Puheenaiheet
Apu

Juha Vuorinen: En siedä lukijoideni aliarvioimista

Juha Vuorinen: En siedä lukijoideni aliarvioimista

Maltalle muuttanut Juha Vuorinen vuodatti viidenteen Juoppohullun päiväkirjaan karuja kokemuksia juomisesta ja äidin kuolemasta.
Teksti Tuomas Marjamäki
Kuvat Lino Arrigo Azzopardi

Juha Vuorinen muistaa hetken, josta elämänmuutos alkoi. Seitsemän vuotta sitten hän katsoi mustaan monttuun, jonne oman isän kaksoisveljen arkku oli juuri laskettu. Isä, joka kuoli Juhan ollessa viisivuotias, lepäsi samassa haudassa jo ennestään.

Surun hetkellä elämästä muistutti pieni tytär, joka piti tiukasti Juhaa kädestä.

– Silloin ymmärsin, että haluan olla lapsilleni sellainen isä, jollaisen olisin itse halunnut. Siksi monen asian pitää muuttua.

Juha Vuorinen vaikuttaa onnelliselta mieheltä, vaikka kiroaakin järjetöntä ruuhkaa Slieman kaupungin kapeilla teillä. Perheensä kanssa Maltalla puolitoista vuotta asunut kirjailija osaa jo pukeutua kuin paikalliset: 17-asteisen talvipäivän vaatetukseen kuuluvat lämmin norjalaisvillapaita, kaulahuivi ja paksu talvitakki.

Kertomus hautajaisista on minulle jo tuttu. Olen lukenut sen Vuorisen Dokumentti-romaanista, Juoppohullun päiväkirja -sarjan viidennestä osasta, joka julkaistiin viime vuoden lopussa.

– Dokumentti osuu lähes yksi yhteen oman elämäni kanssa, Vuorinen  myöntää.

Hän on aikoinaan kamppaillut viinapirun kanssa ja raitistui vuonna 2008.

Peruutetaan kuitenkin hieman, jotta tarinan alkukin tulisi kerrottua, ja parkkeerataan auto keskiaikaisen Mdinan kaupungin portin kupeeseen.

Tarinankertoja Juha Vuorinen on ollut aina. Lapsesta asti hän on tykännyt kikkailla kauniin suomen sanoilla ja hätkähdyttää lukijoitaan. Radiotoimittajana uransa aloittanut Vuorinen kirjoitti lehtiin pieniä pakinoita, kunnes keskus.net-verkkosivu pyysi häntä elokuussa 1998 kirjoittamaan ”jotain hauskaa”. Vuorinen alkoi ideoida kolumnia nimeltä Linda Nykänen.

– Sitä ei voitu julkaista. Se oli niin räävitön, että olisimme joutuneet linnaan kunnianloukkauksesta.

Valaistuksen hän koki vähän myöhemmin Tarmo Mannin kotona tehdessään näyttelijälegendasta radiohaastattelua.

– Se oli mystinen tapaaminen. Tarmo nauroi ja itki ja lopulta kertoi pitkään monologistaan Mielipuolen päiväkirja.

Haastattelun jälkeen Juha kaahasi kotiinsa päästäkseen kirjoittamaan Juoppohullun päiväkirjaa.

”Juoppis” sai hurjan suosion netissä: lukijamäärä hyppäsi yhdessä kuukaudessa 8 000:sta 80 000:een, mikä 1990-luvun lopussa riitti kaatamaan palvelimen. Reaktiot olivat voimakkaita: yksi lukijoista vaati Vuorista hankkimaan hänelle uuden tietokoneen, kun oli tekstejä lukiessaan pärskäyttänyt kahvit nenän kautta näppäimistölle.

Siitäkin lukijat valittivat, että kun luki Juoppohullun päiväkirjaa tuntitolkulla tietokoneen ruudulta, pää tuli kipeäksi. Vuorinen päätti saattaa tekstinsä kirjan muotoon.

Heti alkuun tuli ongelmia. Kirjapaino ei suostunut painamaan niin törkeää teosta eivätkä kirjakaupat ottaa sitä myyntiin. Vuorisen oma äiti tokaisi muutaman liuskan luettuaan:

– Et kai oikeasti aio kirjoittaa tällaista paskaa?

Tästä kannustuksesta Vuorinen sai vain lisää vettä myllyynsä ja luotti omaan visioonsa.

Yhä edelleen Suomessa on kirjastoja, jotka eivät ota Vuorisen kirjoja hyllyihinsä. On myös kouluja, joissa kielletään tekemästä hänestä kirjailijaesitelmiä. Kirjailijaliitto hylkäsi aikoinaan Vuorisen jäsenhakemuksen, koska näytöt eivät liiton mukaan riittäneet.

Tästä huolimatta tai juuri siksi Juoppohullun päiväkirjoja on myyty tähän mennessä yli puoli miljoonaa kappaletta. Tuore Dokumentti on parhaillaan maan toiseksi luetuin romaani heti Finlandia-palkitun teoksen jälkeen.

