Viime päivinä on ilmestynyt peräti kolme urheiluelämäkertaa: painija Marko Yli-Hannukselan, Juhani Tammisen ja Juha Rantasilan. Niistä ensinmainittu erottuu edukseen rehellisyydessään ja viimeinen laaja-alaisuudessaan (ainakin suomalaisen urheilukirjallisuuden mittapuulla).
- En ole aiemmin päässyt kustantamaan älykästä tekstiä, jossa käsitellään jääkiekon ohella yhteiskunnallisia kysymyksiä ja toista ammattikuntaa eli juristeja, kommentoi Teoksen kustantaja Silja Hiidenheimo.
Neljä Suomen mestaruutta ja ainoana puolustajana pääsarjan maalipörssin voittanut Rantasila pelasi yhteensä 116 A-maaottelua. Hän on yksi jääkiekkoilijoiden Pelaajayhdistyksen perustajista ja nykyisin sen kunniapuheenjohtaja.
Rantasilan, 68, peliaikoina 1960-70-luvulla jääkiekko ei todellakaan ollut Suomessa ammatti, mutta akateemisen uran hankkija oli tuolloin - ja on yhä - joukkueessa tietynlainen kummajainen.
Juristina uransa luonut Rantasila on ollut siviiliammatissaan aika lailla samassa maineessa kuin aikoinaan kentällä. Eli häviämistä vihaavana, arvonsa tuntevana ja hyvinkin veemäisenä tyyppinä, joka on tiukassa paikassa omilleen kuitenkin lojaali.
- Vielä joitain vuosia sitten vastaus tähän kirjaehdotukseen olisi ollut, että älkää unta nähkö. Sytyke tuli pääosin kahdesta asiasta: jääkiekon yhä negatiivisemmaksi muuttuneesta julkisuuskuvasta ja siitä, että halusin korostaa koulutuksen merkitystä uusille pelaajapolville, Rantasila sanoo.
Rantasilaa, kuten monta muutakin kiekkoihmistä, selvästi tympäisee Suomi-kiekon ympärille kasaantunut negatiivinen julkisuus "väkivaltakohuineen", ylilyönnit, suhteellisuudentajun katoaminen ja muu tauhka.
Mies ei kiistä kiekkoväen omaa vastuuta, mutta muistuttaa, että pintakuohun alla on kyse paljosta muusta.
- Toivon, että katsojat, juniorit, heidän vanhempansa ja muut ymmärtäisivät, kuinka hieno laji kiekko on ja kuinka paljon se voi antaa ja opettaa. Elinikäisiä ystävyyssuhteita, kurinalaisuutta, voittojen ja tappioiden sietämistä, vaikka elämänuran.
- Tuskin olisin itsekään tässä ilman pelaajataustaani, vaikka valitsin aikoinaan lopulta toisin ja satsasin siviiliuraan. Paras tapa estää tyhjän päälle putoaminen on huolehtia peruskoulutuksesta ja varmistaa itselleen ammatti, hän painottaa.
Jääkiekon osin vääristyneeseen laji- ja julkisuuskuvaan liittyy kiinteästi historiattomuus, jota julkisuudessa viljellään sekä aidosta tietämättömyydestä että omien agendojen tähden.
Välillä tuntuu, että Rantasilan elämäkerrassa vähempikin yksityiskohtainen muistelu olisi riittänyt, mutta toisaalta teksti paikkaa osaltaan historiavajetta. Matka amatöörijäiltä täysammattilaisuuteen (joidenkin) pelaajien huippupalkkoineen, työsuhdeturvineen ja miljoonien katsojalukuineen on hädin tuskin 25 vuoden mittainen. 1960-70-luvun pioneerityöt ovat vielä harvempien muistissa.
"Pelaaminen kestää aikansa; lopeta omilla ehdoillasi. Muista luopumisen tuska. Hyödynnä menneisyys oikealla tavalla. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä", Rantasila kirjoittaa.
Ajankuvaa ja sen muutosta löytyy myös kuvauksista sotavuosikymmenten jälkeisestä perhe-elämästä: kovasta kurista, kilpailusta isän ja sisarusten kanssa, puhumattomuudesta ja kehumattomuudesta. Mutta myös välittämisestä, lojaaliudesta ja siitä, että vanhemmiten voi oikeasti viisastua.
- Lapsena minulla oli barbie nimeltä Lalli Partinen (SaiPan, IFK:n ja Leijonien legendaarisen puolustajajätin mukaan) ja Juha muisti aina soittaa, että kattokaa, mä oon telkkarissa. 18 vuoden ikäerosta huolimatta meissä on paljon samaa, muun muassa se häviämisen vihaaminen. Joskus rasitti tulla kohdelluksi Juha Rantasilan pikkusiskona, mutta olen aina tiennyt, että jos on jokin oikea hätä, veli tulee apuun. Aina, kommentoi näyttelijä-ohjaaja Mari Rantasila.
- No, nyt viimeistään ollaan tasoissa. Minä olen suurimmalle osalle se Mari Rantasilan veli, kuittaa isoveli.
Puolustaja-kirjan tuotto jaetaan apurahoina Suomessa ja ulkomailla pelaaville kiekkoilijoille, jotka pyrkivät yhdistämään urheilun, opiskelun ja työn.
