”Ilskottava” sukelluskokemus Itämerellä herätti Juha Nurmisen – Nyt hän kertoo, mikä on ainoa keino pelastaa Saaristomeri

Juha Nurminen muistaa vielä hyvin, millainen Suomenlahti oli silloin, kun hän oli lapsi.

– Kun ankkurin laski, se näkyi kettingin päässä monta metriä. Vesi oli kirkasta ja näkyvyys kauttaaltaan hyvä. Rakkolevää oli paljon ja kalansaaliit hyviä.

Nurmisen suhde mereen syntyi jo pikkupoikana perheen purjehdusretkillä ja oman suvun laivoilla, joille isä otti poikansa välillä mukaan. Juha syntyi Nurmisen laivanvarustajasukuun heti sotien jälkeen, vuonna 1946. Samana vuonna perheyhtiön rahtilaiva Leena Nurminen ajoi miinaan ja upposi. Koko miehistö meni mukana syvyyksiin.

Leena Nurmisen pelastusrengas löytyi vuosi myöhemmin Gotlannin rannikolta Ruotsista. Nyt se on ripustettu John Nurmisen Säätiön pienen museon seinälle Helsingin Länsi-Pasilaan.

– Rankkaa bisnestä, Juha Nurminen lausahtaa.

Nurminen on tehnyt bisnestä elämänsä ja samassa sukuyhtiössä kuin laivanvarustajaesivanhemmat. Yritys vain siirtyi laivanvarustuksesta huolinta- ja kuljetusalalle.

– Mun faijalle, Matille, oli iso luopuminen, kun viimeiset laivat myytiin. Mutta tarina jatkui erityyppisenä. Esi-isät oli skönäreitä, musta tuli rantapiraatti, Nurminen nauraa.

Liikkuessaan merellä Juha Nurminen huomasi senkin, että meri alkoi muuttua, huonompaan suuntaan. Sen vuoksi Nurmisesta tuli Itämeren suojelija, jolla on nyt selvä käsitys siitä, mitä meidän on tehtävä ja pian.

Itämereen kulkeutuvissa päästömäärissä on menty parempaan suuntaan. Muttei riittävästi. Suomen merialueilla vaarassa on erityisesti luonnoltaan rikas Saaristomeri. Se on matala ja sokkeloinen ja siksi poikkeuksellisen herkkä rehevöitymiselle.

– Itämeren suurin kuormittaja on tällä hetkellä maatalous, sen aiheuttama fosforilatinki, Nurminen sanoo.

Nurmisen mukaan koko maatalouden tukirakennetta ja ideaa pitäisi muuttaa siihen suuntaan, ettei lannoittamista tarvita niin paljon: vähemmän lihan tuottamista, enemmän kasvisravintoa ja Itämerestä vedettyä kalaa, erityisesti särkikaloja.

Tuollainen muutos vie väistämättä aikaa. Yksi pikainen apukin on saatavilla, sillä voisi pelastaa Saaristomeren nykyisestä ahdingostaan, Nurminen kertoo.

– Peltojen kipsitykseen on olemassa helppo tekniikka. Se voitaisiin toteuttaa Varsinais-Suomessa heti. Mutta nyt on kipsitetty vasta runsas 50 000 hehtaaria, kun voitaisiin käsitellä 500 000 hehtaaria.

Menetelmä on yksinkertainen: pelloille levitetään kipsiä, joka sitoo maaperän fosforin. Nykyisen arvion mukaan kipsi pitää päästöt kurissa viitisen vuotta, sen jälkeen käsittely pitää uusia.

– Tämä on ainoa keino, jolla Saaristomeri voidaan pelastaa. Vaikutus pelkästään Suomen vesillä olisi satoja tonneja pienemmät fosforipäästöt. Tämä pitäisi saada nopeaan ja tehokkaaseen käyttöön.

Lisäksi nopeita päästövähennyksiä voisi saada aikaan lannan kierrätyksen järjestämisellä maataloudessa ja sillä, että lannoitteita käsiteltäisiin nykyistä huolellisemmin lastattaessa.

– Jos näitä ei saada kuntoon, muuta on turha näperrellä. Kaiken maailman puheiden ja seminaarien sijaan tarvitaan konkreettista ja mitattavaa toimintaa.