– Olen elävä esimerkki siitä, että Jumalalla on huumorintajua, Vuorinen nauraa.

Monet ovat muodostaneet käsityksensä Vuorisesta korkeintaan ensimmäisen Juoppiksen perusteella. Se onkin lähes pelkkää juopottelua, sekoilua ja härskejä alapäänjuttuja. Kirja toisensa jälkeen helsinkiläisen Juha Bergin tarina muuttuu kuitenkin totisemmaksi, ja helppolukuiset päiväkirjat syventyvät vakavasti otettaviksi romaaneiksi. Juha ryhtyy taksikuskiksi, löytää elämänsä naisen, perustaa perheen ja alkaa taistella alkoholismia vastaan. Kirjasarjan alussa lukija odottaa Juhan riemukkaita ryyppyreissuja, lopussa pelkää tämän retkahtamista.

Vain Vuorisen kirjoja lukeneet tietävät, että Juoppohullun päiväkirjoista löytyy paljon muitakin tasoja kuin vain räävitöntä huumoria.

– Olen saanut koukutettua lukemaan varsinkin miehiä, jotka eivät aiemmin ole ottaneet kirjoja käsiinsä.

Aivan purematta tyylinvaihdosta ei ole nielty. Kun kolmas Juoppis oli enemmän ihmissuhdedraamaa kuin odotettua juopottelua, lukijoilta alkoi tulla mutinaa. Vuorinen piti silti päänsä tälläkin kerralla, eivätkä lukijat häntä hylänneet.

Jos muuten haluaa saada Vuorisen suuttumaan, kannattaa kohdistaa kritiikki hänen lukijoihinsa.

– Minusta saa olla kirjailijana ja kustantajana mitä mieltä hyvänsä, mutta jos lukijoitani aliarvioidaan, sitä en hyväksy. Eräs elokuva-arvostelija sanoi, ettei uskalla mennä katsomaan Juoppis-elokuvaa, koska joutuisi kohtaamaan Juha Vuorisen faneja. Tällaiset kommentit kertovat sanojistaan enemmän kuin kirjallisuuteni minusta.

Sitä paitsi Vuorisen lukijakunta on niin suuri, että siihen mahtuu muutama Sofi Oksasen Puhdistuksenkin lukenut.

Kymmenen vuoden tauon jälkeen paluu Juoppiksen pariin ei ollut Vuoriselle kivuton. Vuorinen aloitti kirjan kolme kertaa, mutta jätti sen aina kesken.

– En yrittänyt omasta halustani, vaan siksi että lukijat hengittivät niskaan. Rahan ansaitseminen on väärä motiivi kirjoittamiselle. Se ei onnistu koskaan.

Uuden alun kirja sai, kun Vuorisen äiti sairastui syöpään. Saattohoitokodissa äiti esitti toiveen:

– Kirjoitathan sen viidennen Juoppiksen.

Dokumentissa Vuorinen kuvaa sekä oman juomisensa loppuaikoja että äitinsä lähtöä karusti, lämpimästi ja realistisesti. Kirjasta tuli riipaiseva – äiti joutuu kannattelemaan viinaan sortuvaa poikaansa vielä kuolinvuoteellaan. Vaikka omassa elämässään Vuorinen oli ”kurlaamisen” lopettanut jo aiemmin, samoja tunteita hän yhä työsti sisällään.

– Jotain pitää kuolla, jotta jotain voi syntyä.

Vuorinen pelkäsi Dokumentin vastaanottoa. Hänen esilukijansa uskoivat kirjailijan menneen liian pitkälle, liian kauas alkuperäisestä. Sitten Vuorinen löysi vaimonsa itkemässä sängyssä käsikirjoitus kädessään. Kyynelten lomasta vaimo niiskaisi:

– Juha, olet kirjoittanut parhaan kirjasi.

Dokumentti toimii muutenkin kuin viihteenä. Sen lukeminen on terveellistä alkoholisteille, heidän omaisilleen ja niille, jotka eivät tiedä vielä mitään sairaudesta nimeltä alkoholismi.

– Dokumenttia on kuulemma ostettu ihmisille, joilla on alkoholin kanssa ongelmia.

Vuorinen on aina tiennyt, ettei alkoholi ole hänen hallittavissaan. Hänelle juomaputket tulivat harvakseltaan, mutta sitäkin varmemmin. Kolmen kuukauden välein viinapiru poikkesi tervehtimään ja vei muutamaksi päiväksi mukanaan. Juha Bergin tavoin myös Vuorinen on kokeillut, kuinka paljon viinaa pystyisi vetämään. Jäljestä tuli rumaa.

– En usko mihinkään alkoholismigeeniin, enemmänkin opittuun malliin. Toisaalta itse näin lapsena dokaamista himassa, eikä itselläni ollut mitään halua sellaiseen. Syy juomiseeni on varmaankin se, että olen aina ahminut elämää niin hyvässä kuin pahassa.

