Apu

Juha Mieto ja Lake Placidin sadasosa: ”Kaippa se yläilimojen ihiminen on antanu murheita enemmän niille, jokka sen jaksaa kantaa”

Juha Mieto ja Lake Placidin sadasosa: ”Kaippa se yläilimojen ihiminen on antanu murheita enemmän niille, jokka sen jaksaa kantaa”
Juha Mieto kirjoitutti itsensä hiihdon historiaan Lake Placidin talviolympialaisissa 40 vuotta sitten. Se sadasosa ei unohdu.

Puolan Josef Luszczek oli juuri lähtenyt matkaan, kun Juha Mieto siirtyi lähtöviivalle. Parta oli valmiiksi huurteessa kahdeksantoista asteen pirtsakassa pakkassäässä.

Mieto sylkäisi suunsa puhtaaksi, jotta sinne mahtuisi paremmin tappamisen meiningin maku. Nyt!

”Mulla oli kaks lempikeliä, vesikeli oli tietysti numero ykkönen, mutta sitten oli oikein kova pakkanen, että latu oli kuin rautatietä. Ja tottakai heti aamusta kun heräs ja teki aamulenkin, oli valtavan hyvä viilinki, raikas ja kuulakas ilma, jotta tänä pänä rysähtää.”

Suomen hiihtokansa suorastaan tiesi, että nyt oli pitkän Jussin vuoro. Niin monta karkeaa pettymystä Kurikan mies oli jo joutunut ladulla sivakoimaan.

”Kun heräs ja teki aamulenkin, oli valtavan hyvä viilinki.”

Hiihto oli vielä hiihtoa. Mieto puski itsensä vauhtiin vuorovedolla, ponnistavaa jalkaa vaihtaen, lunta sauvoilleen piesten.

Se meno oli aina ollut näyttävää, lähtihän se 197 senttiä pitkästä varresta. Mitaleja Kurikassa oli kotona jo enemmän kuin romukopallinen, mutta se henkilökohtainen arvokilpailun kultamitali puuttui vielä.

Hiihtäjäsuuruus oli vailla maailmanmestaruuksia ja olympiavoittoja.

Sadasosasekunnin tappio 15 kilometrin hiihdossa Lake Placidin olympialaisissa 17.2.1980 on kärsitty, ja Mietaa painuu metsään pohtimaan syntyjä syviä. Apu 8/1980.

Viestikulta Innsbruckista

Oli hienoja ykkössijoja toki jo tullut, kenties komeimpana edellisten olympialaisten viestikulta Innsbruckista. Holmenkollenilta Mieto oli pokannut kuusi voittoa. Maailmancupin kokonaiskilpailun kruunun hän oli vienyt kaudella 1975–1976, ja varmalta se näytti nytkin.

Mutta ne tärkeimmät. Sapporon olympialaisissa 1972 hän oli hävinnyt norjalaiselle Ivar Formolle pronssin sekunnin kuudella sadasosalla, hopeakin oli jäänyt vain parin sekunnin päähän. ”Täytyy myöntää, että ottaa pannuun, ja ottaa kovasti”, Mieto oli sanonut Paavo Noposen radiohaastattelussa. Hän lähtisi seuraaviin kisoihin kynnet teroitettuina.

Se ei kuitenkaan ollut auttanut. Seuraavan kerran 1974 Falunin MM-hiihdoissa Mieto oli ”kraapustanut” Järvisen puusuksilla itsensä 30 kilometrin hopealle, kun muut kärkisijat hiihdettiin lasikuitusuksilla.

Kaiken lisäksi hänen parhaimman vesikelin suksiparinsa pohjat oli poltettu voitelussa ja nakattu syrjään. Innsbruckin olympialaisten 1976 tuomisina oli ollut viestikullan lisäksi – tietysti – neljäs sija kolmeltakympiltä.

”Olihan sitä taas käytävä kasaamassa itsensä."

Lahden kotikisoissa 1978 maailmanmestaruus oli taas odottanut vuoroaan. Päämatkalla 15 kilometrillä Mieto olikin ollut johdossa ensimmäisen viiden kilometrin jälkeen, samoin vielä kymmenen kilometrin kohdalla.

Mies itsekin oli alkanut uskoa voittoonsa, kunnes suksista katosi luisto kokonaan.  Raskas mies oli noussut lipsuvin suksin viimeiset mäet ja pudonnut pronssille.

