Juha Hurme kertoo "tyhmyyttään" ohittamastaan Lapin alueesta: "Olen aivan täpinöissäni"

Juha Hurme kertoo "tyhmyyttään" ohittamastaan Lapin alueesta: "Olen aivan täpinöissäni"
Juha Hurme löysi Peräpohjolan erämaat tänä kesänä, kun kävi Miekojärvellä ensi kerran. Kerta ei jää viimeiseksi.
Julkaistu: 8.11.2022

Ilkka päräytti moottorin käyntiin. Vene lähti Karhumaan satamasta Miekojärven länsirannalta ja suuntasi etelään. Meillä oli rinkat ja jokaisella kymmenen litran vesipänikkä, joten vain puolet porukasta mahtui ensimmäiseen kyytiin. Vene viiletti halki erämaisten maisemien kohti Vaarasaaren eteläkärkeä.

Suuri osa Miekojärven rannoista kuuluu rantojensuojeluohjelmaan. Etelä- ja pohjoispäässä, Pessalompolossa ja Sirkkakoskella, on pysyvää asutusta. Joitakuita mökkejäkin löytyy, mutta ei kohtuuttomaksi haitaksi asti.

Parinkymmenen minuutin päristelyn päätteeksi hyppäsimme laiturille Vaarasaaren eteläpäässä. Oli kesäkuun 9. päivä, ja näillä leveyksillä se merkitsi kevättä: laiturin ja rannan välille ei ollut vielä rakennettu ramppia.

Siinä oli kohtuusyvää, hyistä vettä välissä parin metrin verran. Mutta ei hätää mitään. Laiturilla oli pari irtolankkua, joista syntyi tilapäinen silta, jota pitkin taiteilimme kuivalle maalle.

Kohta kuului tuttu pärinä ja loppuryhmä saapui. Autoimme heidät kuiville ja sonnustauduimme kolmen kilometrin marssille kohti Hietalahden laavua, josta oli tuleva kotimme seuraavien päivien ajaksi.

Vaarajonoja ja hyllyviä soita

Miekojärvi lukeutuu Tornionjokeen Aavasaksan kohdalla laskevan Tengeliönjoen vesistöön ja on koko Länsi-Lapin suurin järvi.

Ennen vuotta 1809 suuri Ruotsin valtakunta rakentui pohjoisessa Bottenvikenin ympärille. Itäranta oli Österbotten, länsiranta Västerbotten, ja kun rannat kuroutuivat Kemin ja Tornion mahtavien jokien suistomailla yhteen, alkoi Nordbotten, Peräpohja. Pitkään tämä nykyisen Lapin maakunnan eteläosa, aina Venäjän rajalle asti, laskettiin osaksi Pohjanmaata.

Voihan sen niinkin ajatella. Alueen ainutlaatuinen luonto metsien peittämine vaarajonoineen ja niiden välissä hyllyvine suurine soineen putoaa jonnekin Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin tyypillisten luonnonmuotojen väliin.

Metsäsaamelainen alkuperäisväestö väistyi keskiajalta lähtien Peräpohjasta suomenkielisten Ruotsin valtakunnan kansalaisten tieltä, jotka levittäytyivät kohti pohjoista ja länttä. Suomenkielistä nimistöä riittää Torniosta länteen ja luoteeseen aina Jällivaaraan asti.

”Pimeästä pohjoisesta työntyvät suuret virrat, Kemi- ja Tornionjoki, lukuisine lisähaaroineen, olivat Laajan Lapinkorven aikaisimpia kulkuteitä. Niitä myöten puskeutui lantalaisasutus yhä syvemmälle lappalaisten valtakuntaan, jopa aina jokien lähteille asti, Lapin vedenjakaja-tunturien laiteille, raivaten yksinäiseen kiveliöön pälven sinne, toisen tänne ja kohottaen suotuisimmille paikoille kokonaisia kyläkuntia.

