Apu

Juha Hurmeen essee: Volter ja vene – Saaristoa on mahdotonta kokea, ellei souda, melo tai purjehdi

Juha Hurmeen essee: Volter ja vene – Saaristoa on mahdotonta kokea, ellei souda, melo tai purjehdi
Vene ja Volter Kilpi avasivat Juha Hurmeen aistit saariston todelliselle kauneudelle.
Julkaistu: 22.7.2022

Solmin elämäni viisaimmat kaupat syksyllä vuonna 2001. Ostin puisen soutuveneen ystäväni Teemun tuttavalta, veneenveistäjä Eerolta.

Tässä vaiheessa venettä ei ollut vielä olemassakaan muualla kuin minun unelmissani ja Eeron käytännöllisissä ajatuksissa.

Yhteiset neuvottelumme johtivat seuraavaan tulokseen: Eero rakentaisi minulle merikelpoisen 4,5 metriä pitkän, kahdella hankainparilla varustetun soutuveneen mallilla, jota käytettiin 1800-luvulla Turun saaristossa jokapäiväisenä käyttöveneenä. Eeron ehdotuksesta alukseen lisättiin irrotettava masto, joten veneellä voisi purjehtia miedoissa sivu- ja myötätuulissa.

Hinta ei ollut paha; saman verran saa nykyisin maksaa kuukausivuokraa Helsingin keskustassa keskivahvan perheen asunnosta.

Halusin laajentaa luontovaellusurheiluani myös merellisiin maailmoihin. Suomessa on tuhantisen kilometriä merenrantaa Virolahdelta Tornioon ja siihen päälle maailman mitoissakin ainutlaatuinen Turun ja Ahvenanmaan saaristoalue. Kohdallani veneily olisi myös kävelyä: näissä saarissa on melkoinen määrä luonnontilaista metsää ja upeanvaativaa suunnistusmaastoa.

Veneeni valmistui sopimuksen mukaisesti vappuna 2002. Se oli häikäisevä, tukevatekoinen kaunotar keinuessaan Hangossa laiturin kupeessa ihanan toukokuisen tihkusateen ja paksuhkon pilviverhon läpi ponnistelevien aamuisten auringonsäteiden muodostamassa hämyvalaistuksessa.

En seissyt laiturilla yksin. Olin värvännyt ystäväni Janin ja Matin miehistöksi. Laiturilla oli myös vesikanistereita, kymmenen kiloa muonaa ja retkikamppeet. Vene oli kuljetettava tulevaan kotiinsa Kustaviin, Turun luoteissaaristoon. Järkevintä oli tietenkin soutaa se sinne. Samalla tulisi testatuksi, onko veneestä mihinkään.

Hangosta Kustaviin on meriteitse 200 kilometriä. Olimme raivanneet kalentereihimme neljä vuorokautta aikaa. Tuosta voi jo lyhyelläkin matematiikan oppimäärällä laskea, että urakka oli mitoitettu vaativaksi. Jos olette soutaneet 50 kilometriä päivässä, ymmärrätte, mistä on kysymys.

Kiskoimme hampaat irvessä hyisissä oloissa yötäpäivää vastatuuleen. Purjetta emme päässeet käyttämään kuin ihan loppumetreillä. Välillä satoi lunta ja öisin meni pakkasen puolelle.

Nukuimme vähät unemme rantakalliolla kuin hylkeet ja merilinnut. Olimme niin puhki, ettemme jaksaneet pystyttää telttoja.

Ei ollut aikaakaan sellaiseen turhuuteen. Vetelimme minuuttiaikataululla kamppailussamme kelloa, tuulta ja kilometrejä vastaan.

Jonkun moottoriveneilijän mielestä tämä voi olla kammottavaa, mutta kyseinen henkilö on täysin väärässä tässäkin asiassa.

