Judi Denchin lahjat valuvat hukkaan poliittisessa draamassa – Red Joan on iso hukattu mahdollisuus
Arvostelu: Broadway-veteraani Trevor Nunnin elokuvaohjaus Red Joan on asetelmaltaan herkullinen, mutta ajatussisältö jää puuttumaan. Elokuva saa ensi-iltansa torstaina 18. huhtikuuta.
Red Joan polkaisee käyntiin rivakasti ja antaa alkuun erittäin uskottavan kuvan tiiviistä ja jännittävästä poliittisesta draamasta. Tämä kuva osoittautuu valheelliseksi sillä sekunnilla, kun teos paljastaa todelliset värinsä ja aloittaa suurimman osan ruutuajasta täyttävän takaumajuonen. Alussa käynnistetty kehyskertomus työnnetään taustalle, ja samalla elokuva menettää suurimman osan mielenkiintoarvostaan.
Elokuva kertoo kuvitteellisesta Joan Stanleystä, jonka tarina on johdettu löyhästi Melita Norwoodin eli lehdistön nimittämän Granny Spyn elämästä. Tekstin on Jennie Rooneyn romaanin pohjalta sovittanut Lindsay Shapero, ja juoni kertoo vanhasta leskirouvasta, jota epäillään vuosikymmenten takaisesta maanpetturuudesta. Tämä kertoo kuulustelupöydän ääressä omat motiivinsa ja todellisen tapahtumienkulun siitä, kuinka Ison-Britannian ydinasehankkeen salaisuudet päätyivät Neuvostoliiton käsiin.
Lähempänä nykyhetkeä tapahtuvassa kehyskertomuksessa Joania näyttelee aatelisarvollakin palkittu supertähti Judi Dench. Häntä isomman roolin kuitenkin saa nuorempaa toisen maailmansodan aikaista versiota näyttelevä Sophie Cookson, joka ei erityisemmin vakuuta hahmossaan. Yhtäältä elokuvan päähenkilöstä leivotaan kuvaa oikeuden puolesta toimivana pyyteettömänä sankarina, mutta toisaalta tämä tempoilee tuuliviirin tavoin suunnasta toiseen pienimmänkin emotionaalisen ärsykkeen voimasta.
Pintaa syvemmät pohdinnat sodankäyntiin liittyvien kommervenkkien oikeutuksesta ja suvereenien valtioiden piilotetusta luonteesta jäävät suorastaan lapsellisiksi. Denchin tavoin ritarin arvoon lyöty ohjaaja Trevor Nunn onnistuu kuvaamaan Joanin oman maskuliinisen katseensa läpi vain naiivina hölmönä. Sama hallitseva luonteenpiirre pätee myös vanhan Joanin kohtauksissa. Valtaosa Sir Nunnin työstä ja maineesta on sijoittunut teatterin lavalle, eikä ohjaaja ainakaan Red Joanin avulla anna itsestään vaikutelmaa pätevänä elokuvataiteilijana.
Nunnin tausta Broadwayn ja West Endin veteraanina puskee ikävästi läpi, eikä elokuvaa pysty ottamaan riittävän vakavasti. Hahmot ovat liian karikatyyrimäisiä, lähietäisyydeltä kuvatut hetket epäluontevia ja liian suureleisiä, ja koko tarina muistuttaa välillä musikaalia, johon on vain unohdettu tehdä lauluja.
Aidosti mielenkiintoisen elokuvasta olisi saanut hylkäämällä täysin takaumajuonen ja pitämällä Joanin muistot katsojalta piilossa. Dame Denchin näyttelijänlahjojen avulla Nunn olisi voinut rakentaa vaikka minkälaisen filosofisen trillerin pitämällä tarinan modernissa ajassa ja tiiviisti kuulustelupöydän ääressä. Sen sijaan hän lähtee hakemaan draamaansa kaarta sen turvallisimman ja toistetuimman vaihtoehdon kautta, ja katsojalle jää käteen lopulta enemmän luita kuin lihaa.
Red Joan jyllää lupaavan alun jälkeen tasapaksuna ja harmaana aina korniin loppuhuipennukseensa asti. Sen suurin ansio on siinä, että se on kokemuksena niin neutraali, ettei se onnistu myöskään ärsyttämään. Mikä sinänsä on kiitettävä meriitti.
★★
