Puheenaiheet
Apu

Juha Vuorinen, isä aurinkoinen

Juha Vuorinen, isä aurinkoinen

Avun uusi kolumnisti, suosikkikirjailija Juha Vuorinen vei perheensä Maltan jälkeen Espanjan Aurinkorannikolle. Ulkomailla hän haluaa tarjota lapsilleen uutta näkökulmaa, kielikylvyn ja lapsuuden, jollaista hänellä ei koskaan ollut.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Timo Pyykkö
Mainos

Maalipurkit kolisevat kirjailija Juha Vuorisen tila-auton takakontissa, kun hän luovii Espanjan Marbellan liikenneympyräviidakossa.

Vuorisen pitäisi tehdä vaatehuoneestaan kotistudio, ja remonttiin on jo liittynyt kaikenlaisia kommelluksia.

Vierailu pienessä paikallisessa maalikaupassakin oli seikkailu, sillä Vuorisen espanja on vielä ”Buenos días -tasolla”.

– Minä puhun rallienglannilla: Paint. Roof. White. Myyjä vastaa espanjaksi jotain, jonka ymmärrän tarkoittavan samaa asiaa, ja sanon si, Vuorinen sanoo.

Maalipurkeilla on nyt symboliarvoa. Ne kertovat, että Vuorinen perheineen on muuttanut Espanjaan, asettunut sinne, ja löytänyt niin maalikaupat kuin tavat luovia kaikenlaisten kohtaamisten keskellä.

Lapset ovat päivisin koulussa, jolloin Vuorinen ja hänen vaimonsa hoitavat työhommiaan. Iltojen perhearkeen kuuluu ylimääräisiä espanjantunteja ja lasten harrastuksia tenniksestä kickboxingiin.

– Eilen sanoin vaimolleni, että nyt on ensimmäistä kertaa sellainen olo, etten koe olevani ulkopuolinen. Ensin sitä varmaan kuvitteli olevansa ylipitkällä Kanarian-lomalla, Vuorinen sanoo.

Espanja on jatkoa pidemmälle seikkailutarinalle. Vuoriset pakkasivat kesällä 2013 laukkunsa ja muuttivat Maltalle.

Siellä kului kaksi absurdia vuotta ja syntyi kaksi kirjaakin: Maltan mieleni ja hyväntekeväisyyspokkari Maastamuuttajan päiväkirja. Seuraavan asumisosoitteen piti viime kesänä olla Englanti, josta Vuoriset olivat jo löytäneet lapsilleen ”aivan ihanan 1800-lukulaisen koulun”.

Kansainväliset valuuttamarkkinat näyttivät kuitenkin pysähtymismerkkiä. Yhtälö, jossa Suomesta heikolla eurolla saadut palkat kulutettaisiin vahvan punnan maassa, ei ollut taloudellisesti järkevä.

– Siinä olisi kanapihvini yhtäkkiä maksanut 20 euroa, Vuorinen heittää.

Matkareppujen määränpää oli jo Suomi ja tuttu Tuusula, kunnes Vuoriset tarttuivat Maltalla kuultuun ideaan – Espanjan Aurinkorannikolla on kansainvälisiä kouluja.

Osoitteeksi päätyi Marbella.

– Ensimmäinen etappi on vanhimman tyttären valmistuminen koulusta, eli siinä tapauksessa olisimme vähintään kolme vuotta täällä, Vuorinen kertoo.

Vuorisen alkuperäinen ajatus ulkomailla asumisesta on oikeastaan vanha. 

Se juontuu Vuorisen nuoruudesta, jolloin hän ei päässyt matkustelemaan, mutta haaveili ulkomailla asumisesta.

– Siihen ei liity mitään Suomi-inhoa. Kaiketi vain jokin sisäinen merimies jostain edellisestä elämästä muistuttaa olemassaolostaan, hän toteaa.

Vuorisen halu tarjota perheelleen suuri, avartava kokemus kumpuaa puolestaan omista lapsuuden kokemuksista.

– Perheen tärkeys korostuu minulle, koska olosuhteissa, joista aikoinaan lähdin, perhe ei ollut kovinkaan vahvalle sokkelille rakennettu, Vuorinen kertoo.

– Nyt varmaan elän lapsuuttani uudestaan, ja yritän rakentaa sellaista lapsuutta, jonka olisin itse halunnut – jossa vanhemmat ovat oikeasti läsnä lasten elämässä.

Maltaa Vuorinen kutsuu ”maailman koomisimmaksi paikaksi”, ja viimeiseen vajaaseen kolmeen vuoteen on muutenkin mahtunut paljon.

Kommelluksia, absurdeja ihmiskohtaamisia, eritasoisia asuntoja, ja lapsia ajatellen sekä hyviä että huonoja kouluja.

Tärkeimmässä perhe on joka tapauksessa onnistunut.

Koko seikkailun ideana oli tarjota perheen kolmelle mukaan lähteneelle lapselle mahdollisuus oppia kieliä ja kansainvälistyä. He ovat 9-, 12- ja 15-vuotiaita.

– Jos on mahdollisuus lähteä ulkomaille, se oikeasti antaa lapsille ihan mielettömän pääoman, Vuorinen sanoo.

– Ne ovat ihan käsittämättömiä suppiloita imemään kieltä. Olen todella ylpeä noista. Se on esimerkiksi ihanankuuloista, kun meidän pienin lausuu englannin ihan oikein.

Jos Vuoriset jäävät kolmeksi vuodeksi Espanjaan, perheen lapset oppivat puhumaan täydellisesti englantia sekä espanjaa.