Yllätysvoittajana oli ollut tuo puolalainen Lusczczek, joka nyt lähti Lake Placidissa edeltä kirittämään.

Kulta oli jäänyt viiden, hopea reilun kolmen sekunnin päähän. ”Miksi, miksi aina minä…”, Mieto oli maalissa miettinyt tiukkaa tappiotaan.

Viimeistään Lahden viidelläkympillä Mieto oli hiihtänyt itsensä legendaksi. Jo ensi pukkauksilla Mieto oli huomannut lykkivänsä väärillä voiteilla. Hän oli sujutellut maaliin kisan viimeisenä. Ja kun kerran pitoa riitti enemmän kuin tarpeeksi, maaliviivan ylitettyään mies tarpoi sukset jalassa suoraan saunaan asti.

Mieto ei olisi tällainen legenda, jos takana ei olisi kuuluisaa sadasosasekunnin tappiota. Kuvassa Juha Mieto vuonna 2019.

Suomi jännitti television ääressä

Suomessa jännitettiin Lake Placidin tapahtumia televisioiden ääressä – tietysti. Olihan kyse kansallisurheilusta.

Suksilla oli tämä katajainen kansa ollut jo historian aamussa, lylyä ja kalhua käyttäen. Lalli oli hiihtänyt piispan perässä Köyliöjärven jäällä, Juho Maununpoika oli yllättänyt hiihtävillä sisseillään pajari Ivan Bibikovin ylivoimaisen armeijan Joutselässä. Talvisota se vasta näyttikin, mihin suomalainen suksilla pystyi – ja se velvoitti.

Edellä lähtenyt Luszczek teki pohjat viiden kilometrin kohdalla, ja seuraavaksi odotettiin Mietoa. Suomalaisten pettymykseksi kuvaruutuun ilmestyikin norjalainen Oddvar Brå kymmenen kilometrin kohdalla. Näin selostaja Pentti Salmi sai kertoa monitoristaan Mietaan ajan – hän meni seitsemällä sekunnilla kärkeen.

"Oon ajatellut, jotta kunnia sille jollekka se kuuluu."

Mieto oli saanut kuulla jo ensimmäisen kilometrin jälkeen olevansa niskan päällä kisassa. Tosin hän tiesi jäljessä hiihtävän vielä ainakin ruotsalaisen Thomas Wassbergin. Parin kilometrin kohdalla oli huudettu tieto, että hän oli ollut Wassbergin kanssa tasoissa.

Mieli oli tyhjennetty Lake Placidin ensimmäisestä pettymyksestä. Pohjiksi oli hiihdetty 30 kilometriä. Seudulla ei ollut satanut lunta pitkiin aikoihin, mutta aamulla Mieto oli herännyt lumisateeseen. Hän oli tiennyt heti, että nyt ei tulisi mitään. Eikä suksi ollut kulkenut toivotulla tavalla, latu oli murentunut raskaan miehen alla. Mieto oli jäänyt seitsemänneksi.

Nyt keli oli aivan täydellinen. Aurinko paistoi eikä tuullut. Ei muuta kuin kylmintä voidetta suksenpohjiin ja menoksi. Peruskunto oli saatu maatalous- ja metsätöissä kotitilalla Kurikan Pitkämössä.

Nuorukaisena hän oli harrastanut yleisurheilua moukarinheitosta pitkän matkan juoksuihin, suunnistusta, lentopalloa ja pesäpalloa. Ensimmäiset hiihtokilpailut oli käyty 15-vuotiaana, ja kehitys oli siitä eteenpäin ollut nopeaa.

Mietaan hiihtotyyliä olympialadulta. 15 kilometrin kilpailu on käynnissä.

Kotiseudun lakeuksilta ei mäkiä löytynyt, voimaa ja kestävyyttä oli haettu Kiimasuolta. Takana oli nyt kymmenkunta kansainvälisen tason kilpailuvuotta. Viimeistelytyö oli tehty korkeanpaikan leireillä Itävallan Ramsaussa ja kotoisissa maisemissa Muonion Jerismajalla.

Vuosi sitten esikisoissa Mieto oli painanut 109 kiloa. Olympiakomitean valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen oli lähettänyt postissa puntarin ohjeistuksella, että pudotapas poika kymmenen kiloa painostasi pois. Mieto oli luopunut pullasta, vähentänyt maitoa, perunaa ja leipää. Kymmenen kiloa oli lähtenyt.

