pisaraakaan alkoholia päihtymistarkoituksessa. Se oli elämäni paras päätös ja pullonvarmasti pidensi elämääni mukitolkun sijaan vuositolkulla.
Sukurasitteeni on, että uskoin liian pitkään, etten voisi katkoa sukupuuni heikkoja oksia ja keskittyä vahvistamaan vain omaa oksaani. Sukupuussani on myös aivan upeita oksia, jotka ovat kestäneet hurjimmatkin myrskyt, ja olleet minulle esimerkillisiä kyvyssään taipua tuulten mukaan katkeamatta.
Seuraavan rauhan-Nobelin antaisin tasavallan presidentti Alexander Stubbille, koska hän on jaksanut kuunnella amerikkalaisen höperön mielipuolisia jorinoita, ja siinä sivussa toivottavasti onnistunut lirauttamaan Amerikan presidentille edes vähän järjen ääntä.
Urho Kekkosesta haluan sanoa, että harmi kun hänen aikanaan ei ollut sosiaalista mediaa ja kännykkäkameroita. Sanna Marinin jauhojengibailaamiset ovat vain haurasta triangelin soittoa lasten puurojuhlassa sen rinnalla, miten Kekkonen pani jalalla koreasti umpijuovuksiin juotettujen neuvostoliittolaisten kanssa. Lisäksi arvostan korkealle Urkin hiustyyliä.
Annoin viimeksi lahjan Hilma-koiralleni, kun hän täytti viisi vuotta. Lahja oli voisilmällä koristeltu perunamuusi, johon oli upottanut viisi kanajauhelihasta paistamaani lihakynttilää. Juhlakalu hotkaisi ensin kynttilät parempiin suihin, minkä jälkeen alkoi lahjakas lahjamuusin lipitys.
Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut sanomaan kymmenellä kielellä kiitos, mutta englanniksi, ruotsiksi, hollanniksi, italiaksi, espanjaksi, ranskaksi, saksaksi, maltaksi ja kiinaksi hallitsen homman. Jos suomi lasketaan mukaan, niin sitten osaan kiitellä kymmenellä kielellä. ●
