Juha Valla ja Petteri Sihvonen: kahden suorapuheisen maisterin tinkimättömät puheet urheilusta, jalkapallosta ja elämästä

Monipuolisen ja arvostetun jalkapallotoimija Juha Vallan puheessa on yksi sävy, joka jää soimaan kuin märkä nappulanjälki pukukopin lattiaan: tämä ei ole vain peli. Tämä on valtaa, kasvatusta ja sitä arkea, jossa lapset joko oppivat liikkumaan – tai oppivat olemaan liikkumatta.

Valla aloittaa kohdasta, johon moni suomalainen urheilukeskustelu ei uskalla mennä: politiikka kuuluu urheiluun, koska urheilu on aina ollut poliittinen näyttämö; sillä rakennetaan imagoa, pestään mainetta, normalisoidaan ilmapiirejä.

Siksi Yhdysvaltoihin myönnetyt jalkapallon MM-kisat herättävät hänessä levottomuutta. “Vanhana amerikan ystävänä” hän sanoo maan nykytilan ahdistavan: jos toisinajattelijat, toimittajat tai fanit eivät ole tervetulleita, urheilusta tulee lavastus, jossa vallanpitäjä saa esiintyä ja maailma nyökkää mukana.

Donald Trumpin suhde urheiluun – esiintymisen nälkä ja jopa “football”-sanan omiminen amerikkalaiselle versiolle – näyttäytyy Vallalle symbolipolitiikkana: kielen ja kuvaston kautta tehdään omistajuutta.

– On todella inspiroivaa puhua paitsi urheilusta myös urheilun liepeillä olevista ulottuvuuksista noin monipuolisesti sivistyneen ihmisen kuin Vallan kanssa. Kun alkujuonnossani rakentelin kuvastoa faustisesta sopimuksesta ja siitä, miten ihmeessä Vallan on onnistunut se välttämään, eli pysymään vain ja ainoastaa pyyteettömänä lajin palvelijana, ei häneltä sormi suuhun mennyt. Päinvastoin vastaus alustukseeni valmistuu Vallan puolelta ikään kuin läpi koko jakson, sitä mukaa on valmista, kun on valmista, Petteri Sihvonen hehkuttaa.

Sitten Valla kääntää katseen Suomeen, ja ääni kovenee, muttei katkeroidu. Suomi on alisuorittanut, hän väittää suoraan. Olympiamenestys on hiipunut verrokkeihin nähden, ja jalkapallossa pohjoismaiden pelaajamyynnit piirtävät kylmän kartan: Suomi jää marginaaliin. Syypää ei ole “lahjattomuus”, vaan ympäristö – se kriittinen massa, se joukkueurheilun kulttuuri, ne olosuhteet, jotka syntyvät vasta, kun arki on rakennettu liikunnan ympärille.

Ja juuri arki on Vallan mielestä se kaikkein vaikein, mutta myös tärkein pelipaikka. Hän muistaa lapsuuden omaehtoisen liikkumisen: pihapelit, puissa kiipeilyn, ulkona olemisen, jossa lapsi omisti tekemisensä. Nyt kentän laidalla on usein “vahtiva silmä”: vanhemmat katsovat, arvioivat, vertailevat – joskus ohjaavat liikaa. Valla ymmärtää motiivin, mutta näkee riskin: kun paine tulee ulkoa, omistajuus valuu pois lapselta.

Siksi Keski-Euroopan akatemioiden ajatus – vanhemmat pois treeneistä – on hänestä johdonmukainen. Seura investoi, seura kantaa vastuun ja vallan.

Valla puhuu vähän mutta painavasti myös itsestään: HJK, KäPa, vastuu- ja kakkosvalmentajuudet, valmennuspäällikkyys, ruuhkavuodet – ja burnout, väitöskirjan kariutuminen, paluu lajiin mutkan kautta muiden vanhempien pyynnöstä. Hän tunnistaa itsestään “näyttelijän vian”: valmentaja voi näytellä suuttumusta ilman että oikeasti suuttuu. Se suojaa lasten kanssa.

Teini-iässä suoja ohenee – ja yleisellä tasolla nuoret ovat muuttuneet. Pienemmät perheet, hälyisempi arki, älypuhelimet ja somen vertailukulttuuri syövät keskittymistä ja itsetuntoa.

– Onneksi minäkin olen valmentanut todella paljon junioreita lätkässä, Sihvonen sanoo jatkaa: Kun me kaksi konkaria, Valla ja minä, lyömme jakson aikana määrätyissa aiheissa päämme yhteen, väitän, että tulemme rohkeasti ääntäneeksi ilmoille jotain sellaista, jota harva tohtii niin suoraan sanoa suomalaisen urheilun kipupisteistä.

KäPa-vuodet Valla kuvaa “valon saarekkeena”: isävalmentajien pitkä työ ikäluokka kerrallaan, ja hänen oma tehtävänsä oli suojella valmentajia paineelta – henkeen ja vereen.

Samalla hän palaa suomalaisen jalkapallon ideologisiin taisteluihin: “Kaikki pelaa” toi vähänlaisesti hyvää, enemmänkin ilmapiiriä, jossa kilpailullisuutta alettiin hävetä. Nyt suunta on hänen mielestään terveempi: seuroilla on enemmän vapautta, ja ajatus ,että “seura on keskusyksikkö” vahvistuu.

– Jos Juha ja Erkki Valla kera Erkka V. Lehtolan olivat futiksen puolella johtavia Nuori Suomi -kriitikkoja, minä olin sitä lätkän puolella. On selvää, että tuossa oli yksi aihe, jonka perkasimme perin juurin, Sihvonen pamauttaa.

Juha Vallan esittämä ydinkysymys on silti kulttuurinen ja kipeä: uskallammeko unelmoida isosti? Hänen sanastossaan elää “maitojunamentaliteetti” – mieluummin ei yritetä kuin epäonnistutaan näkyvästi. Siksi hän puhuu riskistä, rohkeudesta ja “leap of faithista”: ilman uskoa ei synny mitään.

Jos hän saisi taikasauvan, hän aloittaisi koulusta. Ei siksi, että se ratkaisisi kaiken, vaan siksi, että se tekee pohjan kaikelle. Hän höyläisi vähän pois muista aineista ja lisäisi liikuntaa niin, että oikeasti hikoillaan.

Perustaidot, kehonhallinta, ilo liikkeestä ja se kriittinen massa, joka tekee tulevaisuuden mahdolliseksi. Valla ei lupaa taikaratkaisua. Hän lupaa suunnan. Ja se suunta, jos mikä, tuntuu nyt harvinaisen selkeältä.

– Vallan ajatukset ovat punnittuja ja kiihkottomia, niissä on mielenkiintoista uskottavuutta. Mietin, että miksi? Ehkä siksi, ettei hän tee puhuessaan numeroa itsestään vaan aina kulloikin esillä olevasta asiasta, Sihvonen pohtii.

Podcastin kooste on osin kirjoitettu tekoälyä hyödyntäen. Toimitus on editoinut ja tarkastanut sisällön.