"Ja siinä hän tulee, parta huurteessa"

Pelätty Wassberg tuli viiden kilometrin kohdalle. Paljon vauhdista kertoi jo se, että hän oli hiihtänyt edellään lähteneen Ove Aunlin kiinni. Miedon ajan hän alitti kolmella sekunnilla. Kolmenkympin voittaja Nikolai Zimjatov oli seitsemäntoista sekuntia perässä. Alkoi näyttää siltä, että tästä tulisi kaksintaistelu.

Jännitys kotikatsomoissa oli ollut alusta asti korkealla, mutta nyt se oli katossa. Nyt jos koskaan. Vanhemman polven hiihtosuuruudet Kalevi Oikarainen ja Hannu Taipale olivat jo 1971 julistaneet, että Mieto olisi uusi kansainvälinen tähti Suomen hiihtotaivaalla. Mieto oli ollut jo vuosikaudet suomalaisen hiihtokansan lempilapsi.

Selostamossakin tunnelma parani, joskaan tuohon aikaan ei hiihtoesityksiä luonnehdittu niin sanotusti sensaatiomaisiksi tai aivan häikäiseviksi.

”Voiko tämä olla enää totta? Että 15 kilometrillä voi hävitä kultamitalin yhdellä sadasosasekunnilla”, tiivisti Apu 8/1980 Juha Miedon tunnelmia maaliintulon jälkeen.

Pentti Salmi ja Juha Jokinen kuvailivat katsojille tapahtumat hillitymmin. Kun Mieto tuli kymmenen kilometrin kohdalle, Jokisen ääni alkoi kuitenkin jo värähdellä. Kuvaruudusta näkyi, että Mieto oli ajanut edellä lähteneen Luszczekin melkein kiinni.

”Ja siinä hän tulee, parta huurteessa, niin kuin hänen tuttu tavaramerkkinsä kotoisiltakin laduilta on! Juha Mieto vetelee siinä rivakkaa vuorotahtia. Vankoissa jaloissa löytyy vielä jytää, ja hän tulee, ja hyvin hän on pysynyt tällä kympin jälkimmäiselläkin puoliskolla vauhdissa mukana… Juha meni kärkeen!”

Voiton tunne alkoi vahvistua, kun Luszczek oli siinä vaiheessa toisena – peräti 26 sekuntia jäljessä. Kympin kohdalla oli myös selvää, ettei Zimjatovista tai Jevgeni Beljajevista ollut vaaraa. ”Pitkällä pojalla on tänään henki päällä”, Jokinen tiesi selostuskopissa. Enää odotettiin Wassbergia, joka oli lähtenyt neljä ja puoli minuuttia Miedon jälkeen.

"Olen huonon tuurin mies"

Ne olivat tuskaisia minuutteja kotikatsomoissa. Mietaa paineli kohti maalia minkä kerkesi, mutta mitä tekisi Wassberg? Hän ilmestyi ajallaan televisiokuviin, perässään Norjan Aunli. Wassbergin parta oli aivan yhtä huurussa kuin kovimmalla kilpaveikollaankin. Kellot pysähtyivät niin, että Wassberg alitti Miedon väliajan neljällä sekunnilla.

Kaksipa poikaa siis komiasti liikkui, mutta vain toinen oli Kurikasta. Juha Iisakki Miedon olemuksessa ja persoonassa yhdistyivät ne odotukset, jotka suomalaiselta suurhiihtäjältä vaadittiin.

Mieto oli aito tapaus, tunteella elävä sitkeä sisupussi. Hänen aitopohjalainen puhetapansa oli hurmannut kaikki. Viiksettömäksi ajetussa parrassaan hän näytti juuri sellaiselta jurrikalta kuin pitikin. Hänestä oli kirjoitettu jo elämäkertakin.

”Olen huonon tuurin mies, ja tulen kai aina olemaan”, mies oli sanonut jo Sapporossa. Nyt oli aika osoittaa se vääräksi.

Suomalaista Jorma Aalto ja Pertti Teurajärvi olivat tulleet jo maaliin, mutta he eivät kärkisijoja hätyytelleet. Sen sijaan nuori Harri Kirvesniemi säväytti hyvällä ajalla, kun hän ylitti maalilinjan. Siinä vaiheessa hän oli kolmantena loppusijoituksissa, mutta takaa tulisi vielä kovia nimiä.