– Sitten on yksi haave toteutunut. Se on sitten heidän päätöksensä, jos heistä tulee postikorttimaalareita Pieksämäelle.

Juha Vuorinen oli perheestään se, joka epäröi pisimpään ulkomaille lähtemistä. 

– Uskalletaanko me, pärjätäänkö me taloudellisesti?

Vuorinen esittelee uudesta kotiseudustaan rantamaisemaa sekä vuorenrinnettä – eikä Pieksämäki voisi enää tuntua kaukaisemmalta.

Kun koulupaikka toi Vuoriset juuri Marbellan seudulle, myös Aurinkorannikon suomalaissydän Fuengirola jäi lähes 50 kilometrin päähän.

Vuorisen päivän pukeutumistyylissäkin on kosmopoliittisuutta. On tyylikästä pikkutakkia, on huivia kaulassa. 

Partakin rehottaa, mikä tosin johtuu enemmän Tuomas Kyrön kanssa tehtävästä Kaunokirjallisuuden karvanaamat -ohjelmasarjasta kuin rennosta kansainvälistymisprosessista.

Vuorinen on joka tapauksessa hyvässä vireessä Espanjassa, kuten aina ulkomailla. Hän on ennenkin kirjoitellut tuotteliaasti Suomen ulkopuolella, jopa Kanariansaarten perhehotellissa.

– Siinä meni monta tsetsekärpästä yhdellä iskulla. Perhe sai etelänloman, ja minä rauhan kirjoittaa.

– Nyt toivon oppivani espanjalaisilta sopivalla tavalla mañana-meininkiä, ettei kannata ottaa niin hirveää stressiä. Sen lisäksi espanjalaisissa on hienoa sellainen sydämestä lähtevä ystävällisyys.

Töiden puolesta ulkomaan vuodet ovat olleet helppoja järjestää. Vuorinen voi tehdä kirjoitus- ja radiohommiaan etätyönä, ja oma, vaimon kanssa pyöritettävä Diktaattori-kustantamo kulkee helposti mukana.

Tuloillaan on nyt kahdeksas hyväntekeväisyyspokkari Dali-Ihantala, ja työn alla mustan huumorin dekkari, jonka tapahtumat sijoittuvat pääosin Maltalle.

Vuorisen työtahti on aina ollut hurja. Juoppohullun päiväkirja -maineen takana on ollut kymmeniä kirjoja, suosittuja radiokuunnelmia ja monenlaisia kolumneja. Tiukka tahti pysyy, vaikka sävykartta elää.

– En tiedä, johtuuko se iästä vai onko ulkomailla asuminen oikeasti muuttanut rajoittimeni asentoa, mutta enää en paina ihan samalla höyryllä kuin ennen, juuri 49 vuotta täyttänyt Vuorinen sanoo.

Avun kolumneissaan hän haluaa kertoa, miten suomalaisperheen suksi luistaa hangettomassa ympäristössä ja avata Andalusian rikasta kulttuuria sekä historiaa.

Vuorinen on tutustunut uteliaana elinympäristöönsä, sen tarinoihin, ominaispiirteisiin ja outouksiin. Välillä ollaan tarinoissa jo ihan me-muodossa – ”kun meillä on täällä vaalit”.

– Nyt olen ihastunut kirjoittamaan kolumneja, koska ympärillä tapahtuu koko ajan mielettömästi asioita.

Vuorinen lähti jännittävään aikaan maailmalle. Euroopassa myllertää, joten hän pääsee seuraamaan läheltä maanosamme kaaosta.

– Tämä kaikki pakottaa miettimään asioita aika monelta kantilta.

Välimeren rannoilta Vuorinen on muun muassa kokenut Suomea aikaisemmin ja perusteellisemmin pakolaisaallon kiihtymisen.

– Olen nyt omin silmin nähnyt tyhjiä lauttoja, kuullut merelle syöksyneiden pelastajien moottorien jylyn, ja nähnyt aivan toisenlaista uutismateriaalia kuin mitä Suomessa esitettiin pakolaiskriisin alkuvaiheessa, Vuorinen kertoo.

– En ole pakolaiskriisissä puolesta tai vastaan, vaan lähinnä kauhuissani katselen, millaista helvettiä ihmiskunta on itselleen touhuamassa. Ahneus ja tyhmyys ovat luultavasti kaikkein tuhoisin yhdistelmä, ja sitä on nyt nähtävissä monessa maailmankolkassa.

Vuoristen omassakin kolkassa on kaikenlaista mahdollista. Marbella on jännä sekoitus Espanjaa ja kansainvälisyyttä. On lomailijoita ja rikollisia, on tavallisuuden rinnalla ökykulttuuria, hämäriä kiinteistöprojekteja ja ilmiselvää rahanpesua.

Absurdiuden keskellä on järkeä ja pers-pektiiviä, erityisesti Vuorisen perheen lapsille, joista kouliintuu kansainvälisessä koulussa ja elinympäristössä maailmankansalaisia.

– Tällä tavalla kasvaa nykymaailmassa monikulttuurisuuteen. Ei tarvitse muuttua, vaan kasvaa suoraan siihen, että jenkki ja venäläinen tai venäläinen ja ukrainalainen ovat parhaita kavereita.

– Uskon ja toivon, että tämä antaa lapsilleni laajempaa perspektiiviä, eikä mikään lähde siitä, pitäisikö vetää Soldiers of Odin -takki niskaan ja lähteä pyörimään tuonne Marbellan keskustaan. 

Teksti Topias Kauhala, kuvat Timo Pyykkö

Lue Juha Vuorisen kolumni tästä!

Julkaistu: 31.3.2016