Kun päätös juomisen lopettamisesta syntyi, Juha Vuorinen sai korkin helposti kiinni. Dokumentissa kuvatut oireet vaivasivat vielä jonkin aikaa myöhemminkin.

– En ole sanonut lopettaneeni kokonaan. Alan juoda heti uudelleen, kunhan tiedän elämän rullaavan paremmin pelti kiinni kuin selvin päin. Sitä päivää saanee jonkin aikaa odotella.

Juoppiksesta tuli menestystarina. Juha Vuorinen kustantaa itse kirjansa Diktaattori-yhtiönsä kautta. Hänen teosluettelonsa huimaa päätä: kolmisenkymmentä kirjaa, joissa romaaneja, dekkareita, kertomus- ja kolumnikokoelmia, keittokirjakin… Näitä on myyty pelkästään suomenkielisinä versioina yli puolentoista miljoonan kirjan verran.

Vuorinen päätti aikoinaan julkaista hinnaltaan edullisia pokkareita, vaikka kirjabisneksessä raha tehdään kovakantisilla – jos tehdään. Hän on myynyt kirjoja pilkkahinnalla ja samalla tavoittanut valtavan yleisön. Kun välikäsiä on vähän ja painosmäärät suuria, Vuorinen voi myydä kirjojaan edullisesti ja silti jotain jää sukanvarteenkin.

Ahaa, rikas kustantaja-kirjailija on siis muuttanut alhaisesta verotuksestaan tunnetulle Maltalle veroja pakoon, käväisee kenties mielessä.

– Verot maksan Suomeen. En halua osallistua Maltan käsittämättömään veropolitiikkaan, Vuorinen lukee ajatuksia ja tyrmää epäilyksen.

Muutenkin hän kantaa kortensa kekoon. Diktaattori julkaisee Vuorisen blogikirjoitukset kerran vuodessa hyväntekeväisyyspokkarina, joiden tuotto ohjataan parhaaksi katsotulle kohteelle. Sellainen on huhtikuussa ilmestyvä Maastamuuttajan päiväkirjakin.

Vuorinen auttaa myös yksittäisiä ihmisiä erilaisissa ongelmissa, myös taloudellisesti. Hän on lahjoittanut lasten- ja nuortenkirjoja sekä järjestänyt teatterikiertueen sairaaloihin. Juoppohullun päiväkirja -näytelmä esitettiin Peacock-teatterissa 900 syrjäytyneelle.

– Olen saanut paljon menestystä ja haluan antaa sen roiskua ympärilleni, Vuorinen perustelee.

Ajamme kahville Maltan pääsaaren korkeimmalle kohdalle, Dingli-kukkulalle. Meri lyö vaahdoten kallioisiin rantoihin. Jyrkänteen reunalla iso mies Vuorinen, 197-senttinen, valittelee korkeanpaikankammoa.

Muutto Maltalle oli osa Vuorisen täyskäännöstä, vaikka hän ei lähtenytkään pakoon ongelmiaan. Alun perin tarkoitus oli saada kolme varhaisteiniä oppimaan englantia. Samalla saarella asuvan Samuli Edelmannin vinkistä Vuorisetkin suuntasivat Välimerelle.

– Nostan hattuani varsinkin lapsilleni, jotka lähtivät matkaan kielitaidottomina ja kaksi heistä joutui vielä katoliseen kouluun. En tiedä, kuinka kauan lopulta täällä viivymme, mutta englanti ainakin tulee opittua.

Kirjailijaelämä Maltalla on hyvin arkista. Vuorinen vie aamuisin lapset kouluun ja kirjoittaa päivät kotona kirjojaan, blogiaan tai radiokolumnejaan. Iltapäivällä hän hakee lapset, laittaa ruoan ja loput illasta vierähtää harrastusrallin kuskina. Vuorisen vaimo työskentelee täysipäiväisesti Diktaattori-kustantamossa ja levittää miehensä teokset maailmalle.

– Meillä viidellä on mielettömän hyvä tiimi. Täällä olen ollut enemmän lasteni kanssa kuin koskaan.

Vuorinen kerää parhaillaan aineistoa kahdesta ensimmäisestä Maltan-vuodesta ensi syksynä ilmestyvään kirjaansa Maltan mieleni.

– Tämä paikka on todellinen mustan huumorin aarreaitta, kirjailija pudistelee päätään.

Hän vilkaisee kelloaan ja huomaa, että on lähdettävä hakemaan lapsia koulusta. Kun iltapäiväruuhkassa eräs ikäihminen kiilaa kärrynsä Vuorisen eteen, ilmoille kajahtaa supisuomalainen kirosana.

Vaikka Vuorisen moottori käykin nykyään vedellä, se kiihtyy nollasta sataan yhtä nopeasti kuin tolppa-apina Juha Bergillä. ●

Teksti: Tuomas Marjamäki

Kuvat: Lino Arrigo Azzopardi

Julkaistu: 26.3.2015