Oli siis selvää, että Mietaa oli myös ainoa suomalaistoivo. Ratkaisun hetket lähestyivät. Matkan raskaimmat kohdat sattuivat kymmenen ja kolmentoista kilometrin välille. Sillä välillä Mieto lykki Wassbergia kiinni kolme sekuntia, mutta se selvisi vasta jälkikäteen. Toivo vahvisti kotikatsomoissa uskoa, että kyllä Juha vielä sieltä tulisi.

"Siellä tulee Kurikan jättiläinen"

Ja tulihan Mieto.  Vielä pari kilometriä ennen maalia hänestä tuntui, että tästäkin vielä pystyttäisiin rutistamaan. Radiopuhelimet viestittivät tilanteesta, ja Immo Kuutsa huusi  äänekkäimpänä, että ruotsalainen johti enää sekunnilla. Nuo viimeiset hurmioituneet sivakoinnit selosti Noponen radioon ikimuistettavasti.

”Ja siellä tulee Kurikan jättiläinen. Hän painaa kyllä kuin Lemminkäinen muinoin hirvenhiihdossaan, niin että tuli suihkii suksenpäistä, savu sauvojen nenistä. Hän ohittaa kuin höyryjyrä ulkopuolella hiihtäviä ja lähestyy maalialuetta… Hopeamitali on varma, kultamitali sormenpäissä. Upeasti kirii, niin on Kurikan jätti maalissa – nyt! 41.57,64.”

Mietaa oli tullut liki neljäkymmentä sekuntia nopeammin kuin sillä hetkellä kärjessä ollut Zimjatov. Johto oli siis ylivoimainen. Siinä vaiheessa ei haitannut, että loppusuoralla oli edessä räpiköinyt kymmenen minuuttia aiemmin lähtenyt argentiinalainen Matias Jerman. Mieto oli saanut huudella latua toistamiseen ja lopulta päässyt ohi perkeileitä päästellen.

Kaikkensa antanut mies sai viltin selkäänsä. Hän rojahti istumaan lumelle mehumuki kourassaan, aitaa vasten nojaten. Neljän ja puolen minuutin kuluttua se ratkeaisi. Katse kääntyi tiukasti tulostaululle.

Kun Mieto palasi puolen tunnin päästä metsästä, hän oli kuin toinen mies ja antoi reilun tunnustuksen voittajalleen Thomas Wassbergille.

"Suomen toivo kiihtyy!"

Wassberg sai ladulle luonnollisesti tiedon äärimmäisen tiukasta tilanteesta. ”Me emme uskalla antaa vihjeitä Helsinkiin vielä erään musiikin starttilaukaisua varten. Se olisi paholaisen maalaamista seinälle”, Noponen hehkutti odotellessa.

Wassberg ilmestyi kuviin, matkaa oli jäljellä neljänneskilometri. Ruotsalaiset huoltomiehet juoksivat hänen vierellään niin, että lumi pärskyi. Sekunnit kuluivat, maali lähestyi.  Hetken radioselostajat ehtivät uskoa ruotsalaisen voittoon, mutta loppusuoralla tunne vaihtui.

”Suomen toivo kiihtyy! Sittenkin meille taitaa tulla kultamitali! Enää 80 metriä! Sieltä hän tulee, mutta Mieto voittaa! Pitkä-Jussi on tehnyt sen, mitä häneltä odotettiin”, Paavo Noponen ehti julistaa.

”Neljä, kolme, kaksi, yksi ja NOIN!...  Aijaijai!!!”

Pentti Salmi oli television puolella laskenut sekunteja, kymmenyksiä hän ei ehtinyt saatikka sadasosia. Kuvaruudussa näkyivät samat tylyt numerot kuin tulostaululla: 41.47,63.

Pahemmin ei voinut lyödä suomalaista hiihtokansaa, pahemmin ei voinut lyödä Juha Mietoa.

”Minua on aina vähän potkittu, mutta nyt kilahdutettiin oikein kalossilla.”

"Ei tässä maailmassa mitään voita kiukuttelemalla"

Mieto oli tietysti seurannut Wassbergin maaliin saapumista. Kun sekunnit kuluivat, hetken hän itsekin luuli jo voittaneensa. Kädet nousivat ylös voiton merkiksi, hymy karehti kasvoilla, kunnes pää painui.

