Image

Juha Itkosen kolumni: Monimutkaisia unelmia


Jussi Nikkilän esikoisromaani Näyttelijä on kiusallisenkin tunnistettava kertomus siitä, kuinka vaikeaa unelma-ammatissa voi olla, kirjoittaa Juha Itkonen.
Kuvat Anja Reponen

Joulukuussa 2007, eräänä kirkkaana talvisena aamuna, astuin ensimmäisen kerran teatterin taikapiiriin. Laura Malmivaara avasi minulle KOM-teatterin oven, näyttelijät toivottivat tervetulleeksi kahvipöytäänsä, ja aloimme saman tien suunnitella esitystä. Ensi-ilta olisi maaliskuussa.

Se oli kuin satua. Minulla ei ollut minkäänlaista teatteritaustaa, mutta kukaan näistä nimekkäistä ammattilaisista ei tuntunut välittävän. Teatteri oli sosiaalista ja jännittävää, vastakohta kirjoittamiselle, siltä minusta tuntui, ja minä menin sinne minne teatteri minua vei, lavalle asti. Silloin ensimmäisellä kerralla sekin sujui mukavasti. Seuraavassa teatteriseikkailussani pari vuotta myöhemmin koin yleisön edessä toistuvia kauhunhetkiä. Ymmärsin asian, jonka olisi luullut olevan itsestään selvä: en ole näyttelijä.

Jussi Nikkilä sen sijaan on. Viimeksi Nikkilä näytteli Hamletia Turun Kaupunginteatterissa, sitä ennen hän ohjasi Romeon ja Julian Kansallisteatteriin.

Näyttelijä on 37-vuotiaan miehen esikoiskirja. Heti romaanin ensimmäiset sivut vahvistavat, että Nikkilä toimii ammattilaisen ottein tälläkin kentällä. Lauseet elävät, havainnot ovat tarkkoja, ja teksti liikkuu taitavasti ajassa, tilassa ja ajatusten avaruudessa.

Kirjan lakoninen nimi ohjaa lukijan nähdäkseni aivan oikeaan karsinaan, autofiktion avaraan aitaukseen. Tämä näyttelijä on Nikkilän ikäinen ja oloinen mies. Lapsuutensa hänkin on viettänyt sekä Neuvostoliitossa että Herttoniemessä, miehen elämä näyttää asettuneen samanlaisiin uomiin, mutta kerronnan sävy tekee selväksi, ettei kyse ole ainakaan rehellisestä omaelämäkerrasta. Älä usko ihan kaikkea, ethän, romaani tuntuu sanovan ja iskevän silmää.

Näyttelijällä ei nimittäin mene kehuttavasti. Työ­tarjouksia ei tahdo tulla, eikä haaveammatin suurista unelmista muutenkaan ole kuin riekaleita jäljellä. Näyttelijä ei oikeastaan edes halua näytellä mutta vertaa silti jatkuvasti itseään menestyksekkäämpiin ja näkyvämpiin näyttelijöihin, muun muassa omaan vaimoonsa, jonka kärsivällisyys yhä syvemmälle ahdistukseensa vajoavan miehen kanssa alkaa olla koetuksella.

Voin hyvin kuvitella Näyttelijän herättävän joissakin lukijoissa myös ärtymystä, turhautumista tai jopa kiukkua.

Näyttelijä yrittää kirjoittaa ja menee kirjoittajakurssillekin. Syntyy enimmäkseen tekstejä muistoista ja menneisyydestä – elämästä, joka aikanaan tuntui vahvalta ja väkevältä eikä tältä joka aamu uudelleen lämmitettävältä puurolta niin kuin päivät varhaisessa keski-iässä. Kokemuksesta tiedän, että näin kirjoittaessa helposti käy. Kirjoittaminen on muistamista, ja muistaessaan alkaa kaivata kadonnutta maailmaa.

Mitä tapahtui? Miksi niin tapahtui? Miten helvetissä se tapahtui niin nopeasti? Kyse on olemassaolon tutkiskelusta, ja sille Nikkiläkin omistautuu, oikeastaan edes yrittämättä kertoa mitään tarinan tapaistakaan. Voin hyvin kuvitella Näyttelijän herättävän joissakin lukijoissa myös ärtymystä, turhautumista tai jopa kiukkua. Mitään ei tapahdu, kaikki on kamalaa ja vaikeaa, pitikö tämäkin napanöyhtä oikein koviin kansiin painaa? Minä kuitenkin ymmärrän tällaisen etsinnän ja nautin siitä. Välillä tosin mietin, onko Jussilla kaikki hyvin, mutta sekin on vain hyvän kirjan merkki.

Tosiaan: minä tunnen Jussin. Olemme tehneet näytelmän yhdessä. Se ei ollut helppoa, mutta olen silti iloinen, että hän pelasti minut kertaalleen kirjoituskammios­tani teatterin ihmeelliseen maailmaan. Siellä kukaan ei ole ikinä yksin, mikä lie myös syy siihen, että Jussi on välillä pelastautunut teatterista kirjoituskammioon.

Mietin ensisijaisten ammattiemme yhtäläisyyksiä ja eroja. Molemmat ammentavat samoilta lähteiltä mutta vaativat harjoittajiltaan varsin erilaisia ominaisuuksia. Yllättävän sitkeästi kummatkin yhä vetävät ihmisiä puoleensa. Jussin kirjaa lukiessani tunnen miltei surua siitä, miten kurjana tämä tuhansien nuorten ja lahjakkaiden ihmisten unelma-ammatti romaanissa näyttäytyy. Tiedän itse kirjoittaneeni kirjailijan arjesta yhtä ikävässä sävyssä. Onko se kusipäistä? Vai vain rehellistä? Unelmat muuttuvat monimutkaisiksi siinä vaiheessa, kun ne eivät enää ole pelkästään unelmia.

”Koska olet näyttelijä, ajattelet vain itseäsi ja sitä ettet kelpaa. Tarvitset huomiota, tarvitset tunnustusta, eikä mikään uimahallireissu ihanan pienen tyttäresi kanssa voi korvata sitä, vaikka uskottelisit niin itsellesi.”

Korvaan sanan näyttelijä sanalla kirjailija. Pelkään, että tämä on totta. En ole varma mutta pelkään pahoin.

Julkaistu: 20.11.2019