Virrat opastivat korvenraivaajan kiveliöihin ja taas näyttivät hänelle suunnan alamaihin. Virtoja myöten tapahtui kaikki kesäinen liikenne. ”Väylä” oli kiveliön miehen ainoa yhdysside muuhun maailmaan, monesti hänen ainoa toverinsa erämaan yksinäisyydessä. Kaukaisista korpimaista se toi viestejä, ollen aina vaeltamassa ja ohjaten matkansa eteläiseen etelään, missä maailmanrikkaat häärivät.”

Näin upeasti käyttelee suomen kieltä pohjoisen perinteen keräämisen mestari Samuli Paulaharju (1875–1944) kirjassaan Wanhaa Lappia ja Peräpohjaa.

Paulaharju kirjoitti rasistisesti, mutta sittenkin kunnioittaen

Paulaharju, torpparin poika Kurikasta, oli Oulun kuuromykkäkoulun veistonopettaja, joka ramppasi kaikki kesälomansa neljänkymmenen vuoden aikana keräysmatkoilla eri puolilla Suomea, Karjalaa ja Pohjoiskalottia. Vuodesta 1919 lähtien hän teki reissunsa toisen vaimonsa Jennyn kanssa, joka oli merkittävä yhteistyökumppani näillä hurjilla ja raskailla tutkimusretkillä.

Paulaharjun kymmenkunta kansatieteellistä Lappi-kirjaa kattaa koko Kalottialueen eli myös Norjan, Ruotsin ja Venäjän Lapin. Niissä hän viime hetkellä pelasti unohdukselta valtavan määrän aineellista ja henkistä pohjoisen perinnettä saamelaisilta ja suomen- ja muunkielisiltä pohjoisen asujaimilta.

Paulaharjun kirja on paras erävaruste pohjoiseen suunnatessa. Minullakin oli pari opusta rinkan lisäpainona miettiessäni ryhmänjohtajana Vaarasaaren eteläpäässä, että mistä se polku Hietalahteen mahtaisikaan lähteä.

Paulaharjun kirjallisuutta lukiessa pitää olla tarkkana: hän ei muuta voi kuin kanniskella oman aikakautensa läpikotaisin rasistisia ennakkoluuloja saamelaisväestöstä, joita hän kutsuu ”lappalaisiksi” niin kuin kaikki muutkin tekivät sata vuotta sitten. Mutta hän tekee sen sittenkin kunnialla.

Ajankohtaan nähden Paulaharju antoi suuren arvon haastateltavilleen ja kykeni voittamaan heidän luottamuksensa. Hän loi ainutlaatuisen kirjallisen tyylin, jossa väestön oma ääni kuului itsetuntoisena, ylpeänä ja väärentämättömänä tekijän äänen rinnalla. Taitavana piirtäjänä ja valokuvaajana hän pystyi tuottamaan julkaisuihinsa myös sekä tieteellisesti että taiteellisesti merkittävää kuvitusta.

Muun muassa näistä keskustelin Vaarasaaressa ryhmäni kanssa, kun vihdoin viimein pääsimme perille Hietalahden laavun uskomattomalle beachille, viivasuoralle luonnonhiekkarannalle ja olimme saaneet leirin pystyyn ja ateriaviritykset tulille.

Olimme Meän Opiston ja Lapin Kirjallisuusseuran eräteatterikurssilla, ja minä olin kurssin vetäjä.

Tärkeintä on möllöttää huumaavassa hiljaisuudessa

Mitä se semmoinen eräteatteri on? Ei sellaista ole oikein olemassakaan. Se ei estä pitämästä eräteatterikurssia, jossa opetellaan kulkemista ja yöpymistä, opetellaan kestämään kohtuullista vitutusta (sade, sääsket, väsy, nälkä, vilu), retkeillään, tutkitaan luontoa ja keskustellaan ihmisen ja luonnon välisestä suhteistosta, sen historiasta, nykytilasta ja tulevaisuudesta.

Teemoista voidaan ajankuluksi tehdä pari pientä teatterillista maastodemoakin, jos ei satu olemaan sillä hetkellä tähdellisempää tekemistä.

Tärkeintä on katkaista kiire ja olla möllöttää pari-kolme vuorokautta hiljaisuuden huumaavien äänien keskellä suurissa metsissä puhtaiden vesien äärellä. Se friskaa ruumista ja mieltä ja tekee ihmisestä viisaan olion.