Hanko–Kustavi-välillä Janin ja Matin kanssa viettämäni 96-tuntinen on tähänastisen pitkän elämäni hauskin ja antoisin jakso.

Ei mikään tunnu miltään, jos ei anna itsensä hieman ponnistella välillä. Etappi oli mahtava luontoretki halki uutta elämää ja tulevaisuudensuunnitelmia kuhisevan lintuparatiisin ja muiden ainutlaatuisten kevätnäkymien.

Meren majesteetillista elementtiä ja saaristoa on mahdotonta kokea, ellei souda, melo tai purjehdi. Moottorilla päristely on vielä mauttomampaa ja turmiollisempaa vesillä kuin metsissä.

Ehdimme määränpäähämme Kustaviin pari tuntia alle kriittisen aikarajan. Voittajien oli hyvä saunoa ja huilata voittajien fiiliksin. Teemu oli vastassa ja kysyi, että minkä panet veneelle nimeksi.

En ollut ajatellut, että soutuveneelläni pitää olla nimi. Mutta kaipa Teemu, merimies, asiansa tiesi. Lundström, vastasin, sen nimi on Lundström.

Olen kolunnut Lundströmillä hartaasti Turun saaristoa. Kymmenen vuotta sitten soudin Matin kanssa kahteen pekkaan Kustavista Hailuotoon, ja pari vuotta takaperin kiersimme Ahvenanmaan. Lundström on 20-vuotiaana elämänsä vedossa tervan tummentamana ja sitkistyneenä, valmiina ja innokkaana uusiin reissuihin.

En vetänyt veneen nimeä hatusta vaan Volter Kilven tuotannosta. Kaaskerin Lundström on nimeltään Kilven mestarillinen pitkä novelli, jossa Lundström-niminen virkaheitto merikapteeni opettaa navigaation, merimatematiikan ja elämäntaidon salaisuuksia rähjäisessä mökissään Kaaskerin luodolla muinaisen Kustavin nuorisolle, tuleville merenkävijöille.

Kertomus kuuluu lajityyppiin myrskyävä ja syvyyksiä pelkäämätön kirjallisuus. Merikapteeni Lundström oli nuori huippulahjakkuus, joka räjäytti tulevaisuutensa pirstaleiksi täräyttämällä vahtivuorollaan kännissä Raha-Rambergin fregatin Gotlannin kareille ja hukuttamalla kokkipoikaa ja itseään lukuunottamatta koko miehistön.

Kaikkien hylkimä Lundström maksaa ikuista syyllisyydenvelkaansa takaisin opettamalla viinapalkalla talvikaudet navigaatiota ja filosofiaa nouseville merimiehille, jotteivat nämä toistaisi hänen virheitään. Synkän novellin tekee erityisen nerokkaaksi kerronnan tasot läpäisevä huumori. Kilpi on suuren esikuvansa Aleksis Kiven tavoin viisaan naurun mestari.

Volter Kilpi (1874–1939) on suomalaisen merikirjallisuuden ylittämätön ykkönen.

Kilpi säilöi merellisen fiktionsa Saaristolaissarjaan, joka julkaistiin kolmena järeänä eepoksena vuosina 1934–1937. Osat ovat nimeltään Alastalon salissa, Pitäjän pienempiä ja Kirkolle.

Näissä suomalaisen sanataiteen huippusaavutuksissa kieli velloo ja pärskyy vapaana ja väkivahvana sanojen merenä.

Saaristoa on mahdotonta kokea, ellei souda, melo tai purjehdi.

Alastalon saliin on kokoontunut 30 äijää, isäntää ja kapteenia päättämään, perustetaanko Alastalon isännän suunnitelman mukaan avoin yhtiö, jonka pääomalla rakennetaan pitäjän ensimmäinen kolmimastolaiva, parkki, valmiina joko menestyksellisiin tai menetyksellisiin kauppamatkoihin maailman merille. Voittonäkymät houkuttavat, mutta riskitkin ovat huomattavat.