”Mä muistan elämäni elävästi sen, että sama sekunti oli jo kun mulla, ja mä aattelin että voitto tuloo ku kello käy. Mutta vielä kerkes pysähtymähän hänen eduksi sadasosalla… Sitä jollakin lailla ajatteli, että näinhän siinä piti käydä. Jotta hilikulla on ollu monta kertaa. On vähän niinku ei-onnellisten tähtien alla syntyny.”

”Niin on ollut, ja tulee aina olemaan, että kuuluisan miehen nimi mainitaan kuin tulta iskevän pitkäisen salaman ja sitä seuraavan ukkosenjyrinän vavahtelevan kumun saattamana vielä hänen mainetekojensa jälkeenkin."
Paavo Noponen

Mieto ei aikaillut, vaan harppoi yksin tein puuskuttavan Wassbergin luo, löi kättä selkään ja osoitti tulostaulua. Myöhemmin laskettiin, että hän hävisi matkassa 5,9 senttiä. Sitten mies lähti metsään rauhoittumaan.

”Olihan sitä taas käytävä kasaamassa itsensä. Hiihdin sellaasen parin kilometrin lenkin ja tyynnyttelin tunteitani. Kaikkea siinä kävi mielessä, mutta tulin siihen tulokseen, ettei tässä maailmassa mitään voita kiukuttelemalla.”

Paavo Noponen päätteli radiolähetystä Lake Placidista:

”Niin on ollut, ja tulee aina olemaan, että kuuluisan miehen nimi mainitaan kuin tulta iskevän pitkäisen salaman ja sitä seuraavan ukkosenjyrinän vavahtelevan kumun saattamana vielä hänen mainetekojensa jälkeenkin. Jokapäiväisen elämän kehyksistä poiketen hän on suorittanut jotakin kohahduttavaa, kiehtovaa, uutta nuorisoa intouttavaa. Juha Mieto, Kurikan jättiläinen, kuuluu näihin suuriin hahmoihin, jäljellejääjiin Suomen hiihdon historiassa.”

”Vain sekunnin sadasosa erotti hänet kultamitalista tänään, mutta uskoisin, että se riittää Suomen kansalle osoitukseksi siitä, että hänellä on ainoastaan huono onni ollut monta kertaa. Jostakin syystä onnetar on ollut hänelle hiukan katkera. Kyllä tämä on kaikkien aikojen olympiahistoriaan jäävä.”

Hopeaan päättyi sekin taistelu: Mieto hävisi 50 km:n kisan neuvostoliiton Nikolai Zimjatoville.

"Vuodet on kouluttanu"

Kahdeksan tuntia kisan päättymisestä Mieto oli olympiastudiossa Juha Jokisen haastattelussa. Tunnelma oli kuin hautajaisissa, mutta Mieto vastaili asiallisesti, katsoipa ratkaisuhetket nauhaltakin.

”Uskoosin, jotta vuodet on kouluttanu. Moon kymmenen vuotta näis kuviois pyöriny ja aika paljon kaikenmoisia pieniä tappioita isoissaki kisoissa saanu. Oon ajatellut, jotta kunnia sille jollekka se kuuluu. Urheiluhan on kuitenki leikkiä, vaikka se on totista leikkiä, mutta pitää ottaa kuitenkin leikin kannalta.”

Saman tien pitkä mies lupasi, että tähyäisi vielä seuraaviin, Oslossa hiihdettäviin MM-kisoihin 1982.

Juha Mieto oli hiihtänyt jo aiemmin itsensä legendaksi Suomessa. Nyt hänestä tuli koko hiihtomaailman legenda. Kotiin tuomisina olympiakisoista hänellä oli vielä viestipronssi ja hopea 50 kilometrin hiihdosta, mutta ne muistetaan paljon huonommin.

Sadasosasekunnit oli otettu käyttöön Sapporon kisoissa. Lake Placidin jälkeen niistä luovuttiin. Mieto oli siis tuon mittatavan ensimmäinen ja viimeinen uhrilammas.

”Mää oon joskus vitsaillu, että kaippa se yläilimojen ihiminen on antanu murheita vähä enemmän niille, jokka sen jaksaa kantaa. En mä tiiä onko näillä asioilla mitää tekemistä, mutta joskus tulee vähän pohdittua vilosoohvisesti.”

Kursivoidut sitaatit Juha Miedon haastatteluista.

Julkaistu: 22.2.2020
Kommentoi »