Nurmisen elämäntarinasta julkaistiin keskiviikkona Kai Ekholmin kirjoittama teos Juha Nurminen – Itämeren etuvartiossa.

Nurmisen työhuonetta Pasilan Huolintatalossa voi kai sanoa klassiseksi johtajan huoneeksi. Aivan rakennuksen kulmassa se ei ole, mutta pöytä on iso ja huone tilava. Kirjahyllyt kohoavat kattoon kahdella seinällä. Asiakirjamapit ovat kadonneet monista toimistoista, mutta täällä niitäkin on jokunen hyllynpätkä.

– Tietokonetta en ole koskaan oppinut käyttämään oikein kunnolla. Hankin tiedot lukemalla.

Sen ison pöydän pintakin on erilaisten printtien ja lehtien peitossa. Näkyy huoneessa sekin, mikä Nurmiselle on tärkeää. Vanhoja kameroita on kahdeksan rinnakkain: taitettavia keskikoon filmiä syöviä välineitä ja yksi yksinkertainen laatikkomalli.

Yksi näistä kameroista kuului aikanaan Nurmisen tädille Aino Nurmiselle, joka sai sen aikanaan lahjaksi toisen laivanvarustajasuvun pojalta Antti Wihurilta. Tämä yritti saada isotätiä naimisiin kanssaan. Siitä yrityksestä Wihuri sai rukkaset, mutta kamera jäi Nurmisen sukuun. Toisella kameralla Juha taas opetteli nuorena kuvaamaan.

Kuvaamisesta tuli elinikäinen intohimo, varsinkin kun se yhdistyi toiseen tärkeään harrastukseen, sukeltamiseen. Toimiston kahvipöydällä on Nurmisen ja tiedetoimittaja Niko Kettusen teos Meren lumo. Sen kuvat Nurminen on ottanut sukellusmatkoiltaan, enimmäkseen filmille.

– Kun käytettävissä oli 36 ruutua per tunnin sukellus, oppi pihistelemään filmiä. Silti kävi usein niin, että juuri sukelluksen lopussa haiparvi tuli eteen kivasti, kun filmi oli jo lopussa.

Nurminen on sukeltanut edellisen kerran vajaa vuosi sitten, viime pääsiäisenä. Harrastus on myös periytynyt.

– Mun lapsista neljä viidestä dyykkaa. Mä haluaisin itsekin vielä sitä jatkaa, mutten enää täällä kylmissä vesissä. Tropiikissa se menee vielä kivasti ja siellä mun sukellus- ja kuvausharrastus onkin enimmäkseen ollut.

Aikanaan perheyrityksellä oli paljon kansainvälistä liiketoimintaa, esimerkiksi Kauko-idässä.

– Niillä samoilla reissuilla pystyi sitten dyykkaamaan vaikka viikonloppuisin.

Veden alla, Suomenlahden sameammissa vesissä, tuli aikanaan Nurmisen silmille myös se, miten huonosti Itämeri voi. Meren rehevöityminen johtaa siihen, että syvänteiden pohjista tulee hapettomia, kuolleita paikkoja. Kun tilanne alkoi heikentyä, hapettomat alueet levisivät lähemmäs rantoja ja matalampiin paikkoihin.

– Sukeltaessa huonoa pohjaa tapasi koko ajan enemmän. Sellainen on ilskottava kokemus. Vesi on harmaanmustaa, eikä erota, missä vesi loppuu ja pohja alkaa.

Lisäksi vuoden 1997 kesästä tuli karmea. Sinilevän massakukinto täytti Suomenlahden.

– Lievästi liioitellen levämattoa olisi voinut kävellä Viron puolelle. Silloin herättiin siihen, ettei sinilevä ole vain rannikon ongelma.

Vaikka Suomenlahden ja Itämeren muutos ei ollut jäänyt Nurmiselta aiemminkaan huomaamatta – liikkuihan hän perheineen jokaisella purjehduskaudella merellä – tilanteen vakavuus iski nyt kovaa. Ensin tuli mieleen se, mikä ihmisellä yleensä tuollaisessa paikassa tulee: Eikö mitään voi tosiaan tehdä?