Tilanne on siis huippuunsa viritetty ja jännittävä, pelataan kovaa peliä korkeilla panoksilla 1860-luvun Kustavissa, jonne Kilpi on Saaristolaissarjansa fiktion sijoittanut. Kilven teksti kulkee tämän neljän tunnin kokouksen alusta loppuun, ja tapahtumapaikka on ilmoitettu jo kirjan nimessä.

Kilpi soittelee Alastalon saliin kokoontuneen porukan mielten kieliä virtuoosin ottein suureksi humoristiseksi sinfoniaksi. Jos ei tämä ole hyvää viihdettä ja hauskaa luettavaa, niin ei mikään. Opus on pullollaan jos jonkinlaisia juonia ja juonitteluita ja kuumeista touhua, toimintaa ja säpinää.

Kilpi rekisteröi salin puheenparret ja jännittävät käänteet, mutta syväsukeltaa myös kovien kallojen sisään väläyttäen esille hurjia näkymiä salaisesta, siitä mistä ei puhuta.

Näkökulma kääntyy päälaelleen teoksessa Pitäjän pienempiä, jossa kerrotaan seurauksista, joita Alastalon salissa tehty laivanrakennuspäätös aiheuttaa kylän alihankkijoille, prekariaatille; pitäjän pienemmille. Näitä ovat naiset, lapset, vanhukset, lesket, köyhät, laiskat, kylähullut ja juopot.

Hylkiökapteeni Lundström edustaa kylähulluna juoppona nerona hyvin tätä joukkiota, hänhän valmistaa ”opistossaan” pätevää miehistöä tulevaan kolmimastolaivaan.

Jos Alastalon salissa on hilpeä teesi, niin Pitäjän pienempiä on vavahduttava ja järkyttävä antiteesi.

Synteesiin päästään Saaristolaissarjan päättävässä eepoksessa Kirkolle, jossa 97 päähenkilöä soutaa juhannussunnuntaina Parattulasta Kustavin saaristolaiskuntaa halkovaa syväväylää Ströömiä pitkin kirkolle.

Kilpi on pakannut kirkkoveneeseen koko ihmiskunnan. On nuorta ja vanhaa, rikasta ja köyhää, avarampaa ja ahtaampaa ainesta, hyviä ja hairahtuneita, viisaita ja tyhmiä, keskivertoja ja friikkejä. Nämä suorittavat elämänsä soudun ja päätyvät Kustavin kirkkomaalle, eräässä mielessä omille haudoilleen, joista Kilven kirjoittajankyky heidät manasi esiin seikkailemaan 1 800 sivun eli Saaristolaissarjan verran.

Kirkolle on suomalaisen lounaissaaristomaiseman ja -luonnon kesäpäivän ylistys. Kelit ovat sattuneet kohdilleen tänä fiktiivisenä suvisunnuntaina, ja kirjailija puristaa tästä seikasta ilon ja viisauden irti ylenpalttisen osuvasti.

Kuka näillä tienoilla on keskikesällä soudellut, voi yhä todeta Kilven kuvauksen oikeellisuuden. Volter Kilpi on kuin paraskin luonto-opas.

Hänen tekstiensä läpi olen itse toden teolla tajunnut, mitä päänupin nauttimiskoneisto voi silmän, korvan, nenän ja jopa suun limakalvojen kautta Suomen saaristoissa ahmia.

Jotkut moottoriveneilijät ovat sitä mieltä, että Volter Kilpi on vaikeaa kirjallisuutta. He ovat väärässä tässäkin asiassa. Kilven kirjoissa on paljon sanoja ja suomen kielen syvyyksistä ammennettuja ilmauksia, ja juuri sen tähden niiden lukeminen on helppoa ja vaivatonta kuin aamu-uinti.

Kaikki selitetään perusteellisesti. Pitää vain uskaltaa hypätä veteen eli avata kirja.

1 kommentti