Image

Juha Itkosen kolumni: Miehet vailla menneisyyttä


Jenny Erpenbeckin romaanissa Mennä, meni, mennyt tapahtuu se, mitä tavallisesti ei tapahdu, kirjoittaa Juha Itkonen.
Kuvat Anja Reponen

Heinäkuussa 2019 Suomi lupautuu ottamaan vastaan kahdeksan Välimereltä pelastettua ­turvapaikanhakijaa Euroopan unionin sisäisenä siirtona. Pääministeri korostaa ratkaisun ehdotonta väliaikaisuutta. Puheenjohtajakaudellaan Suomi haluaa osoittaa solidaarisuutta, jotta mereltä pelastettujen sisäisistä siirroista saataisiin aikaan pysyvämpi järjestely.

Helsingissä järjestetään ministerikokous, jossa sellaista yritetään taas kerran saada aikaan. Tulosta ei synny. Hyvää tahtoa on enemmän kuin todellista tahtoa, eikä aina löydy edes sitä hyvää. Suomessakin hallituksen vähäistä elettä pidetään osoituksena holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta. Kahdeksan turvapaikanhakijaa. Kahdeksan Välimerellä kieppuneesta kumiveneestä pelastettua ihmistä. Liikaa! Eihän tänne mahdu!

Mutta tietenkään missään vaiheessa tätä niin kutsuttua yhteiskunnallista keskustelua kukaan ei koskaan puhukaan ihmisistä. Lukuja he meille enemmänkin ovat, riitaisten ja toistuvasti epäonnistuvien järjestelyjen tehokkaasti numeroiksi epäinhimillistettyjä kohteita.

En halua hurskastella. On ollut lämmin ja leppoisa kesä. Oman perheen parissa puuhaa on riittänyt. Olisin luultavasti sivuuttanut uutiset vaivattomasti näitä ihmiskohtaloita ajattelematta, ellen olisi sattunut samaan aikaan lukemaan saksalaisen Jenny Erpenbeckin romaania Mennä, meni, mennyt. Kirja on julkaistu Saksassa vuonna 2015, Erpenbeck on kirjoittanut sen pakolaiskriisin ensimmäisen aallon rysähtäessä päälle, mutta Jukka-Pekka Pajusen tuore suomennos tuntuu edelleen yhtä ajankohtaiselta.

Tapahtuu juuri se, mitä tavallisesti ei tapahdu. Turvapaikanhakijat saavat nimet ja kasvot.

Romaanin päähenkilö Richard on äskettäin eläkkeelle jäänyt klassisen filologian professori. Vaimo on kuollut, rakastajatar jättänyt, ja akateemisen turvaverkon kadotessa ympäriltä päivät tuntuvat loputtoman pitkiltä. Ajan arvoitusta mietiskellessään Richard törmää Berliinin Oranienplatzilla mieltään osoittavien pakolaisten leiriin.

Keitä nämä ihmiset ovat? Mistä he tulevat? Miksi he ovat lähteneet? Mitä kaikkea he ovat matkallaan kokeneet? Kenties vain siksi, että hänellä äkkiä on aikaa, Richard päästää nämä kysymykset mieleensä. Hän menee vastaanottokeskukseen ja esittää ne tulijoille itselleen, ainoille ihmisille, jotka niihin voivat vastata.

Tapahtuu juuri se, mitä tavallisesti ei tapahdu. Turvapaikanhakijat saavat nimet ja kasvot. He saavat menneisyyden ja muistot, omat yksilölliset elämäntarinansa, ja tarinat tekevät heistä ihmisiä, joita Richard ei enää voi kylmästi ohittaa. Hän alkaa tarjota heille töitä. Majoittaa heitä kotiinsa. Perehtyä turvapaikanhakijoita koskeviin lakeihin ja asetuksiin, joiden pääasiallinen tarkoitus on vapauttaa valtio heidän kuulemisensa vastuusta. Ihmisistä, joita vielä äsken ei ollut Richardille olemassa, tulee hetkeksi hänen elämänsä tärkeimpiä.

Onko ihmistä edes olemassa paikassa, jossa hänen tarinaansa ei haluta kuulla tai hän ei osaa sitä kertoa? Mitä ovat rajat, sekä valtioiden että ihmisten välillä – millä perusteella ne vedetään ja miten niihin pitäisi suhtautua? Tällaisia asioita Richard miettii, hyvinvoiva valkoinen mies omassa turvallisessa kotimaassaan, ja minä mietin niitä omassani tämän läpeensä humanistisen romaanin äärellä.

Tajuan senkin, että ajatuksissani on jotain ­omahyväistä. Nehän eivät muutu teoiksi: toisin kuin romaanin Richard ja monet aivan oikeat ihmiset en todennäköisesti tule jatkossakaan omistamaan elämääni ventovieraiden auttamiselle. En edes ole sitä mieltä, ettei Suomen ja Euroopan unionin pitäisi suojella rajojaan, molemmat ovat minulle arvokkaita ja haluan niiden pysyvän kasassa. Mutta ainakin olen joutunut ajattelemaan ja tuntemaan. Kirjallisuus pystyy tähän, asettamaan meidät toisten ihmisten asemaan; myös sellaisten ihmisten, joilta ihmisyys on riisuttu.

Guardian-lehden haastattelussa irlantilaiselta kirjailijalta Colm Tóibínilta kysyttiin äskettäin, minkä kirjan hän toivoisi Donald Trumpin lukevan. Tóibín ei suositellut mitään, koska hän ei uskonut Trumpin enää olevan kirjallisuuden tavoitettavissa. Haluan uskoa, että Jussi Halla-Aho edelleen on. Haluaisin Jussi Halla-Ahon lukevan tämän romaanin – en siksi, että kuvittelisin sen muuttavan hänen näkemyksiään, vaan sen takia, ettei hän pääsisi niiden kanssa niin helpolla. Mehän nimittäin puhumme kuitenkin ihmisistä. Olemme ihmisiä. Me kaikki tällä maapallolla.

Julkaistu: 9.9.2019