Nopeasti ajatus kääntyi muotoon: jotain on tehtävä.

Nurminen ymmärsi, että hänellä oli jo käsissään työkalu, jonka avulla Itämerta voisi alkaa pelastamaan. Hänen aloitteestaan oli vuonna 1992 perustettu John Nurmisen Säätiö vaalimaan merellistä kulttuuriperintöä.

Ehkä säätiötä voisi käyttää myös meren suojelemiseen ja pelastamiseen?

Alusta lähtien tavoitteena oli tehdä jotain kouriintuntuvaa, riittävän suurta ja selvästi mitattavaa. Siis jotain sellaista, jolla päästöt Itämereen vähenevät ja vähenemisen voi osoittaa mittaamalla.

– Säätiön sisällä päätettiin lähteä hakemaan radikaalia ratkaisua. Me mentiin rajan toiselle puolelle, Pietariin. Siellä oli jo infra, johon me kehitimme menetelmän tehostettuun fosforinpoistoon.

Menetelmä ei sinänsä ollut ”mitään rakettitiedettä”. Vaikeaa oli saada venäläiset ottamaan se käyttöön.

– Siinä, että saatiin käännytettyä puhdistuslaitoksen johto, oli aikamoinen duuni. Me lähdettiin ryömimään Pietariin eri reittejä.

Käytännössä Nurminen palkkasi työhön päteviä venäjänkielisiä ihmisiä. Sitten ryhdyttiin lämmittämään venäläisiä.

Säätiön väki kulki Pietarissa. Pietarilaisia tuotiin Suomeen, saunotettavaksikin. Suomalaisten yritysten edustajia kuskattiin Pietariin tutustumaan siihen, mitä heidän rahoillaan voisi saada aikaan. Nurmista neuvottelutyössä auttoi lopulta aika paljon se, että hän oli käynyt armeijansa merivoimissa ja toiminut sen jälkeen aktiivisesti myös reservissä.

– Lopulta mun oli helppo toimia Pietarin puhdistamon porukan kanssa. Siellä oli töissä paljon entistä merivoimien väkeä. Meillä oli siksi tavallaan sama kulttuuritausta. Oltiin kollegoita.

Seitsemän vuotta myöhemmin Pietarin kaikissa kolmessa suuressa jätevedenpuhdistamossa oli tehokas fosforin talteenotto.

Puhdistus pelaa edelleen. Sen Nurminen tietää siksi, että säätiö pitää säännöllisesti yhteyttä Pietarin puhdistamon johtoon ja saa tietoa puhdistustehosta. Yhteydenpito on toiminut, vaikka Suomen suhteet Venäjään ovat katkenneet yksi toisensa perään sen jälkeen kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022.

– Pidän tärkeänä, että yhteydet Pietariin säilyvät. Puhdistamossa on nykyään fiksu johto.

Samoihin aikoihin, kun Pietarin puhdistamot valmistuivat 2010-luvun alussa, paljastui yllätys. Syksyllä 2011 selvisi, että venäläisen Fosforit-tehtaan kipsijätevuoresta oli valunut vuosia valtavasti fosforia Laukaanjokea pitkin Suomenlahteen.

Venäläiset kiistivät aluksi päästön ja turvallisuuspalvelu FSB otti kiinni vuotoa etsineen Suomen ympäristökeskuksen tutkijan Seppo Knuuttilan huhtikuussa 2012.

Jo samoihin aikoihin John Nurmisen säätiö oli avannut neuvotteluyhteyden venäläistehtaan emoyhtiöön. Tätä tietä päästöjen tukkiminen pääsi vauhtiin nopeasti. Kipsivuoren ympärille rakennettiin pato, jonka avulla fosfori saadaan talteen ja takaisin tehtaaseen hyötykäyttöön.

Yhteensä Pietarin puhdistamot ja fosforivuoren vuodon tukkiminen vähensivät päästöjä Suomenlahteen arviolta 3 500 tonnia vuodessa. Tämä on reilusti yli kymmenesosa kaikkien Itämeren rantamaiden nykyisistä vuosittaisista fosforipäästöistä.

Nyt päästövähennyksiä on haettava maataloudesta, mikä ei tuo samanlaisia suuria kertavoittoja, vaan vaatii vuosien työtä.