Kahdeksan neliökilometrin Vaarasaaren huikaisevissa rannoissa ja sisämaan luonnontilaisissa metsissä riitti tutkittavaa, ihmeteltävää ja ihasteltavaa. Joku hurja kävi uimassakin. Löysimme huhupuheiden vihjaaman lähteen, joten olimme käskystäni raahanneet turhaan hirmuisia vesitaakkojamme umpeenkasvaneilla poluilla ja puolilahoilla pitkospuilla.

No, ensi kerralla tiedän paremmin.

Kolmen kansallispuiston maa?

Ensi kerta nimittäin tulee, ja sitä seuraava ja sitä seuraava. Olen aivan täpinöissäni Lounais-Lapin erämaa-alueista, jotka olin tyhmyyttäni ja tietämättömyyttäni usean vuosikymmenen ajan ohittanut matkalla tuntureille.

Ilkka haki meidät kolmantena päivänä takaisin ihmisten ilmoille, ja julistin Karhumaan satamassa kurssin päättyneeksi. En malttanut lähteä vielä kotiin, vaan jäin kiertämään järveä ja hämmästelemään kaiken kauneutta.

Kiersin itäpuolelle, jossa löysin Raakonvaaran juurelta Orhinselänniemen, Miekojärveen työntyvän hiekkaharjun, joka pesee luonnonmuotona Yyterit ja Kalajoet mennen tullen. Kaarsin takaisin länsipuolelle ja kapusin hiellä ja vaivalla Pieskänjupukan näköalapaikalle, josta pystyy kirkkaalla kelillä näkemään koko järven ympäristöineen.

Näin kolmen tulevan kansallispuiston alueelle. Näin toivon.

Lounais-Lappiin on suunniteltu Miekojärven kansallispuistoa, Aalistunturin kansallispuistoa ja Lounais-Lapin erämaata. Näistä edellinen sijaitsee Miekojärven pohjois- ja jälkimmäinen eteläpuolella.

Nämä kolme puistoa olisivat investointi tulevaisuuteen. Kansallispuistot paitsi turvaavat luonnon monimuotoisuutta myös lisäävät luontomatkailua.

Ne tuovat kunnille rahaa ja työpaikkoja. Kansallispuisto on täydellinen investointi: se on olemassa ikuisesti, ja sen arvo nousee vuosi vuodelta.

Joidenkin tahojen bisnesäly ei riitä noin pitkälle.

Aalistunturin alueelle, joka on Orajärven ja Kolarin paliskuntien tärkeää laidunmaata, on kaavailtu laajoja hakkuita. Lounais-Lapin erämaassa nuuskii ja tonkii puolestaan kanadalainen Mawson, joka etsii suunnitellun puiston ytimessä olevalta Natura-alueelta kultaa ja kobolttia.

Hakkuuaukosta tulee metsän näköinen hitaassa Pohjolassa ehkä sadassa vuodessa. Jos kaivos perustetaan, se toimii 15 vuotta jättäen jälkeensä tyhjennetyn, raiskatun ja myrkytetyn ”monikansallispuiston”, jonka palautuminen luonnontilaan vie 200 vuotta.

Siinä sitä on valikkoa.

Seison Pieskänjupukan laella näine näköaloineni. Mikä kiire minulla oikeastaan on. Juhannus on kahden viikon päästä. Jos jäisin edistämään kansallispuistohankkeita pariksi viikoksi ja kiipeäisin sitten Aavasaksalle katsomaan keskiyön aurinkoa. Samalla voisin viedä Annikki Kariniemen patsaalle kukan.

Mitenkäs se Paulaharju sanoikaan?

”Päivä ei täällä suurilla Pohjan perillä jouda kesän aikana torkkumaan. Sen pitää alituisesti katsoa ja valvoa maailmanlasten kummaa vaellusta.”

Tai jotain sinne päin.

Retkeilevä kirjailija, ohjaaja ja käsikirjoittaja pohtii, mitä ihminen on tarvinnut luonnossa liikkuessaan ennen ja mitä tarvitsee nyt.

1 kommentti